"Kohta kun tulee Karjalaan, avautuu muinaistutkijalle uusi maailma. Yksin karjalaisen ulkopuolinen elämä siirtää tutkijan muinaisuuteen, selittää monta hämärää kohtaa vanhassa runoudessa ja tekee hänelle eläväksi, mitä hän ennen vain sekavasti osasi arvata ja kuvitella mielessään. Mutta ennen kaikkia tulee tuo ikivanha esiin kansan tunne- ja ajatustavassa."
Näitä vaikutelmia on usein mahdoton pukea sanoiksi. Ne kuuluvat tunnemaailmaan, matkustajan mieleen ne vaistomaisesti painuvat hänen seurustellessaan rahvaan kanssa. Niin kävi minulle usean kerran. Ehkä elävimmin se iski mieleeni, kuunnellessani Akonlahdessa naisten surua siitä, että heidän miehensä ja poikansa oli viety Kemiin kärsimään vankeusrangaistusta luvattomasta kruununviljan jakamisesta. Tuo teko itsessään jo sisälsi käsityksen vanhasta itsenäisyydestä, jota ei vuossatainen kuuluminen mahtavan valtakunnan laiminlyödyimpään kolkkaan ole hävittänyt. Mutta varsinkin siinä tavassa, millä nuo naiset käsittivät poikiaan ja miehiään kohdanneen häpeän, siinä hillitsemättömässä surussa, jota heidän häpeänsä synnytti, siinä oli vanhaa ylimyksellisyyttä, joka havaitsijaan jätti unohtumattoman vaikutuksen. Tämä itsetiedottomana elävä entisyyden perintö vakautti mielessäni syvemmin kuin mitkään muut seikat sen käsityksen, että Vienan Karjalan kansan on aikoinaan täytynyt olla vapaan ja itsenäisen. Sen on täytynyt omata melkoinen kultuuri ja siinä on täytynyt elää se elämäntarmo ja itsetietoisuus, joka on toimivan kansan paras ja säilyvin tunnusmerkki. Tämä vanha pohja elää kansan luonteessa yhä vielä, vaikka kaikki ulkonaiset olot olivat yhä enemmän kehittyneet siihen suuntaan, että se tuskin enää pääsisi uudelleen tietoiseksi heräämään. Se sivistys, joka nykyaikoina on tarpeen kansallisen yksilöllisyyden luomiseen, on jo niin vaikeasti saavutettavissa, se on niin suuren työn takana, että vaeltaja epäillen pudisti päätään, tokko se kansa, joka on parhaan osan vanhoista runoistamme säilyttänyt, enää uskaltaisi siihen pyrkiäkään. Varmaa on, että ainoa tie siihen on korkeampi sivistys.
En voi olla tässä yhteydessä toistamatta niitä sanoja, joilla Lönnrot
Kalevalan alkulauseessa kuvaa rajantakaisia karjalaisia:
"Se osa Suomalaisia Venäjän Karjalassa, joiden tykönä nämä runot ovat halki vuosisatojen säilyneet, näyttää kuin olisi vanhan rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Permian kansan suoraa jälkisukua. Sillä on vielä yli muiden Suomalaisten joku ulkonainen perintösivistys vanhoista ajoista, omituisia jälkiä jonkunlaisesta yhteiselämästä, erinomainen, kaikkia kieltoja ja vastuksia kiertelevä kaupaninto, nopsa sekä ruumiin liike että mielenmaltti yrityksissänsä, joka kaikki samassa kun heidän nykyinen asuinsijansa, runomuistinsa, kielessä tavattavat ruotsinsukuiset sanat, vaimoväen omalaatuiset koristukset y.m. saapi vanhoista Permian ajoista paraan selityksensä. Ruumiin nopeudessa, pian hoksaavassa mielen maltissa ja kaupanhalussa ovat Suomen maan Pohjalaiset ja Karjalaiset heidän lähimpiä sukulaisiansa, jälkimäiset ynnä Inkeriläisten kanssa runomuistissaki."
Olen tässä kirjassa koettanut kuvata Vienan Karjalan kansan asumuksia, vaatetusta, tapoja ja luonteenominaisuuksiakin, mikäli niihin matkoilla tutustuimme. Yleisenä havaintona saattaa sanoa, että naisväki ylläpitää karjalaista kansallisuutta uskollisemmin kuin miehet. He pitävät tarkkaan kiinni sekä kielestä, tavoista että vaateparresta, miehinen väestö sitä vastoin vähitellen suomalaistuu kauppamatkoillaan. Mutta se ei vain suomalaistu, se myös osaksi turmeltuu. Irtolaiseen elämään tottuen se vähitellen menettää juurensa. Silmäys karjalaiseen kansanjoukkoon kotoisilla kyläjuhlilla osotti tämän kylläkin selvästi. Miesväen monenlaiset, kirjavat, kaikkialta maailman ääriltä kokoon haalitut puvutkin jo rikkoivat sen yhtenäisyyden, joka antaa kansankokoukselle ehjän luonteen. Mutta näytti siltä, että sukupolvi huononeekin. Yhä enemmän näkee pienikasvuisia hinteröitä vartaloita, yhä enemmän katoo luonteesta entinen raikkaus ja turmeltumaton luonnollisuus. Moni viipyi Suomen puolella vuosikausia, pitämättä mitään huolta kotona olevista omaisistaan, jotka saivat koettaa tulla toimeen miten voivat ja nähdä kaikkea sitä pohjatonta puutetta ja kurjuutta, joka tuolla köyhässä pohjolassa alati on turvattoman ovella vaanimassa. Miesten puute on sen vuoksi Karjalan naisten kesken käynyt yhä tuntuvammaksi. Heillä ei enää ole tervettä valinnanvaraa, vaan liian usein täytyy ottaa kenen saa.
Uskonnolliset käsitykset ovat maassa, jossa kansa ei saa omalla kielellään opetusta, tietenkin mitä alkeellisimmalla kannalla. Sen mitä kansa siveellistä valistusta kaipaa, koettaa se korvata säilyttämällä uskollisesti vanhaa perintötietoansa, ja tämä sitä on etupäässä pystyssä pitänyt. Mutta puhtaampien siveellisten käsitysten kanssa on se niistä myös säilyttänyt hämmästyttävän paljon taikauskoa. Vaeltajan oli tosiaan alussa vaikea tottua siihen käsitykseen, että meidän ajallamme vielä kokonainen kansa, vaikka pienikin, sivistyksen ovilla oli niin kauttaaltaan kiintynyt vanhoihin taikoihin, että sen päähän tuskin juolahtikaan niitä epäillä. Lönnrot kertoi siitä monta esimerkkiä, eivätkä asiat ole siitä pitäen kovinkaan suuresti muuttuneet. Semmoisetkin piirit, n.s. vanhavierolaiset, jotka ankarimmin pitävät kiinni Venäjän vanhasta kristillisyydestä, elivät kaikessa yksinkertaisuudessaan syvällä vanhoissa pakanallisissa taikaluuloissa. Karjalaisissa häissä tämä taikausko julkisimmin rehoitti, mutta se vallitsi elämän kaikillakin aloilla. Se niukka, kouluopetus, jota rahvas sai venäjänkielisissä kansakouluissa, ei ollut omiaan paljoakaan hyödyttämään kansanvalistusta, koska se saatiin vieraalla kielellä.
Korkeampi hallinto ja oikeudenhoito oli venäläisten viranomaisten käsissä. Vienan Karjalassa asui kuitenkin vain joku maapoliisi ja alempia metsävirkamiehiä. Mutta suurin osa hallinnollisista tehtävistä kuului kunnallisille viranomaisille. Jokaisella seurakunnalla oli "starshinansa", joka vastasi meidän kunnanesimiestä, apunaan venäjän kielinen kirjuri, "piissari", joka toimitti kirjoitustyöt. Starshinalla oli virkahuoneensa, "pravljeniansa", jossa esim. me, Vuokkiniemeen tullessamme, ensinnä näytimme passimme ja saimme ne asianomaisella allekirjoituksella varustetuiksi. Starshinan jälkeen oli tärkein rahvaan virkamies "makasiinin hoitaja", jonka tuli hoitaa kuntaan sijoitettua kruununmakasiinia. Molemmatkin virat kulkivat vuoron perään varakkaampien talonomistajain kesken, eivätkä ne suinkaan olleet haluttuja, koska pakottivat semmoisia kansalaisia, joilla oli Suomessa puoteja tai muita kauppaetuja, olemaan vuosikausia yhtä mittaa kotonaan. Kammottu oli varsinkin makasiininhoitajan virka, koska yleinen vakuutus isäntien kesken näytti olevan, että sitä oli mahdoton hoitaa joutumatta määräajan umpeen mentyä melkoisiin takamaksuihin kruunulle. Tästä asiasta kuuli useinkin väiteltävän, ja ainoastaan yhden isännän kuulin vakuuttavan, että jos makasiinin hoitaja aina piti makasiinin rahat toisessa ja omat rahansa toisessa taskussa, niin ei tulisi vajausta, vaikkei asianomainen olisikaan kirjoitustaitoinen. Mutta varmaan oli kammoon syynä monen huono kokemus.
Kylissä oli jokaisessa vanhimpansa, "staarostansa", joka virka niinikään vaihtui vuoron mukaan, ja hänen allaan oli pienempiä "herroja", joille kuului avunanto kaikenlaisissa poliisitoimissa.
Näin oli hallinto siis kyllä suureksi osaksi kansan käsissä, mutta hallintokoneiston toiminta usein päättyi siihen, mihin kunnan virkamiesten rajoitettu toiminta ulottui. Näytti siltä, että korkeammat viranomaiset hyvin vähän huolehtivat tästä laajasta maakunnasta. Hyvin vaikeata oli Vienan Karjalan ollut saada hallitukselta apua kadon kohdatessa maata, puhumattakaan teistä ja muista liikettä helpottavista laitoksista, joita siellä tuskin oli ensinkään. Ei edes vesiliikkeen helpottamiseksi ollut mitään tehty, vaikka joet ja järvet olivat ainoat tiet, joita kesällä pääsi kulkemaan kuormain keralla. Suuren Kemijoen kosket olivat samassa luonnontilassa, kuin olivat olleet aikain alusta, vieläpä ehkä olivat tukkiliikkeen kautta toisin paikoin huonontuneetkin. Väyliä ei ollut perkattu, ei nousureittejä rakennettu, jota vastoin Suomen puolella ylämaan vedet pienimpiä latvapurojakin myöden ovat perkatut veneellä kuljettaviksi ja suurempien koskien rannoille on rakennettu virstoittain kivisiltoja. Mahdollista on, ettei kansa ole parannuksia suurin vaatinutkaan, se kun arvasi saavansa ne itse suorittaa, jos ne tehtäviksi tulisivat.
Vienan Karjalan väkiluku on vielä pienempi, kuin siellä matkustaissa tekisi mieli luulla. Se v. 1897 tuskin nousi kahteenkymmeneen tuhahteen henkeen. Naisia on melkoista enemmän kuin miehiä. — A.V. Ervasti koetti matkoillaan taitavasti asetettujen kysymysten kautta saada selville, onko Vienan karjalaisissa kansallistuntoa, vai pitävätkö he itseään venäläisinä. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että he tuntevat itsensä eri kansan jäseniksi, ei venäläisiksi sen enempää kuin suomalaisiksikaan. Mutta herännyttä kansallistuntoa sanan varsinaisessa merkityksessä siellä tuskin on ollut kuin vasta viime aikoina. Siihen lienee syynä se, että he kansallisuudella pikemmin ovat käsittäneet valtiollista alamaisuutta kuin kieltä ja rotua. Se vaino, jonka alaisena laukkukauppa oli Suomessa kiellon aikana, oli pikemmin omiaan virittämään heissä myötätuntoa sitä ajatusta kohtaan, että Suomenkin erikoisasema hävitettäisiin, jotta he saisivat elinkeinoaan rauhassa harjottaa. Moniaan kuuli julkisesti lausuvan semmoisia mielipiteitä.