Kaupoille lähdettiin syksyllä, kun maatyöt alkoivat olla kotipuolessa loppuun suoritetut. Kuittijärven seutujen "ruotsimiehet" tavallisesti matkasivat suuressa joukossa Maanselän poikki Hyryn rantaan, josta Vuokin haaran lähdevedet alkavat. Sinne kokoontui suuret määrät Kiannan miehiä tarjoomaan tervaveneitään kaupan. Nämä venemarkkinat pidettiin "Tornion särkän" luona ja Lähteenkorvan laskujen mukaan myytiin siellä vuosittain noin 40 venettä karjalaisille laukkumiehille. Nämä asettuivat ostamiinsa veneihin, 25-30-40 miestä kuhunkin, ja laskivat sitten kaikki vedet Kajaaniin ja Ouluunkin saakka, jossa veneet tavallisesti pilahinnasta myytiin. Laukkumiehet tunsivat tämän väylän niin hyvin, että sanottiin heidän tavallisesti laskevan kaikki kosket ilman varsinaisia laskumiehiä, "silmänäön mukaan" vain. Kemijokivarsi ja Kiitehen—Nuokkijärven vesistön kylät, Kostamus ja Kontokki matkaavat Suomeen Akonlahden ja Lentiiran taikka Miinoan kautta.
Pohjoinen Vienan-Karjala kulkee Kuusamon kautta. Kevätkesästä, osasta jo kevättalvellakin, palattiin kaupoilta ja tuotiin mukana paitsi raha-ansioita kaikenlaisia tarpeita, jauhojakin kesän varaksi.
Niinpä olivat talvella vain naiset ja vanhemmat miehet ja nuoriso kotona. Kaikki muut kiertelivät laajaa Suomennientä, selässään raskaat laukkunsa, matkaten talosta taloon kauppaa tekemässä, ja kulkien vaivojaan säälimättä pitkiäkin taipaleita pienenkin kauppa-ansion toivossa. Palatessaan kaupoiltaan he toivat parisataa markkaa puhdasta voittoa miestä kohti, toiset enemmänkin. Mutta yleinen valitus oli, että kaupat olivat entisestään paljon huonontuneet. "Karjalan kirjan" tietojen mukaan oli Suomessa kiertävien karjalaisten luku v. 1872 1,048 henkeä, v. 1893 1,139 henkeä, joiden kauppavoitto rahassa nousi 34,615 ruplaan.
Tukkiliikkeen levitessä Vienan Karjalaan on siitä vihdoin avautunut uusi paikkakunnallinen tulolähde. Varsinkin tukkien vedätyksessä talvella ovat karjalaiset osallisia. Uittamiseen käytettiin siihen aikaan, jolloin siellä liikuin, enemmän ummikkovenäläisiä Aunuksen puolelta. Paitsi miesten puutetta, oli siihen ehkä syynä sekin seikka, että karjalaiset vielä olivat tähän ammattiin tottumattomia.
Varoihin päässeet Vienan karjalaiset ovat yhä enemmän alkaneet perustaa Suomen puolelle vakinaisia puoteja, joista moni samalla on ollut seutukuntaa kiertävien laukunkantajien työn ja tavaran antaja. Toiset puodin omistajat menestyvät ovelan hoidon kautta hyvinkin, toiset tekevät vararikon, mutta alkavat muualla uudelleen, taikka palaavat kotimaahan taloihinsa, joita ei saa velasta myydä, johon lisäksi tulee jättää kaikki sen viljelemiseen tarpeellinen irtaimistokin. Ei siis ainoastaan kotirakkaus saa karjalaisia kauppiaita pitämään kiinni kotoisesta konnustaan, vaan se todella on heille hyvänä turvana.
Toisien sanottiin meidän puolella harjottavan kaikenlaista luvatonta keinottelua, vaikka he omalla puolella olivat parhaitten miesten arvossa. Semmoinen on kuin onkin karjalaisen kauppasiveys, että hänen mielestään kaikki tiet ovat luvallisia, jotka vain perille vievät, joista hän saa hyötyä.
Jokaisen huomio kiintyy siihen, hänen rajan poikki astuessaan, kuinka perinpohjainen ja jyrkkä ero on kansan ja asutuksen välillä rajan kahden puolen. Suomen puolella on rajaseutujen rahvas jöröä, harvapuheista, mutta sitkeätä ja tarmokasta, itsenäistä ja suuressa määrin itsekästäkin. Se ei helposti tutustu matkustajaan, pysyy umpimielisenä, elää kotonaan jotenkin likaisissa pirteissä, syö mitä yksinkertaisinta ruokaa, mutta kuitenkin on sen toimissa, talon asumaassa, rakennuksissa joku voiman leima. Nuo ylämaan laajat kartanot monine rakennuksineen, verraten avarain peltojensa ympäröiminä, tuntuvat sen vuoksi Vienan Karjalan asuinpaikkain rinnalla melkeinpä varakkailta. Ne hallitsevat laajoja maitaan, polttavat metsiään tervaksi mielin määrin, pitävät melkoisia karjoja, rakentelevat suuria veneitä ja matkaavat niillä Oulujärvelle ja merenrannallekin saakka tuotteitaan myymään.
Vienan Karjalan puolella ovat kartanot, viljelykset, karjat niihin verraten vähäiset. Ja samoin kuin on kaikki helpompaa, köykäisempää, samoin on kansan luonnekin keveämpää ja vierastellessaankin avomielisempää kuin meidän puolella.
Tämä jyrkkä ero on sitä omituisempi, kun muistelemme näiden maiden entisiä vaiheita. Aikanaan oli koko Pohjois-Suomi merimaata myöden karjalaista, hitaasti ja ainaisissa tappeluissa pohjalainen asutus rannikolta eteni ylämaihin. Mutta yhä vieläkin on varmaan suuri osa Oulujoen vesistön asukkaista karjalaista sukujuurta, ja Vienan Karjalassa taas melkein joka kylässä suurimmat suvut johtavat sukuperänsä Oulujoen rannoilta ja merimaasta saakka. Näin on varsinkin niitten sukujen laita, jotka ovat vanhat runot parhaiten säilyttäneet. Latvajärven Perttuset ovat omain sukutietojensa mukaan tulleet aina Hämeestä, Orihvedeltä saakka. Martiskan suku on Oulujoen varrelta sikäläisiä Karjalaisia — samaa sukua kuin matkatoverini, jos Martiskaiselta Teppanalta saamani tieto oli oikea. Maliset, Vuonnisen paras laulajasuku, niinikään ovat Suomesta kotoisin. Vierautumisen vaikuttivat nuo kamalat vainot, jotka kautta vuosisatain häiritsivät naapurisopua rajan kahden puolen. "Varastussodat" eli "peittosodat", joissa vuoroin retkeiltiin toiselle ja toiselle puolelle, suomalaiset Vienan merelle, karjalaiset venäläisten avulla Pohjanlahdelle saakka, joissa harjoitettiin kaikkea raakuutta ja julmuutta, mitä suinkin ilkeys ja viha voivat keksiä, hävitettiin, poltettiin, ryöstettiin, murhattiin missä voitiin, ne tosin päättyivät jo seitsemännentoista vuosisadan alulla, mutta niitten kautta laskettiin perustus sille jyrkälle erolle, joka heimolaisten kesken rajan kahden puolen yhä vielä vallitsee. Niiltä ajoin saakka on säilynyt tuo epäluulo ja vierastelu, jolla matkustajaa yhä vielä rajan takana kohdellaan. Elämän ja tapain jyrkkyys pysyivät voimassa, vaikka vainot olivatkin päättyneet. Myöhemmät sodat tosin vähemmän ulottuivat näihin syrjäisiin seutuihin, vaikkapa molemmin puolin ryhdyttiinkin sotavalmistuksiin, niinkuin Vienan puolella säilyneet jaamat ja muistot varotusmajakoista yhä vielä todistavat. Päinvastoin pakeni Vienan Karjalaan Suomesta uudisasukkaita, ja näistä pakolaisista polveutuvat monet suvut, jotka siellä johtavat Suomesta juurensa. Mutta vainoaikain synnyttämä juopa ei enää kasvanut umpeen. Heimoero jäi kun jäikin jyrkäksi. Kokonaan karjalaistuneet ovat sen vuoksi ne suvut, jotka rajan taa silloin muuttivat. Ei mikään niitä erota muista asukkaista. Kielen, tavat, puvun, uskonnon, kaikki he ovat omistaneet. Tämä kansallisuuden muuttaminen käy yhä vieläkin hyvin helposti ja nopeaan päinsä, sen huomaa niistä naisista, joita Suomen puolelta sinne viedään. Jonkun vuosikymmenen kuluttua heitä on vaikea suomalaisiksi enää tuntea. Rahvas toisissa kylissä muisteli, että asutus niissä oli ennen "varastussotia" ollut voimallisempi. Miinoassa mainittiin, että kylässä, jossa nykyään on vain 11 pienenlaista taloa, savujen luku oli ollut yli 40, ennenkuin kylä varastussotain aikana hävitettiin. Niinkin suuret kylät kuin Uhut hävitettiin silloin melkein olemattomiksi, ja sama oli varmaan Kuittijärvien muittenkin kylien laita.
Kielen, tapain, uskonnon ja kaikkien olojen jyrkkä eroavaisuus rajan kahden puolen on vaikuttanut, että vanha juuri on säilynyt Vienan Karjalan oloissa ja kansan luonteessa. Ei siellä kuitenkaan tapaa hetikään niin paljon vanhoja esineitä, kuin esim. Suomen puolella Etelä-Karjalassa, sillä suurin osa käytäntöesineistä on muuttunut aivan uudenaikaisiksi, koska niitä ei sanottavasti omalla puolella enää valmisteta, vaan suuri osa ostetaan Suomesta. Rakennuksetkin ovat paljon uudenaikaisemmat, kuin monessa kulmakunnassa Savoa. Mutta tavoissa, käsityskannassa, koko kansan olemuksessa on jotain, joka viittaa aina pakanuuden aikoihin saakka. M.A. Castrén lausui karjalaisten luonteesta seuraavat sanat, joitten totuus Vienankin puolella matkustajan silmään pistää: