Muje on tärkeimpiä särvinkaloja; sitä saadaan varsinkin syksyllä. Patakalat ovat nuo yleiseen tunnetut. Järvilohta Kuittijärvissä kuitenkin tuntui olevan runsaammin kuin Suomen puolella, koska sitä niin vähällä vaivalla saimme onkiimme. Se on ylen lihava ja hyvänmakuinen kala. Varsinkin Keski-Kuittijärveä mainittiin lohisaksi. Kormussalmessa, lähellä Uhutta, soudeltiin kaiken kesää uistinta ja saalista kiitettiin toisin ajoin hyvin hyväksi. Kun Enonsuun pato tuli puretuksi, niin on varmaan Ylä-Kuittijärvikin saanut entistä runsaammin tätä arvokasta kalaa, jonka puutetta silloin itkivät kaikki ylemmät kylät aina Maanselkää myöden.

Mutta sitä yleensä valitettiin, että kalavedet kuitenkin kaikitenkin ovat entisestään kovin huonontuneet. Näin itse, kuinka Miinoan järvestä, Savinan suurella nuotalla vedettäissä apajasta tuskin saatiin pari kourallista mujeita, eikä aina sitäkään. Mutta kuitenkin vedettiin, sillä eipä muutoin olisi saatu sitäkään.

Kaikki metsämaa oli valtion. Arkangelin läänissä siitä annettiin vuosittain taloa kohti ainoastaan luetut puut hirsiksi, ja näitä toisilleen lainaillen saattoivat kuitenkin rakentaa talonsa. Aunuksen puolella erotettiin kylille v. 1884 omat palstat, joista saivat ottaa kaikki tarpeensa, mutta eivät myydä mitään. Luvajärven kylän metsäsarka oli 5 virstaa leveä, 10 pitkä, siis päälle 250 hehtaaria taloa kohti, kun kylässä oli 19 taloa. Sitä paitsi oli toinen varasarka, johon ei kuitenkaan saanut koskea ennenkuin 40 vuoden kuluttua. Luvajärveläiset kuitenkin moittivat sarkaansa pieneksi siihen verraten, mitä Kiimasjärvi oli saanut. Tästä metsäpalstasta kyläkunta sai ottaa tarpeensa, mutta myydä siitä ei saanut. Joku isännistä oli yrittänyt tervaa polttaa, mutta sen olivat naapurit estäneet. Kaskettu kuitenkin oli vähin.

Arkangelin läänissä ei silloin vielä ollut metsäsarkoja, vaan taloa kohti annettiin vuodessa kruunun metsästä 7 hirttä, 20 aidanseivästä ja 20 aidasta. Luonnollista on, ettei semmoisella erällä liikoja rakennella.

Yhtenä syynä siihen, ettei uudisasutus ollut yleisemmin levinnyt, oli ollut virallinen kielto. Uudisviljelyksien perustaminen oli kiellettynä vuosisata sen jälkeen, kun kaikki metsämaat kahdeksannentoista vuosisadan lopulla julistettiin kruunulle kuuluviksi.

Vasta v. 1873 saatiin asetus, joka myönsi raivaukset ja takasi ne raivaajille 40 vuodeksi luovuttamattomaksi omaisuudeksi. Tätä sanottiin "piletalla" viljelemiseksi ja sitä oikeutta olivatkin monet jo käyttäneet.

Eivät siis ainoastaan vanha peritty tapa ja luontaiset taipumukset kehota karjalaisia kauppaan, vaan on se suorastaan pakko. Oma maa ei nykyisissä oloissa voi elättää sitäkään vähäistä väestöä, joka sitä asuu.

Kauppa on ikimuistoisista ajoista ollut Vienan Karjalan rahvaan tärkeimpiä elinkeinoja. Historiantutkijat tulevat yhä enemmän vakuutetuiksi siitä, että Bjarmien kauppakansa, joka asui Vienan suulla, jonka Other tapasi retkellään ensimmäisen vuosituhannen lopulla, oli karjalaista heimoa. Keskiajalla tehtiin Kemijoen vesistöstä maan poikki kaupparetkiä Pohjanlahden rannalle, jonne etelästä saapui turkulaisia ja muita kauppiaita, ja myytiin siellä eräretkillä kootut nahkat. Olaus Magnuksen kartassa v:lta 1539 näemme karjalaisia, jotka Vienan mereltä taivaltavat Maanselän poikki Pohjanlahden rannalle, kuljettaen sinne tiukasti sidottuja tavarakimppuja, ja Pohjanlahden rannalla heitä odottavat vanteilla vyötetyt tynnörit. Karjalaisten tuomain tavarain laadun voimme arvata niistä lukuisista riistaeläimistä, joita kartan laatija on heidän mailleen piirtänyt. Kaupparetkien lomassa tehtiin ryöstöretkiä rajan kahden puolen, usein kauppamatka, kauppain päätyttyä, kääntyi ryöstöretkeksi.

Mutta aikain kuluessa nämä suhteet vähitellen muuttuivat. Kun riistaeläimet loppuivat vähiin, kun venäläisyys valtasi Valkoisen meren rannat, näkyy kauppa muuttuneen salakuljetukseksi. Niin ainakin vanhat miehet rajan takana muistelivat. Sisä-Venäjältä tuotiin kaikenlaisia teollisuustuotteita, varsinkin kankaita, alas Vienan merelle ja kuljetettiin ne sitten rajan poikki Suomeen, ja Suomesta taas tuotiin väkijuomia, joita soudettiin Äänisjokea myöden aina Kargopoliin saakka. Näillä kauppareitillä myytiin vain se tavara, mitä näin saatettiin mukana kuljettaa, jonka jälkeen palattiin takaisin kotiseuduille. Siihen aikaan miehet eivät siis olleet kodistaan poissa kolmeaneljännestä vuodesta, kuten nykyään. Vanhimmat miehet sanoivat, että heidän poikina ollessaan varsinainen "Ruotsin kauppa" alkoi; sillä he varmaan tarkottivat tämän kaupankäynnin muuttumista kierteleväksi laukkukaupaksi. Nyt eivät laukkumiehet enää vie tavaraa mukanaan Suomeen lähtiessään, vaan lähtevät tyhjinä miehinä. Tavarat ostetaan Suomessa, taikka tuotetaan Pietarista, laukunkantajat hyötyvät vain siitä, mitä saavat myyntiansiota. Ne jotka eivät kykene itse ostamaan tavaroita, saavat niitä varakkaammilta lainaksi, kun luovuttavat heille osan kauppavoitosta. Tällä tavalla käyvät varsinkin köyhemmät kylät kauppaa, muun muassa Latvajärven miehet, jotka ovat Vuokkiniemen pohattain palveluksessa.

Melkein joka mies, jolla vain oli tavallinen oveluus kaupan tekoon,
vietti ainakin osan iästään Suomen puolella laukkuineen kiertämässä.
Kiestinki ja Pääjärvi kävivät kaupoilla etupäässä Etelä-Suomessa,
Helsingin, Turun seuduilla ja Ahvenanmaalla, Vuokkiniemi
Keski-Suomessa, Hämeessä ja Pohjanmaalla, Uhut samoilla seuduilla ja
Pohjois-Suomessa, Pistojärvi etenkin Pohjois-Suomessa. Akonlahden,
Luvajärven ja Kontokin sanottiin kiertelevän Savoa ja Inkeriä,
Paanajärven, Suopassalmen ja Jyskyjärven taas Satakuntaa ja Turun
lääniä.