Tässä keskeytyy runoluomus, mutta loppuun on liitetty vetoominen "armolliseen esivaltaan", että se antaisi luvan:
Kaupitella kaikkia kaupan kaluja
Suloisessa Suomen maassa,
Nykyisellä nuorisolla kanneskella
Kaluj kaikenlaisia,
Että sieltä etsisimme einehen…
Nimettömän runosepän kyhäys on jäänyt keskeneräiseksi, mutta semmoisenaankin se puhuu selvää kieltä. Sen kirjoittaja, joka epäilemättä oli paikkakuntansa edistyneimpiä ja siis luultavasti muihin verraten toimeentulevakin, koska oli kirjoitustaitoinen, on kuitenkin, leivän puutteessa, nähdessään ympärillään vallitsevan kurjuuden, omassa pirtissään lautsat täynnä riutuvia lapsiaan, niin masentunut, että itkuun purskahtaen koettaa lohdutuksekseen saada aikaan runopukuisen anomuksen laukkukaupan laillistuttamiseksi. Se on järisyttävä piirre Vienan Karjalan ainaisesta taistelusta olemisensa edestä.
Olemme tottuneet laukkukauppaa katselemaan karsain silmin, ja epäilemättä sillä on varjopuolensa sekä meidän kannalta, että Vienan Karjalan itsensäkin kannalta katsoen. Mutta meidän tulee samalla muistaa, että se on luultavasti ikivanha osa sen maan koko taloudesta ja ammoisista ajoista ollut oleellinen osa sen toimeentulosta. Mitenpä voisikaan muutoin olla?
Maan karuuden vuoksi on maanviljelys heikkoa, varsinkin sen jälkeen kun kaskeaminen menneen vuosisadan keskivaiheilla kiellettiin. Haikealla mielellä muisteltiin vielä tuota mennyttä kulta-aikaa, jolloin sai kaataa kasken melkein vaikka mihin rinteeseen ja viljaa saatiin niin runsaasti, että sitä oli toisissa taloissa kaadettava aittoihin katon kautta, kun ovista ei enää mahtunut. Nykyisin ei vilja hyvinäkään vuosina likimainkaan riitä koko vuodeksi, se mikä puuttuu on ostettava. Hallanaroiksi ei näitä maita kuitenkaan moitittu. Pelättävät hallat sattuvat vasta syyskesällä. Mutta ruista ei viljelläkään sanottavassa määrin, eikä sen vuoksi alkukesästä sattuva halla voi niin suurta tuhoakaan aikaan saada. Rukiin kyllä sanottiin harvoin menestyvän. Petäjää kiskotaan jo kesällä varastoon. Sitä syötetään talvella lehmille ja jauhojen loputtua sitä syö rahvaskin. Huonoina vuosina syödään koko joukon olkia, samoin kuin Pohjois-Suomessakin — onhan olki edes leivän sukua. Ohra on Vienan Karjalan päävilja, ja perunan rinnalla nauris vielä sitkeästi pitää puoliaan.
Maanviljelyksen kehittymistä ehkäisi paitsi kunnollisten maiden puutosta sekin seikka, että maa oli kunnan yhteistä omaisuutta, vaikkei mir-laitosta ollutkaan Vienan Karjalassa samassa määrin toteutettu kuin yleensä Venäjällä. Maita ei sanottu uudelleen jaettavan jonkun vuosikymmenen kuluttua, vaan viljeli kukin talo yhteisellä sopimuksella omaansa edelleenkin. Mutta isän kuoltua pojat jakoivat maat, ja tämän kautta pellot yhä pienenivät, kun uusien raivaus ei samassa määrin edistynyt. Sydänmaan vaaroilla tosin saattaisi monellakin olla hyviä maita, mutta siellä on niin vilkkaalle rahvaalle liian kolkko asua. Kontio ja muut petoeläimet ovat varma karjan surma. Suuremmistakin kylistä ne kaatoivat karjaa niin paljon, että joskus tämä elinkeino toisista taloista kokonaan lakkasi, kunnes jaksettiin hankkia uutta karjaa. Vedet kuitenkin kaikitenkin, vaikka osasta ovatkin tyyten pyydystetyt, ovat paras turva nälkäkuolemaa vastaan. Ahkeraan kalastaen niistä enimmäkseen saa sen verran, että henkiparka säilyy, vaikka paljas kala ilman leipää, tuota vaatimattomissa oloissa elävien ihmisten ensimäistä ja rakkainta ravintoainetta, onkin vain nälkäravintoa.
Viime aikoina oli kuitenkin uudisasutus alkanut vähitellen tunkeutua kauemmaksi salolle. Noustessani Alijärvestä Kostamukseen näin erämaisella jokimatkalla useitakin uusia taloja, Vuonnisen puolessa vielä enemmänkin. Mutta puute oli uudistaloissakin ainainen vieras, elleivät eläjät muulla tavalla hankkineet tuloja, millä maksaa tarpeensa ja ostaa lisää viljaa. Mutta mitäpä olisi tällä rahvaalla ollut rahaksi myytävää, kun se ei omistanut metsiä? Sen täytyi pakostakin lähteä kaupoille.
Karjat olivat laitumien kehnouden ja petoeläinten vuoksi niin vähäiset, ettei karjasta saatu muuta kuin niukasti omat tarpeet. Voita tuskin vietiin maasta ensinkään, ja se olikin enimmäkseen huonoa laadultaan. Pohjoisessa, Tuoppajärven pohjoispuolella ja Suomen rajalla etelämmässäkin, pidettiin poroja, ja poronhoito oli, missä se menestyi, arvokas apuelinkeino. Mutta niin suureen voimaan ei tämä elinkeino ollut Vienan Karjalassa päässyt kuin Kuusamossa Suomen puolella.
Metsästys lienee ennen ollut tärkeimpiä elinkeinoja. Nyt sitä rajottivat viralliset säännökset, ja muutoinkin se näytti melkoisesti rappeutuneen ainakin niissä osissa Vienan Karjalaa, jotka käyvät Suomessa kaupoilla. Metsänriista ja turkikset vietiin talvikeleillä Sunkuun, Äänisjärven rannoille, josta palatessa tuotiin kankaita, ompeluksia ja ylellisyystavaroita. Nyt oli tämä kauppa ainakin rajan puolessa vähentynyt melkein olemattomiin. Merimaan puolessa rahvas kuitenkin edelleenkin metsästi paljon ja joko vei itse Sunkuun saaliinsa, taikka möi sen sieltä ja Pietarista saakka tuleville kauppiaille. Mutta yleisen huomioni mukaan oli riistaa näillä laajoilla saloilla niukalta. Varsinkin siipikarja vaatii viihtyäkseen taajempia metsiä, viidakoita ja noroja. Metsät olivat enimmäkseen marjoistakin köyhät. Ja missä taas lintu ei viihdy, siellä eivät monet turkiseläimetkään elä. Vähäksi on siis Vienan Karjalassa pyssyn käyttäminen jäänyt, ja missä pyssyä ei ole, siellä on kontio isäntänä.
Kalastukseen karjalaiset ovat ylen hartaita. Nuotilla, verkoilla, merroilla, rysillä, siimoilla, joka tavalla pyydettiin kalaa, ja pyydettiin mistä ja milloin vain saatiin. Pyydettiin suuret selkävedet puhki ja poikki, pienemmät vedet vielä tyystemmin ja erämaan lammet vedettiin usein ihka kalattomiksi. Kalasaunoilla elettiin syksyisin viikkokausia. Kalastamisessa naiset voivat tehdä sen kuin miehetkin ja heidän käsissään se sen vuoksi varsinkin kauppakautena suureksi osaksi olikin. Kun vesiä ei ole jaettu, on järvessä köyhällekin hyvä turva. Talvella vedettiin rahenuottaa jäihin tehdyistä avannoista. Keväällä taas oli "kevätys" yleinen. Kalanpyydyksiä näki pirteissä melkein alati korjattavan. Nuotat riippuivat orsista ja harmaapartaiset ukot, puheliaat eukot ja nuorempikin väki olivat niitten ääressä ahkerassa työssä, ja pitkin korjattua osaa ilmaisivat uudet lankasilmät, että työtä oli ollut runsaasti, pyydys siis ollut ahkerassa käytännössä. Varakkaimmilla taloilla oli valtaavat nuotat. Muutkin silmäpyydykset olivat varsinkin rikkailla mitä parhaat, sillä ei kukaan pitänyt itseään niin rikkaana, etteikö hän yhteisestä ruokapadasta olisi vetänyt talteen, mitä suinkin sai. Siimaa taas laskettiin joskus penikulmakin yhteen mittaan, suurien selkien poikki. Ei ollut pelkoa siitä, että höyryt sotkisivat pyydykset.