Se maa, joka on Kuittijärvien ja Kiitehen—Nuokkijärven vesistön välillä, on hyvin harvaan asuttua laajaa ylänkömaata, josta vedet juoksevat kolmelle suunnalle. Tältä väliltä tunnen omain matkaini nojalla sen vesistön, joka Kostamuksesta laskee Alijärveen Enonsuun kohdalla, ja ainakin yksi penikulman mittainen järvi, Koivajärvi nimeltään, on Kenttijärven ja Kostamuksen välillä edellisiin karttoihin merkitsemätön. Sen yli kuljetaan poikittain. Muitakin merkitsemättömiä järviä välillä on, mutta niitä en muistoni epävarmuuden vuoksi kartalle piirrä. Ja varmaan on koko tämä niemimaakin täynnään suurempia ja pienempiä vesiä, mutta ne ovat niin syrjässä kaikista liikkeistä, että ovat jääneet kartoilta aivan pois. Ennen kuljettiin tätä välimaata pitkinpäinkin. Kostamuksessa kerrottiin vanhan, Vuokkiniemestä lähtevän sotatien eli "jaaman" kulkeneen mainitusta kylästä sydänmaitten halki Jyskyjärveen. Soissa sanottiin vielä tuntuvan vanhat siltakapulat.

Niitten kyläin asemat, joita tällä ylämaalla on, olen merkinnyt etäisyystietojen mukaan, joita useimmat runonkerääjät ovat muistikirjoihinsa koonneet.

Näin olen koettanut haahmotella Vienan Karjalan ulkopiirteitä. Mainittakoon vielä sana maanpinnan muodoista, vaikka niitä vähän tunnetaan. Voimme sanoa, että koko tämä alue on enimmäkseen vaihdellen kangasta ja suota. Kalliopohja verraten harvassa huomattavammalla tavalla esiintyy maisemassa. Miinoan ja Luvajärven välimaalla on maa kuitenkin hyvin ryhmyistä ja sillä välillä on paljon vuoria, samoin kuin Kivijoenkin varressa. Mutta siitä pohjoiseen on varsinaisia vuoria vasta Kuittijärvien rannoilla ja niistä rajalle päin. Enimmäkseen ovat ylämaat kivikkoisia, hietamultaisia vaaroja, matalammat maat särkkiä taikka kumpuja. Näitten vähäpätöisten kohopaikkain välillä maa kaikkialla pyrkii suottumaan, missä se ei ole hyvin läpäisevää kangasta. Lietemaita ja savikoita on vähän, maa sen vuoksi on yleensä huonoa viljeltäväksi. Vasta Kemijoen varressa on lihavampia maita, mutta siellä taas hallanvaara laajain soitten vuoksi on suurempi kuin kuivemmassa ylämaassa. Uhtuen pohjoispuolella on laajat kankaat. Idempänä, Tuoppajärven eteläpuolella, kankaat vaihtuvat laajoiksi soiksi. Kankaissa on paljon pienempiä järviä. Noin puolentoista penikulman päässä Uhtuesta niitten läpi pistää reunansa jyrkkä lännestä itään kulkeva vuori, "Iron syrjä", joka senkin kautta, että sitä niin yleiseen mainitaan, todistaa yksinäisyyttään. Kuittijärven ja Tuoppajärven välimaa on myös ylänköä, josta vedet juoksevat kolmelle suunnalle. Ylänköluonne käy selville varsinkin Tuoppajärveä lähestyttäissä. Jo penikulman päähän siintää vaaroille laajan selän aukeama.

Tuoppajärven rannat ovat osaksi alavat, järvi itse arvatenkin matala. Veden kirkkaus osoittaa, että sen ympärillä on hietikoita. Järven eteläpuolella alkavat ylen laajat yksitoikkoiset suot, joten vedet melkein heti Tuoppajärven reunasta matkaavat eteläänpäin, Kemijokeen. Arvatenkin Tuoppajärvi itsekin vielä katkaisee itselleen sille suunnalle laskuväylän. Tuoppajärven luoteiskulmilla kohoo melkoisia vaaroja, jotka liittyvät Kuusamon tuntureihin. Pääjärven rannalla lähestyvät tunturit aivan järven reunoille. Pääjärven itäpuolellakin on korkeita vaaramaisemia, syviä laaksoja ja niissä järviä, mutta lähempänä Vienan merta maa alenee, tasaantuu ja on suurina soina. Vasta aivan meren rannikolla on jälleen vuoria.

Vienan Karjalan pinta on siis jokseenkin samanlaista kuin Pohjois-Suomenkin. Mitäpä se muuta onkaan, kuin samaa jääkauden jättämää pohjarapaa kuin Suomen puolellakin. Samoin on siellä maa täynnään kankaita, hietamultakumpuja, soita, särkkiä, mutta lietemaita on vähemmän kuin Suomen puolella.

Laajat havumetsät peittävät koko tämän maan, missä se ei ole suona. Kuusikoita on verraten vähän, petäjä humisee yksinvaltiaana Vienan Karjalan kankailla. Ainoastaan vesistöjen varsilla ja vaaramailla on lehtimetsää, etenkin entisten kaskien pohjilla, vaikka selkävesienkin rannoilla mänty on vallitsevana puuna. Kankaat ovat osasta kaikkein karuinta laatua. Havupuitten alla ei kaikkialla kanervakaan menesty.

KANSA JA ASUTUS.

Uhtuessa tai Jyvöälahdessa, en muista varmaan kummassa kylässä, eräs tuttava karjalainen kauppias kävi penkomaan vähiä papereitaan ja etsi niistä muutamia kellastuneita lehtiä, joissa kaikenlaisien tavaramuistiinpanojen seassa oli alla oleva runo. Runoilijan nimeä en tiedä, mutta varmaan hän oli joku karjalainen kauppias, joka oli oppinut kirjoittamaan. Runo näyttää olevan kirjoitettu suurien katovuosien aikoina.

Arkankelin Elämän Katumus.

Voi poloista Pohian maata,
Tuota on raukkoa Lapin rajoa,
Vähäarvoista Arkankelia,
Kuin on Luoja tuonki luonnu,
Antanut on armu vähäisen. 5
Kyllä on Luoja maata luonnu,
Avaruutta pallion antanut,
Luonnu on soita, luonnu maita,
Paljon paljahii kiviä,
Vetelöitä vellimöitä, 10
Laajat paikat louhikoita,
Kukkurat kiven lomia,
Kuusikot on kaikki kurseikoita,
Suot on suuret summattomat,
Joista kylmä kyyhähtääpi, 15
Kova ilma kouhahtaapi,
Mistä pakkani panekse,
Kylmä ilma kursahtaapi,
Kylmää maasta mannan kaiken,
Talonpojan tarpehet, 20
Marjat maasta makiat.
Tästä nähhään nälänhätä.
Kuin nyt hätä hämmentääpi
Pohjan puolen puutoksia!
Ensin pitävät entiset rahansa 25
Ennen saanehet elonsa,
Siitä nälkä näpsähtääpi…
Ensin itkettä isoiset lapset
Siitä varsin vanhemmatkin,
Perästä peräti perehen. 30
Miehen talon vanhimman
Varsin vaivuttaa
Itkun kanssa istuessa…
Ei voi mies työtä mitänä dehrä.
Arvelee nyt mies ainakin näin: 35
Mitä on esin aamulla alotan?
En arvoa poloni poika,
Kuin on hätä hämmentän,
Nälkä näköhön tuli,
Kuin on lapsia lautsat täysi. 40