Varahvontta kertoi velhon erään kerran parannelleen hänen silmiään seuraavalla tavalla:
Silmä oli loukkaantunut niin pahoin, ettei hän nähnyt mitään. Hän meni velhon luo. Tämä pani kylyn lämmitä ja sen joutuessa lähdettiin metsään. Noita otti kolmen kannun padan mukaansa. Tuli tehtiin suolle, lähteen reunalle.
Kolme leppäistä kattilapuuta asetettiin ristiin ja joka jalan väliin lepästä tehtyjä vastoja. Padassa lämmitettiin vettä, sen jouduttua piti Varahvontan jaksautua aivan alasti. Noita pesi ukon vedellä, pitäen silmällä, että vesi juoksi pataan takaisin. Pestyä läksi hän viemään metsään vettä, vaan ei saanut katsoa, mihin hän sen kaatoi. Varahvontta pukeusi ja noidan takaisin tultua lähdettiin pois; kumpikaan ei saanut katsoa jälkeensä. Kotiin päästyä mentiin kylyyn. Noita siellä kylvetti Varahvonttaa lukien:
"Neitsyt Moarie emoni,
Rikas äiti armollini!
Kun juovuit joven takana,
Niin juovu jovesta poikki;
Satut aitojen perillä, 5
Kun kuulet hätäsen eänen,
Pakkohisen parkuossa,
Hätähisen huutoassa,
Tuos mulla simani siipi,
Vasta varjopuolissani, 10
(hyppii ja lyö vastalla)
Jotta kulmat puhki saisin,
Läpi reikamet repisin
Ihosta inehmisraukan,
Emon tuoman ruumisesta,
Vaivasesta vartalosta, 15
Ennen päivän koittamista,
Auringon ylenemistä,
Jotta saisi sairas maata,
Heikko henkesä levätä."
Viskasi vilua vettä päälle, vei sairaan vaatteet ulos, puisteli niitä pihalla. Päälleen saatuaan Varahvontta oli valmis lähtemään. — "Ja kyllä se auttoi."
Huonommalla menestyksellä hän kerran oli kokenut uudenaikaisempia parannuskeinoja. Varahvontan korvaan oli mennyt torakka. Se juoksi siellä ympäri, ja hänelle tuli siitä suuri hätä. Elävää koetettiin saada pois, jos millä keinoilla. Sorrattiin, rassattiin, kaadettiin korvaan kuumaa vettä, viinaa, jos jotain, jopa elohopeatakin, jonka hän kertoi tulleen ulos suun kautta. Mutta ei mikään auttanut, vasta "pyhällä voilla" (siemenöljyllä, jota paastonaikana nautitaan voin asemesta) saatiin elukka vihdoin pois. Mutta ukolta huononi kuulo siitä elinajaksi.
Ei ihmettä, että semmoisten kokemuksien jälkeen manausta pidetään tehokkaampana kuin uudenaikaisia rohtoja.
Suomenkin puolella elää vielä jos miten paljon taikoja, taikaluuloja ja "merkkejä", mutta niihin ei meidän puolella enää uskota samalla tavalla kuin rajantakaisessa Karjalassa. Meillä niitä enimmäkseen pidetään pilana ja kertoillaan ajan ratoksi, naurun aiheena. Vienan Karjalassa niistä vähemmän puhutaan, mutta niihin uskotaan enimmäkseen niin yleiseen, ettei epäilyksen aate näytä mieleenkään juolahtavan. Ne hiljaisuudessa hallitsevat rahvaan elämää, ja niiden tunteminen ehkä selittäisi vaeltajalle montakin pelästystä, toraa tai muuta mielenliikutusta, joka on hänen huomiotaan kiinnittänyt pirteissä ja ulkosalla, mutta jäänyt hänelle arvoitukseksi.
Ainoastaan vähäinen osa tästä perintötiedosta oli se, mitä me satuimme kuulemaan. Siitä varmaan paisuisi suuri kirja, jos kaikki saataisiin kokoon.