"Jo ensimäiselle lammille tultuani sain nähdä, että jäät olivat ylen vaikiat kulettavat, sillä lunta ei niillä ollut rahtuakaan, mutta vettä kyllältä, ja sen tähden niin liukkaat, että lapikoillani työn tuskin väen väkisin pääsin eteenpäin. Hiihtää piti ylen varusasti ja yhtä jalkaa eteenpäin työntäessä livistyi toinen jo puolen vertaa takaperin. Siinäkin tahtoi kellauttaa monessa paikoin. Kulku oli siis ylen hidas jäällä ja vielä kuin enimmissä paikoin niitä reen jälkiäkään ei enään tuntunut, niin oli ylen vaikea löytää tien suuta toiselta puolelta. Jos sen jonkun lammin päästä löysikin, niin oli yhtä vaikea pitää sitä, sillä maalla ei ollut paljon tiestä eikä jälestäkään sanottavaa. Muutamista kannaksista menin mielihavilla yli puiden merkkiä myöten. Toisilla kannaksilla pidin joen sivua."
"Yhdellä kannaksella näin ukkosen särkemän suuren hongan. Latva oli sylen päästä murtunut poikki, ja pudonnut pystyyn hongan tyvelle. Muu osa hongasta oli revennyt kolmeen osaan juurihin asti jo lohkareita oli sinkunut laajalta ympärille; loitimmaisia oli 45 askeleen päässä hongasta. Palanutta paikkaa ei näkynyt yhtään."
"Kuin enimmiten en päässyt oikialla kunnolla kulkemaan, niin tuli päivästä, joka täällä pohjaispuolella lyhenee enemmin kuin eteläpuolella Suomenmaata, jo ennen taloon päästyäni loppu. Kuuta ei ollut, ja pilvinen taivas ja lumeton maa tekivät syksy-yön pian pilkkopimeäksi. Vielä tuli lampi, jota kulin enimmiten rantaa myöten, etten menisi sivuitse joen suusta. Siihen päästyäni upposin pulahdin puolen sylen syvältä sisään, jota en osannut varoakaan, kuin jää ei yhtään ääntänyt, ennen kuin lohkesi, johon jäällä oleva vesi kyllä oli syynä. Siitä pulakasta päästyäni astuin lötsötin korpia, varvikkoa, hakolikkoa, ja milloin mitäkin, joissa umpipimiässä ei juuri juoksemaan päässyt. Puututtuani muutamaan pajupehkoon, luulinkin jo tulleeni vanhan Vipusen parran alle. Jopa oli sen päiväinen mutkikas matkakin pian samanlainen, kuin koska itse vanha Väinämöinen
"Läksi saamahan sanoja,
Ongelmoita ottamahan,
Vatsasta vanhan Kalevan,
Suusta Antero Vipusen."
Hänkin:
"Toki läksi, ei totellut,
Astu päivän helkytteli
Naisten neulojen neniä,
Astu toisen torkutteli
Miesten miekan tutkaimia,
Kolmannenki keikutteli
Uron tapparan teriä."
"Ja kuin jalkani missä upohtui lähteen silmään taikka muuhun avopaikkaan, niin juohtui mieleeni, että Väinämöinenki kukaties samalla lailla
"Torkahti jalansa toisen,
Vaapahti vasempensa,
Suuhun Antero Vipusen,
Mahtipontisen povehen."
"Aholle päästyäni rupesin tulta pyytämään vanhoilla raapustimillani, joita onneksi oli jäänyt laukkuhuni kesämatkasta. Onnestuikin monen turhan koetuksen perästä ja vanha tervaskanto lekkosi pian aholla. Siinä muutin osaksi kuivat vaatteet päälleni ja kuivaelin märkiä. Rupesin ma'ata ja makasin niin lystisti kuin parahimmalla vuoteella. Päivän vaietessa läksin siitä, ja tulin virstan verran käytyäni taloon."
Samat tunteet ja toiveet ovat yhä uudelleen syttyneet jokaisen runonkerääjän mieleen hänen Maanselän poikki astuessaan Kalevalan maahan.