Alijärven yläpäässä on samanniminen pienehkö kylä. Sieltä olivat edelliset runonkerääjät Lönnrotista pitäen koonneet runoja, ja niitä laulettiin siellä yhä vieläkin. Saattajaini "kostitalossa" otettiin minut hyvin vastaan, mutta paras laulaja, Vasselei, asui järven takana. Hänen veljeään oli Genetz laulattanut, ja vertauksen vuoksi oli hyvä saada Vasseleinkin runot kirjoitetuksi.
Vasselei oli jo lähes satavuotias ja sokea, mutta yhä rattoisa. Muistokin oli vielä jotenkin hyvä. Hurstipaita ja hurstihousut yllään hän asian kuultuaan kömpi alas uunilta ja oli paikalla valmis runoja laulamaan. Olihan se ansio, jota niin vanhan miehen muulla tavalla enää oli vaikea saada. Mutta runojen laadusta emme tahtoneet sopia. Mieluummin kuin kalevaisia runoja hän olisi laulanut omatekoisia laulujaan.
"Etkö sie njiistä, kun vieraat miehet ta naiset yhteh mänöy, njiitä mie osaan äijän." Niitä hän oli useita itsekin tehnyt ja niitä muistellessaan hän kävi vallan leikkisäksi, kaiveli harmaata, vaikka yhä vielä terhakkaa tukkaansa ja sanoi naisten Suomen puolella häneen aina mielistyneen, kun olivat tukkaa tunnustelleet ja siitä huomanneet hänet ylen luonnokkaaksi mieheksi. Jonkun niistä hän minulle lauloikin ja se oli sangen sukkela, eikä ensinkään rivoluontoinen, niinkuin moiset laulut meidän puolellamme tahtovat olla. Kadun, etten sitä muistoon kirjoittanut, mutta minun mieleni niin kokonaan täytti vanhan runon harrastus.
… "Vaan njiitä ammuisia lauluja — en velj mie njiitä enämpi maha."
Hän lausui sen pettymyksellä ja veitikkamainen välähtely katosi silmistä. Mutta miten ollakaan, hän alkoi kuitenkin tapailla yhtä ja toista runonpäätä, ja hänelle kävi samoin kuin niin monelle muullekin. Kun ukko oli runon ladulle lähtenyt, niin kiihtyi mieli, ja ikäänkuin inspiraation valtaamana hän alkoi muistaa ja osata, niin että minulla oli täysi työ rinnalla pysyä. Ja hänen runonsa olivat täysipätöisiä vanhoja säkeitä, vaikka aukkoja olikin paljon. Hän lauloi "kanteleen synnystä", "maailman luomisesta", "Sammon taonnasta" ja "Kullervon ilon pidännästä saaren impien keralla". Ja hän lauloi runonsa nuotilla, joka oli niin omituisen kevyt, vilkas ja hohteinen, etten ollut mielestäni toista niin kaunista kuullut. Säveltä hän laulaessaan muunteli ja toisinteli niin monella tavalla, vaihteli äänilajeja, ettei se koskaan käynyt yksitoikkoiseksi. Välistä hän lauloi pidemmän jakson säkeitä siten, että sävel kulumistaan kului yhä yksinkertaisemmaksi, ikäänkuin kertomusta kiirehtien, keinui lopuksi vain kahden nuotin välillä, kunnes ajatuksen lepokohdan lähestyessä viimeiset säkeet laulettiin täydellisellä sävelellä ja lisäksi koristettiin ihmeellisillä helähtävillä sävelkirjauksilla, joita minun korvani oli mahdoton kiinnittää, vaikka elävästi oivalsin niiden kauneuden. Siten käsiteltynä eepillisen runon itsessään yksinkertainen sävel sai eloisuutta ja rikkautta ja tuntui alati nuorelta.
YLÄMAAN POIKKI.
Oltuani yötä Alijärvessä varustauduin seuraavana aamuna anivarhain matkaan, mutta tavarain asetteleminen konttiloihin ja kyllin suurien konttien etsiminen vei niin runsaasti aikaa, että päivä jo alkoi olla puolessa ennenkuin päästiin parinkymmenen virstan taipaleelle — sen verran sanottiin olevan matkaa Kenttijärven kylään. Kun kotona olevat miehet olivat tukkijoella, niin sain saattajiksi paljaita naisia, joitten asia Karjalassa matkustajien saattaminen enimmäkseen onkin. Taakat painoivat pari kolme leiviskää — valokuvaustarpeita oli mukana suuri määrä — ja hyvin minua epäillytti, jaksaisivatko he ne perille kantaa.
Soudettuamme pari virstaa järveä ja virstan verran leveähköä Kenttijokea, poikkesimme aivan kapealle pikkusuvannolle, jonka tumman pinnan yli koivut ja kuuset kaartuivat lähes umpinaiseksi katoksi. Muutamassa polvekkeessa nousimme maihin ja läksimme astumaan seitsemän virstan maataivalta. Astuimme korpia ja kankaan liepeitä ja aina välillä veteliä soitakin, jotka vielä hyllyivät kevätvettä. Mutta suotta olin epäillyt kantajain huonoutta, he astuivat niin ripeään, etten perässä pysynyt, vaan pian kuulin heidän huhuilevan hyvän matkaa edessäpäin kankaalla. Itsellänikin oli pari leiviskää selässä, ja siinä oli minulla täysi työ, niin mies kuin olinkin. Tuon tuostakin täytyi hikisenä ja pakottavin ohimoin istahtaa hongan tyvelle puhaltamaan.
Työlästä oli varsinkin vetelillä soilla, joita tällä taipaleella oli paljon. Polun kohdalla oli rinnakkain pari lahonnutta telaa, mutta ne lohkeilivat jalan alla tavan takaa ja enemmän kuin yhden kerran luiskahdin polviani myöden liejuun. Nuo seitsemän virstaa astuttuamme tulimme Luomajärvelle, jonka rannalla on samanniminen pieni kylä. Soudettiin järven yli veneellä, joka ei ollut paljon seulaa parempi. Tuskin ennätettiin vettä luoda, sitä myöden kuin sitä tulvi sisään, mutta toiselta rannalta saimme paremman veneen. Sousimme sillä järven päähän, ja vielä kappaleen matkaa Kienttijoen suvantoakin kosken alle, jossa Kenttijärvestä matkaavat tukit olivat vastassa. Joki oli niitä niin täynnään, että jälleen jatkoimme matkaa maisin.
Tukkiliike oli silloin Vienan Karjalassa vasta alulla. Kenttijoesta kulkivat muistaakseni ensimmäiset pölkyt. Niin koskemattomia olivat tämän laajan ylämaan metsät. Uittajat olivat puoleksi Aunuksesta ja Äänisestä tuotuja ummikkovenäläisiä. Karjalaiset kun enimmäkseen olivat kaupoilla, ei heitä joelle riittänyt, ja lisäksi he olivat tähän työhön vielä tottumattomia. Jätkäin leiri valkean ääressä maata lojotti miehiä kymmenittäin puuropatainsa ympärillä. Meillä oli heille asiaakin. Tytöille oli nimittäin annettu mukaan pullo "puhuttua vettä" vietäväksi eräälle Alijärven nuorukaiselle, joka oli loukannut jalkansa tukkien välissä. Kun joella ei ollut velhoa, niin olivat eukot Alijärvessä luettaneet parannussanat veteen, ja tämän voiteen me nyt toimitimme perille kaikella kunnialla.