Matka nousi kaiken aikaa, yhtämittaista kohinaa kuulimme kankaalle Kenttijoen koskista. Tulimme sitten illan suussa melkoisen järven rannalle. Vaikeitten maitten, korpien, soitten ja kivikoitten jälkeen on puhdasrantainen tyyni ylämaan järvi viehättävä katsella. Se vaan, oli poikkipuolin matkan edessä, eikä ollut venettä. Kenttijärven kylä oli melkein näkymättömissä pohjoisrannalla. Maan tapa on semmoinen, että matkustaja tekee savun järven rannalle, jonka nähtyään kyläläiset tulevat "ehättämään" hänet järven poikki. Harvoin ehättämistä Vienan Karjalassa laiminlyödään, jos vain savu huomataan, taikka huuto kuullaan. Sattui kuitenkin niin hyvin, että tukkipäällikkö kulki joelta omalla veneellään kylään, ja hänen mukanaan pääsimme järven poikki. Savulla olisimme muutoin saaneet virua tuntikauden, sillä järvi on noin viittä virstaa leveä. Ehättämistä pidetään Karjalassa suorastaan velvollisuutena, mutta ehätettävät tulee osata oikealle paikalle savua laatimaan, muutoin saattaa käydä niinkuin eräälle Karjalan miehelle, joka Kenttijärvessä yhtyi seuraamme. Soutaessamme järven poikki kuulimme iltatyynellä etäistä huutoa ja keksimme jonkun ajan tähyiltyämme pienen savun, joka oli noin kolme virstaa syrjässä oikeasta ehätyspaikasta. Sinne ei kylästä arvannut kukaan lähteä, olivat luulleet muiksi savuiksi. Onneksi sattui lähimaille kalamiehiä, jotka pelastivat ukon tulensa ääressä huhuilemasta.
Tämä mies, Ortjo nimeltään, oli muutoin oikea harvinaisuus. Hän palasi kiertoretkeltä pohjoisen puolesta, jossa oli ollut kelloja korjailemassa. Selässään hänellä oli oikea museo mitä eriskummallisimpia vanhoja puukelloja, joihin ukko oli suuresti kiintynyt. Niissä olivat rattaatkin puusta. Hän oli ainoa kelloseppä, mitä rajan takana tapasimme.
Kenttijärven kylä on asuttu laajanlaiselle järven niemelle, jota kolmella puolella vesi kiertää. Varojensa puolesta se on hyvin köyhää, viljelykset ovat heikot, mutta tukkiliikkeen kautta oli rahvas sinä talvena saanut siksi ansiota, että oli jotakuinkin tullut toimeen.
Runonkerääjiä oli syrjäisessä Kenttijärvessä ennen käynyt ainoastaan Borenius, joka sieltä löysikin sangen hyvän laulajan, Riikoisen Simanan. Hänen runotaidostaan oli minun nyt hankittava lisätietoja. Tapasinkin hänet kotonaan ja kirjoitin häneltä ja hänen sukulaisiltaan seuraavan päivän kuluessa koko joukon runoja, jotka olivat jääneet ennen keräämättä. Ostin niinikään koruompeluita, joita on melkein vain vanhanaikaisissa naisten paidoissa, "rätsinöissä". Näitten vaatekappalten olat ja kaulus olivat ennen vanhaan taidokkaina ompeluksilla kirjaillut; nykyään "muiskarätsinät" olivat vanhanaikaiset ja loppuun kuluneet. Vain köyhimmällä rahvaalla tapasi jonkun, koska rikkaitten tapana oli jaella kuolemantapauksien sattuessa vainajien huonompia vaatekappaleita kylän köyhille ja nämä muodista tulleet paidat varsinkin olivat siihen soveliaita. Toiset vanhat eukot niitä kuitenkin säilyttelivät kuolemansa varalle, tullakseen niine haudatuiksi.
Kenttijärvessä olivat kortteeritaloni molemmat emännät kotoisin Suomesta, vieläpä Sydän-Savosta. Karjalaiset miehet usein naivat suomalaisia emäntiä, jotka rajan taa tultuaan enimmäkseen muuttavat uskontoaan. Mutta kun Vienan Karjalan tytöillä sitä vastoin ei ole mahdollisuutta saada suomalaisia miehiä, niin kärsivät he näiden naimiskauppain kautta vahinkoa. Vahinko on tuntuva varsinkin tässä maassa, jossa avioliittoon joutuminen on melkeinpä naisen kunnia-asia. Heitä on siitä sääliminen, sillä paljon uskollisemmin kuin miehet he säilyttävät Karjalan vanhaa tapaa ja ammoista siveyttä. Väsymättä he raatavat maatakin, pitäen siten tätäkin elinkeinoa voimassa, miesten kierrellessä kaupoilla ja vain kesäksi palatessa kotia olemaan apuna viljan korjuussa.
Kenttijärvestä jatkoin matkaa Kostamukseen vesitse. Se oli yhä samaa jokea, jota olin edellisenäkin päivänä kulkenut, vaikka se tästä eteenkäsin väheni. Vettä siinä kuitenkin oli vielä aivan kyllälti ja toiset kosket olivat niin kivakoita, että nousu oli kylläkin vaivalloista. Kolmen peninkulman matkalla oli lähes parikymmentä koskea. Välillä oli useita järviäkin, joita ei ole mihinkään karttoihin merkitty. Suurin näistä oli Koivajärvi, joka oli penikulmaa pitkä ja varsin laaja. Hämmästyin melko lailla, kun se odottamatta eteemme avautui, sillä Imbergin kartalla ei ollut sillä paikalla järvestä merkkiäkään. Ortjo vanhoine kelloineen oli käyttänyt tilaisuutta päästäkseen samassa kyydissä, ja pienoinen vene oli siitä niin syvässä painossa, että hädin tuskin pääsimme selän poikki. Minusta aina tuntui siltä, kuin näillä Vienan Karjalan järvillä laine nousisi tavallista jyrkemmäksi ja herkemmin. Veneessämme oli vain pari tuumaa laidan varaa ja Koivajärvellä siihen loiskasi aalto toisensa jälkeen.
Koko tämä laaja erämaa, jonka poikki nyt matkustin, näyttää olevan Maanselän haara, joka jatkuu rajalta kymmenisen penikulmaa itää kohti, päättyen siinä, missä Kemijoen latvahaarat yhtyvät Jyskyjärveen. Kummallekin puolelle laskevat joet tältä ylängöltä, ja koskien suuri luku viittaa siihen, että se keskeltä on koko joukon korkeammalla molempia suuria vesistösyvänteitä. Suurin Kenttijoen koskista oli Vuosus, Koivajärven ja Kenttijärven välillä. Se oli virstan mittainen ja kaikki tavarat oli kannettava sen sivu maitse. Niin kiivaat olivat aallot, korvat väkivaltaiset, että olivat tyhjänkin veneen viedä käsistämme.
Koivajärven rannalla olisi syrjässä matkastamme ollut monias talo, jossa Genetz oli aikanaan laulattanut "Krikku-Markke" nimistä miestä. Nyt oli laulaja jo kuollut, ja kun ei kylästä enää mainittu saatavan muuta kuin rommia, niin sai se jäädä käymättä.
Matkan varressa oli siellä täällä autioita kalasaunoja ja nuottatalaita, moni rakennettu aivan veden päälle, jotta siihen saattoi sisään soutaa. Toiset oli rakennettu niin piiloon, ettei niitä huomannut muuta kuin osottamalla. Näillä kalapirteillä, jotka ovat penikulmain päässä kylistä, viipyvät kalamiehet viikkokausia yhteen mittaan; kylistä vain silloin tällöin käydään eväitä tuomassa ja saalista noutamassa. Tämäkin kalastus on niin vanhanaikaista, että ajatus itsestään kulkee erämaitten varhaisimpiin pyyntiaikoihin saakka. Se on siitä pitäen säilynyt melkein semmoisenaan. Vaikka karjalainen muualla jo voi olla hyvinkin muuttunut, niin eläessään viikkokausia melko joukolla veneineen ja pyydyksineen etäisellä eräsaunallaan hän yhä on luonnonelinkeinojen ammoista aikaa.
Kuljimme pitkän mutkailevan suvannon, jonka molemmin puolin oli alavia kolkkoja soita, ja saavuimme useille kaitaisille järville, joita erottivat toisistaan lyhyet kosket. Ensimmäinen niistä oli Juurikkajärvi, jonka autiot petäjikkörannat näyttivät niin ehjiltä, ikäänkuin ne olisivat sinään seisoneet luomisen päivästä saakka. Ei ainoatakaan asumusta ollut sen rannalla, paitsi joku ainoa erämiesten piilopirtti. Se oli ihailtava eheässä alkuperäisyydessään. Tuntui siltä, kuin olisi Väinämön kannel viimeksi kajahdellut näillä rannoilla. Semmoinen luonto siirtää ajatuksen niin äkkiä muinaisuuteen, että viimeiset kaiut tuntuvat vastikään sammuneen, kaikki ympärilläsi sen nähneen ja vielä hyvin muistavan.