Mutta seuraavien järvien rannoilla näkyi jo uudisasutustakin, joka osoitti viljelyksen täälläkin leviävän, vaikka hitaasti. Koskista muistan varsinkin Kalliokosken, jonka oikealla rannalla sileä pystykallio muodosti soman portinpatsaan. Ortjo koneenrakentajana ihaili kovasti tätä koskea, se kun hänen mielestään oli niin oivallinen tehtaanpaikaksi; minua se komeine kuusikkorantoineen miellytti somuutensa vuoksi, ja kauan lieneekin kauneus sen ainoa ansio. Kun kerran se aika koittaa, että Vienan Karjalankin vesivoimat kelpaavat teollisuuden palvelukseen, niin ei niitä ensi hädässä tarvitse lähteä niin etäältä etsimään. Toinen mainittava koski oli Väärä. Vesi juoksi hyvin kiivaasti ja koski oli niin kapea, että vene uhkasi sen paisuttaa ja siitä itsekin täyttyä. Siinäkin olivat tavarat maisin kannettavat. Omituisen kamalan jutun saattomies kertoi erään järven poikki soudettaissa. Joku vuosi takaperin oli muuan mies lähtenyt viimeisillä kevätjäillä hiihtämään järven poikki. Mutta jää oli pettänyt suksimiehenkin, ja kun sukset olivat jalkoihin sidotut, ei hän pudottuaan mitenkään saanut jalkojansa jään päälle. Siinä oli mies kauan taistellut henkensä edestä, hänen huutoaan oli kuultu puolen penikulman päähän, mutta ihmiset eivät käsittäneet lähteä, tai eivät joutuneet apuun, ennenkuin onnettoman voimat loppuivat ja hän vaipui hyiseen hautaan.
Vihdoin olimme vesimäkien päällä ja Kostamuksen järvi avautui eteemme. Vaikkeivät suuremmatkaan selät tällä järvellä ole paria kilometriä laajemmat, on se kuitenkin tuulella vaarallinen. Kummastuttavan nopeaan sillä aallot kohosivat tuulen viritessä. Sanottiin joskus olevan tyhjälläkin veneellä vaarallista sille lähteä. Sen vuoksi oli ottaminen toinen vene avuksi, vaikka karjalaiset seuralaiseni kyllä olisivat suostuneet niinkin matkaa jatkamaan.
Hämärsi jo illaksi, kun pääsimme tuulen päälliselle rannalle, ja ruskoja vastaan näimme korkean kuusikon. Se kohosi yksinään kuin mahtava pensas tummalla maalla. Harmaita taloja oli sen ympärillä, niitä tuskin maasta erotti. Siinä oli Kostamuksen kylä ja tuo kuusikko oli sen kalmisto.
Sinne kääntyivät seuraavana aamuna ensimmäiseksi askeleeni, sillä niin juhlallista kalmakuusikkoa en ollut ennen nähnyt. Ne olivat vanhoja puita ja kohonneet tavattoman korkeiksi. Toisia oli tuulen voimasta tai vanhuuttaan sortunut ja saanut paikoilleen jäädä, sillä vanha tapa säätää, ettei kalmistossa saa teräaseella puuhun koskea; siellä saa kaikki kasvaa ja kaatua, niinkuin luonto hyväksi näkee. Puita oli kaatunut hautainkin päälle, mikä millekin suunnalle, eikä pyhässä lehdossa oltu mitään tehty niitten poistamiseksi. Ne saivat kuivua ja lahota, kunnes luhistuivat maan pintaan. Toiset olivat jo niin vahvassa sammalessa, että niitä tuskin maasta erotti. Mutta siitä huolimatta oli pilviä pitävä kuusikko niin tuuhea, että valo oli iltahämäryyttä, ennenkuin se maahan ennätti.
Hautoja oli puitten alla taajassa; jokaisen päällä hirsistä rakennettu katos, "kropnitsa", ja tämän päässä katettu risti. Toiset kropnitsat olivat jo satain vuosien vanhoja ja ylt'yleensä vahvan sammalen peitossa, toisten ääressä vielä näkyi vereksiä hiiliä ja astiankappaleita — vanhan uhritavan muisto, vaikka siihen nykyään liittyy kirkkosuitsutuksen polttaminen. En ole milloinkaan käynyt hautausmaalla, joka vaatimattomuudessaan olisi jättänyt mieleen niin syvän hartauden tunteen. Kappaleen aarnioluontoa oli ihminen pyhittänyt viimeiseksi asuinpaikakseen.
Oli siellä myös eräs kaamea vieras muisto, kömpelösti tehty kivinen risti, sekin jo sammaltunut. Siihen liittyi vanha tarina. "Varassussotain" aikana olivat suomalaiset, niin kerrottiin, eräänä pyhänä salaa hyökänneet kylään ja polttaneet kirkon ja kaiken rahvaan, joka siinä oli, ja näiden uhrien muistoksi oli tuo risti. Salmen toisella puolella oli nuori väki ollut kisaamassa, ja se oli hukuttanut itsensä lampeen.
Miitrein varakkaassa talossa minua pidettiin hyvänä sen päivän, jonka Kostamuksessa vietin. Lähdin sitten jatkamaan matkaa "kevarikyydillä", sillä olin nyt Vuokkiniemestä tulevan valtatien eli "jaaman" varressa. Sitä piti päästä hevosella puoleen ja toiseen, ei kuitenkaan rattailla, mutta reellä tai ratsain. Soissa oli portaat, jo'issa sillat. Meikäläisten käsitysten mukaan se ei ollut karjatietä parempi, mutta Vienan Karjalan tieksi se oli hyvä. Sain ainakin tavarani hevosella kulkemaan, vaikka itse mieluummin astuinkin jalan.
Mutta kova sydän pitääkin olla sillä, joka moisella tiellä istuu reessä. Surkeata oli tavaroitakin vedättää sulassa maassa. Hevonen oli heikko ja kiskoi vaivalloisesti kymmenen leiviskän painoista kuormaansa, anturat kiljuivat sulassa maassa, niin että korvia vihloi. Olisi edes hiljan satanut, olisi keli ollut vähän liukkaampi, sanoi ajomies. Sääli tuli Suomesta tuotua hevosta, joka alakuloisena veti, korvat lupossa ja huuli lerpallaan.
Mutta matkalla tapasimme toisen kuorman, joka oli miltei säälittävämpi. Lyhyenläntä, vaikka tanakka mies istui kankaalla kaatuneen puun rungolla, vieressään puun tyvellä säkki, joka oli melkein yhtä korkea kuin hän itsekin. Näyttipä siltä, kun he olisivat taipaleella olleet hyvin vakavassa keskustelussa ja säkki olisi väittelyssä vienyt voiton. Se oli Kostamuksen metsänvartija, joka oli käynyt Kontokin kruununmakasiinista siemenohria. Kun ei ollut hevosta, niin täytyi itse kantaa säkki, ja se lienee painanut kuuden leiviskän vaiheille. Se mies oli niitä ainoita karjalaisia, jotka eivät taipaleella olleet halukkaita vilkkaaseen sananvaihtoon. Semmoisista vaivoista leipä saa arvoa. Mutta niin on Vienan Karjalassa asian laita, että älköön ruokaa toivokokaan se, joka ei jaksa kantaa säkkiä taipaleen poikki. Enimmäkseen se tuodaan vielä paljon etempääkin, Maanselän takaa Suomen pitäjistä, joista kaiketi voi velaksikin saada. Ken on heikompi, sen on vieminen oma nälkäinen säkkinsä rajan taa.
Päivä kului jotenkin tarkkaan, ennenkuin oltiin Kontokissa, ja monta kertaa puhalsi hevosparka välillä, ja moni terävä kivi kiskasi reen jalaksesta nokkansa täyteen puunpärsää. Montakohan semmoista matkaa yksi reki tehnee?