Samaa tietä oli Lönnrot aikanaan kulkenut. Seitsemännellä retkellään hän tämän kautta kulki Vuokkiniemestä Luvajärveen ja viipyi Kostamuksessa useita päiviä runoja kirjoittaen. Ensimmäisellä pitkällä taipaleella hänelle sattui seuraava seikkailu:
"Tällaiseen lypsäjäseurueeseen yhdyin lähtiessäni kylästä (Vuokkiniemestä) 40 virstan päässä olevaan Kostamukseen. Lehmien lypsinpaikalle kyllä oli seuraa, mutta sieltä oli kulkeminen vallan yksin yön selkään. Vähää ennen puoliyötä saavuin puolitiehen, missä oli kesäksi sauna heinäväkeä varten. Olin väsynyt, mutta lapsellisesti pelkäsin siihen panna maata, kun ajattelin, että joku olisi voinut arvata minun siihen jääneen ja mahdollisesti olisi seurannut minua ja ryöstänyt. Kuljin siis edelleen, poikkesin metsään ja koetin nukkua sammalille. Mahdotonta hyttysten vuoksi. Niitä oli niin kosolta, että kaikki ympärillä oli aivan mustana ja että joka henkäyksellä oli saada niitä suunsa täyteen. Alotin taas vaellukseni ja kuljin noin kymmenen virstaa eteenpäin, jolloin väsyksissä ja unisena koetin taas nukkua. Leikkasin oksia ison kasan, paneuduin pitkäkseni, peitin itseni oksilla mikäli voin, sidoin huivin päähäni ja luulin nyt olevani turvassa hyttysiltä. Kaikki turhaa. Nytkin ne pääsivät kimppuuni, vaikka kuinkakin usein olisin koettanut parannella linnaani. Täällä kaipasin ensi kerran Kajaaniin kesäksi jättämääni tupakkapiippua. Tuli tosin olisi auttanut, mutta en tahtonut sitä virittää, kun siitä minut olisi huomattu. Koko matka kävi enimmästi kaskettujen maiden, lehtimetsien halki, siitä tuo suunnaton hyttysten paljous. Monta vertaa kernaammin olisin ollut mitä kovimmassa talvipakkasessa, sillä näin tukalaa ei ollut koko talvena Lapissa paljaalla lumella maatessani."
Kontokki on tämän ylämaan pitäjän keskusta. Siihen kuului ennen Akonlahtikin. Kylä on hajallaan melkoisen järvensä rannoilla. Tavallaan vielä omituisempi kuin Kostamuksen oli Kontokin kalmisto, sillä siinä olivat puut pystyyn kuivaneet. Tikka loksutteli, tuuli äännähteli, irtautuva kaarna häälyi ja lahouttaan katkeilleet oksat kurottelivat ilmaan naavatukkoja.
Kontokkiin päättyi jaama, tavarat oli pantava kontteihin ja jommoisellakin joukolla lähdettiin seuraavana päivänä Luvajärven tielle. Mutta hyvin hitaasti lyheni tämäkin taival. Eräs saattajista oli ottanut selkäänsä kahdenkertaisen kuorman, enemmän ansaitakseen, ja vaikka hän oli vankka ja tottunut kantamaan, niin pahasti hän oli lapautunut, ennenkuin oltiin Luvajärvellä. Matkaa oli runsaasti puolentoista penikulmaa. Jokien poikki oli astuttava vain notkuvia puita pitkin. Välillä yllätti äkillinen myrsky. Metsät pauhasivat, niinkuin olisimme olleet keskellä palavaa koskea, ukonpilvi ärjyen kiidätti ylitsemme, loiskauttaen lyhyen rankkasateen, honka sortui lähellämme ryskeellä, mutta äkkiä ilma taas katosi, vanhoilla ahorinteillä nuori lehti tuoksui ja kimalteli auringonpaisteessa, ja jylhäin korpien ja kankaitten piirittämänä kukkui käki ensi kertaa ahoviitain maireassa vihannuudessa.
Maat alkoivat aleta, joku myötäjokikin lyöttäytyi yhteen matkaan, ja vihdoin näimme ylämaan syrjältä laajan laakson, joka oli poikittain edessäpäin. Sen pohjalla olivat eteläisen vesistön joet ja järvet. Selkämme takana oli tasainen korkea maa. Edessämme oleva syvänne oli alamaan lahti, joka ylävien maiden välitse ulottuu aina Maanselälle saakka.
ETELÄISELLÄ RINNAKKAISVESISTÖLLÄ.
Vesistö, jonka varrella Luvajärven kylä on, erottaa toisistaan Arkangelin eli Vienan ja Aunuksen läänit. Raja kulkee vesistöä niin tarkkaan, että samat kylätkin sen kautta jakautuvat kahteen lääniin. Luvajärvestä, jossa lienee kolmisenkymmentä savua, kuuluu suurin osa Aunukseen, mutta järven pohjoispuolella on muutamia taloja, jotka ovat Arkangelin läänin vanhanaikaisempain hallinto-olojen alaisia. Sama on asianlaita Kiimasjärvessä ja Nokeuksessa, jotka ovat, edellinen kolmen, jälkimäinen neljän penikulman päässä alempana saman vesistön kahden puolen. Ulkonaisista merkeistä ei tosin huomaa, että kyläin keskitse kulkee lääninraja, yhtä vaatimattomia ja harmaita ovat talot kummallakin puolella, ja samanlaatuista on väestö. Mutta Kuittijärvien puolen asukkaista se eroo jonkun verran sekä pehmeämmän kielensä, että ehkä luonteensakin puolesta.
Asuin Luvajärvessä Kuismasen Jaakon talossa, joka oli kylän parhaita. Jaakko oli harvinaisen toimelias mies. Hän oli liikkunut laajalti kaupoilla ja arvatenkin koonnut omaisuuttakin. Hänen kauppaintoansa kuvaa, että hän paikalla möi minulle veneen, jota parhaillaan rakennettiin, vaikka hän oli sen itseään varten teettänyt. Ei kysymystäkään, kun vain hinnoista sovitaan, se on Karjalassa jotenkin yleistä, melkeinpä mistä tahansa. Hänessä oli koko joukon maailmanmiestä, mutta samalla reippautta ja minun käsittääkseni rehellisyyttä, jonka vuoksi talossa viihdyin. Jaakon emäntä, joka oli Miinoasta, oli uljaimpia ja kauneimpia vaimoja, mitä Karjalassa näin. Heillä oli kaksi lasta, joista toinen oli viiden kuuden vuotias poika, kyttyräselkä ja heikko, mutta mainion älykäs niin pieneksi pojaksi. Poikasen elävä mieli tuli somasti näkyviin eräänkin kerran meidän aikuisten tyhjentäessä suurta samovaaraa ja pureskellessa "kolatshuja", pieniä veteen leivottuja rinkelejä. Kestit olivat sillä kertaa minun puolestani, ja kiitollisena talonväki kokoontui pöydän ääreen tarinoimaan ja valamaani tsajua nauttimaan. Mutta pikku Jaakko oli jätetty etuhuoneeseen oven taa, josta kuulimme hänen ruikuttavan jotain kummaa säveltä. Vanhemmat hetken päästä nauraen sanoivat hänen "eäneen itkevän" omaa, tilaisuutta varten sepittämäänsä itkuvirttä, joka kävi jotenkin tähän suuntaan:
"Kyllä teidän on siellä hyvä olla lämpöisen samovaaran ääressä, höyryävä 'toaju njokan iettä', minä täällä ikävissäni istun, 'peä kibiä ta maha tyhjä'." Ja niinkuin kaikki itkijät, niin hänkin ladulle päästyään alkoi todenperään itkeä, kunnes pääsi kesteihin osamieheksi.
Luvajärven kalmisto, joka on saarella, nuoressa männikössä, on herättänyt huomiota omituisten koristettujen hautaristiensä vuoksi. Tuskin missään muualla näillä seuduilla on säilynyt niin paljon omituista vanhaa puukoristemallia. Oikeastaan eivät nämä hautapatsaat kuitenkaan ole ristejä, sillä ne puuttuvat poikkipuuta. Varsi on veistetty ja kaivettu täyteen koristuksia, poikittain ja pitkittäin, ja yläpäässä on pieni sievästi vuoltu katto, samanlainen kuin vanhanmallisissa karjalaisissa rakennuksissa. En ole missään muualla Vienan Karjalassa tavannut niin runsaasti näitä koristettuja hautapatsaita kuin Luvajärven kalmistossa, en edes merimaassa, jossa sama malli muutoin näyttää olevan yleisempi kuin sisämaassa. Luvajärven lähikylissä niitä ei ole kuin nimeksi ja nekin vähät ovat paljon kömpelömmin tehtyjä. Kostamuksen kalmistossa näin vain yhden samaan laatuun koristetun patsaan, joka jo oli maahan kaatunut, Miinossa niinikään vain moniaan, Kiimasjärvessä ja Nokeuksessa en muistaakseni ainoatakaan. Akonlahden kalmistossa, joka muutoin on kylläkin vanhanaikuinen, niitä ei ollut ensinkään. Kieretin hautausmaalla sitä vastoin oli runsaasti saman mallisia hautapatsaita, vaikka ne olivat huonommin tehtyjä. Meren rannikolta siis näyttää tuo koristemalli kulkeneen sisämaahan. Taiteilijat L. Sparre ja E. Wikström olivat paria vuotta aikaisemmin tekemällään matkalla löytäneet nämä ristit ja heiltä sain minä niistä tiedon. Useita kreivi Sparre oli piirtänytkin, minä nyt valokuvasin ne, koska valokuva on tieteellisiin tarkoituksiin halutumpi.