ISÄIN PERINTÖ.
Toveria odotellessani kävin Luvajärvestä vielä toisenkin kerran Kiimasjärvessä. Retkeilin silloin "Kaitain" kautta, kapeata metsäjärvireittiä, joka kulki selkävesien kanssa rinnan ja oikaisi melkoisesti. Sitä kesäkelillä harvoin käytettiin, luvajärveläiset vain kävivät siellä syksyllä kalassa, vetäen kannaksien poikki veneensä ja nuottansa. Seurana oli kerallani Jaakko niminen Kuhmon mies, joka oli passitta asunut Luvajärvellä kolmisenkymmentä vuotta, niinkuin näillä rajamailla lienee silloin tällöin tapana. Hänen kerrottiin muuttaneen rajan taa pakoon häijyä akkaansa, ja koska Jaakko tuntui olevan hiljainen ja siivo mies, niin saattoi sen hänestä uskoakin. Matkasimme uudella veneelläni, joka oli juuri valmistunut. Se oli karjalaisen miehen tekemä, mutta rakennettu samaan malliin kuin Oulujoen jokiveneet.
Nyt sain nähdä kappaleen oikeata salotaivalta. Luvajärvi soudettiin viimeiseen perukkaan saakka ja siitä kapeata salmea Kaitain järviin, joitten luonnon jo nimestä kuulee. Jäkäläisten, harvaa männikköä kasvavain hiekkatörmäin välitse sousimme Kaitain päähän, mutta siellä tie aivan sanan mukaan nousi pystyyn. Vene oli vedettävä noin puolen kilometriä leveän kannaksen poikki. Taipaleella oli telat, jotka osottivat sitä ennenkin kuljetun. Vene ei ollut kovin raskas, mutta mäki oli pitkä ja korkea, ja puhaltaa täytyi toisenkin kerran. Kun olimme vihdoin mäen päälle päässeet, niin hämmästyin alamäkeä, melkeinpä kuilua, jonka partaalle olimme tulleet. Se oli niin jyrkkä, että vene täytyi laskea köydellä. Köyden toinen pää kierrettiin männyn ympäri varaksi, ettei vene päässyt ryöstämään. Niin kuuluivat kalamiehetkin tekevän laskiessaan siitä alas nuottiaan, ja mäntyjen varsissa olikin paljon köysien syömiä uurteita. Kerran oli muutamalta mieheltä, tiesi Jaakko, vene päässyt ryöstämään, ja se oli mäen alle tultuaan "kuikkana sukeltanut" järveen ja noussut upoksista vasta toisella rannalla. Järvi tosin oli kapea, mutta lienee juttu kuitenkin ollut enemmän kuvaava kuin tosi. Toisenkin taipaleen poikki oli vene vedettävä, mutta se oli tasaista maata. Tultiin sitten kapealle joelle, joka alussa oli niin vähävetinen ja väärä, että venettä ei mitenkään tahtonut saada sen mutkien kautta pujotelluksi. Mutta tarpeellinen kulkutie näkyi olevan sekin, koska oli kirveellä raivattu pois oksia ja liekoja, jotka tuhka tiheään sulkivat tien. Silloin tällöin kuuluivat kiimasjärveläiset sitä pitkin kuljettavan nuottiansa. Kalaretkillä ei yleensä katsota vaivain suuruutta. Vähitellen joki siksi leveni, että sitä saattoi missä sauvoa, missä soutaa pitkin hiljalleen lipuvaa ruskeankirkasta vettä. Rannat kasvoivat täällä noron pohjalla missä pilviä piirtävää korpikuusikkoa, missä komeata hongikkoa taikka ihanaa koivikkoa. Kussa oli niitty, siinä joki heitteli senkin seitsemät mutkat, ikäänkuin viipyäkseen niin kauan kuin suinkin kukkaisten törmäin välissä, ennenkuin uudelleen sukelsi korpeen. Kolusimme jälleen pieniä koskia, jotka riipivät pahasti uuden veneen pohjan, hiivimme lenkokuusien alitse, jotka toisin paikoin olivat kasvaneet aivan joen yli. Lukemattomia olivat ne lie'ot ja pohjakivet, joille puutuimme. Ehkä tähyilivät sivusta kontiot outoja kulkijoita, jotka niitten asuinmaiden yksinäisyyttä häiritsimme.
Vihdoin aukeni salo ja näimme metsistyneen pellon — olimme
Ontropanniemen ulkosaroilla, ja pian siitä avautui Kiimasjärven kyläkin.
Tällä kertaa majailin järven pohjoisrannalla Ryysän talossa, jota mainittiin sillä puolella varakkaimmaksi. Ryysä oli toimen ja tarmon mies, kookas, harteva, harsopartainen ja tavattoman vilkas. Hänen vertaistaan suun pieksijää tuskin olin Vienan Karjalassakaan tavannut. Niin nerokkaasti hän käytti kieltään, että maanmiestensä todistuksen mukaan mestaroi sekä virkamiehet että muut herrat, joitten kanssa tuli tekemisiin paljaalla puhelahjallaan. Enkä kauaakaan ollut talossa, ennenkuin sain sen itsekin kokea. Ryysä antoi verrattoman kuvauksen laiskoista ja tuhlailevista tukkipäälliköistä ja heidän lautankuljetuksestaan, viivytyksistään ja keinotteluistaan, miten voisivat parhaiten kartuttaa tulojaan. Tuota pikaa sain omassakin nahassani tuntea hänen ivansa terävyyden, kun satuin hänelle huomauttamaan, että minulla Arkangelin kuvernöörin matkakirjan nojalla oli oikeus saada kievarikyyti — "kyytiprokunaa" vastaan tietysti — joka kylästä. Ryysäpä ivasi paperini merkityksen niin joutavaksi täällä, parikymmentä penikulmaa lähimmistä virkamiehistä, ja antoi niin vakuuttavan kuvauksen siitä, miten kävisi, jos rupeisin niihin vetoamaan, että kyllä ymmärsin, että minun ainakin Ryysän kaltaisten miesten keralla oli paras pitää ne taskussani ja tulla toimeen mielin kielin. Mutta vaikka hän, ja aivan julkisesti, talonväen kuullen, saattoikin minut ja paperini naurun alaisiksi, niin oli hän kuitenkin ystävällinen ja vieraanvarainen isäntä, eikä minulta hänen talossaan mitään puuttunut. Taloaan hän hallitsi kuin patriarkka. Hänen käteensä juoksivat kaikki langat, hän piti takanaan kaikkia avaimia, vieläpä itse aukoi ovetkin. Mutta asukkaat näyttivät hyvin viihtyvän hänen valtansa alla.
Mutta jos hän oli minut maalannut, niin tuli minunkin vuoroni kostaa.
Ryysä tietysti halveksi kokonaan niitä vanhoja loruja, joita kokoilin ja häneltäkin kysyin, ja ehkä juuri tämä ammattini oli syynä siihen, että hänen mielestään olin pilkalle sovelias tyhjäntoimittaja. Mutta kun hän tässäkin asiassa alkoi minuun kohdistaa ivaansa, niin en heittänytkään sitä sillensä, vaan ryhdyin juurta jaksain selittämään, missä arvossa noita vanhoja loruja pidettiin suuressa maailmassa. Matkassani oli Kalevala ja sitä aloin hänelle lukea, ja koko talonväelle. Selitin heille, että kaikki se, mitä nyt luin näin suureksi kirjaksi koottuna, oli heidän isäinsä säilyttämää perintöä, perintöä, joka olisi vanhan polven kanssa hautaan vaipunut, ellei sitä olisi ajoissa talteen saatu. Se mitä isät olivat taitaneet, mutta jonka nykyinen polvi oli joutavana unohtanut, se näin painettuna palasi heille takaisin kiertoteitä. Ryysä näytti tajuavan tarkoitukseni, enkä myös erehtynyt luullessani, että nämä kansan sydämestä lähteneet runot vielä herättäisivät vastakaikua juuri tässä samassa rahvaassa, varsinkin kun saatoin ne heille lukea täydellisempinä muodoltaan ja ajatuksenjuoksultaan ehompina, kuin heidän isänsäkään olivat niitä kuulleet ja tainneet.
Vähän ajan kuluttua olivatkin varsinkin Ryysä itse ja hänen kookas, harteva vanhempi poikansa niin kiintyneet runoja kuulemaan, että he unohtivat kaiken muun. Istuimme suuren samovaaran ääressä, jota Ryysä itse karjalaisten isäntäin tapaan hoiti taidolla ja auliudella, mutta tsajua hän nyt valoi hajamielisesti. Naiset, milloin piika, milloin arvokas hyväntahtoinen emäntä, tulivat tuon tuostakin häntä hiasta nyhtimään, sillä Ryysä oli unohtaa sekä talousasiat että kauppansakin. Mutta hyvin lyhyet olivat ne vastaukset, mitä hän nyt ennätti antaa, ja kun olisi ollut mentävä varastoaittaan, niin työnsi hän, arvatenkin vasten tapojaan, suuren avaimen eukkonsa käteen ja syventyi paikalla kuuntelemaan. Ja milloin tämmöinen häiriö sattui, paikalla vaadittiin minua keskeyttämään hetkeksi lukuni, jottei ainoakaan säe menisi hukkaan. Suurella mielenkiinnolla ja rohkaisevilla välihuudahduksilla kuunneltiin Kullervo runon alkua, nuorukaisen voimasta ja urotöistä, ja ääneen toistivat vuoron Ryysä, vuoron hänen poikansa sattuvimpia säkeitä. Mutta runon loppu heistä meni surkeutensa kautta harhaan, vaikkeivät voineetkaan estää silmäänsä vettymästä. Vilkkaasti he niinikään älysivät kauneuden Väinämöisen kanteleensoitossa ja säestivät kaiken aikaa huudahduksillaan ja huomautuksillaan runoa, sitä myöden kuin luin. Mutta suurimman nautinnon heille tuotti Vipusen runo ja Väinämöisen toimet virsikkään vatsassa. Sekös nauratti heitä makeasti, kutkutti ihka sydänaloja. Tuon tuostakin puhkesi kuuluviin uhotteleva huudahdus tai pidätetty mielihyvän naurahdus, minun lukiessani, kuinka uros rakensi pajansa virsikkään vatsaan ja lietsoi niin että sydet lensivät jättiläisen kurkkuun, ja kuinka jättiläinen siitä sydäntyi noitumaan. Kun olin tämän pitkän runon loppuun päässyt, niin nousi Ryysä intoisena ja valoi koko seuralle uudet tsajut, istui sitten ja vaati, että se oli… luettava uudestaan. Ja minä luin sen vilpittömällä mielihyvällä, sillä en itsekään ollut huomannut runoa niin mahtavaksi ja mehukkaaksi, kuin tämän kiihkon säestämänä.
Ja melkeinpä luulen, että Ryysä ja hänen poikansa sen oppivat sillä kuulemisella ja perästä päin lauloivat sitä monestikin talvi-iltain iloksi, niin kumma on tällä rahvaalla yhä vielä runomuisti. Hyvinä ystävinä erosimme. Mutta en kuitenkaan ollut vakuutettu siitä, että Ryysä sittenkään piti runonkerääjää kovinkaan tarpeellisena henkilönä.
Kovalla myötämyrskyllä palasimme Jaakon kera Luvajärveen. Kiimasjärvi kuohui korkeissa aalloissa, mutta tyhjällä veneellä meillä ei ollut hätää, vielä kohotimme koivunkin kokkaan, antamaan parempaa vauhtia. Mutta vastatuulella tämä järvi, jonka matalat rannat eivät suo suojaa, tekee paljon kiusaa kulkijoille. Saattajani edellisellä retkellä näyttivät autiota saarta, johon "Suomen paroni" (rajan takanakin tunnettu metsänhoitaja Wrede) oli uhannut panna maihin erään samassa veneessä kulkevan karjalaisen pomon, joka oli pitänyt itseään liian hyvänä auttaakseen naisia soutamaan kovaa vastatuulta. Otsansa hiessä oli rikkaan miehen sitten täytynyt kiskoa loppumatka.