Matkalla näimme nyt kosolta villihanhia ja kaksi uljasta lumivalkeata joutsenta, jotka ylenivät kauniiseen lentoon meidän lähestyessämme. Myötäinen tuuli kuljetteli meitä aina Luvajärven kylänrantaan saakka. Siellä olivat venerannassa vastassa toverini ja Varahvontta… mikä jälleennäkemisen ilo! Paljon oli karttunut kerrottavaa. Kokoonnuttiin miehissä Kuismasen Jaakon pirttiin tarinoimaan. Samovaaraa hoiti nyt Varahvontta, pilkkoi sokerit, pyyhki tokanat, puoleksi kuin isäntä, puoleksi palvelija, valoi jokaiselle, niin kauan kuin näki lasin kumoamatta, ja vielä senkin jälkeen "tinkitokanan", niinkuin maassa oli tapa.
He olivat tulleet Vuokkiniemen tietä, enimmäkseen kahden kesken, koska tie oli selvä, eikä kannettavia ollut varsin paljoa. Erinomaisempia seikkailuja ei ollut matkalla sattunut. Varahvontta vain oli Vuokkiniemen ja Kostamuksen välillä saanut juosta erään taipaleen kolmeen kertaan, kuten hän yhä harmitellen, vaikka nauraenkin myönsi. Hän oli unohtanut lepopaikalle pienen padan, joka heillä oli matkassaan, ja huomannut tämän vasta kun olivat astuneet kolmisen virstaa edelleen. Kun ei Varahvontan mieleenkään juolahtanut, että niin arvokas kapine taipaleelle jätettäisiin, niin sai Kusti istua odottamaan, kunnes hän ennätti käydä padan. Heidän vastaansa oli neljännestuntia ennen tullut kolme neitoa, jotka olivat kävelleet Vuokkiniemeen päin, ja Varahvontta pelkäsi, että nämä huomaisivat padan ja veisivät sen mennessään. Siitäkös hänelle kiire. Paita ja housut päällä, avopäin, avojaloin hän juoksi, juoksi minkä pääsi ja saikin tytöt kiinni, mutta juoksi yhtä painoa vielä heidän ohitseenkin. "Mitä sie musikka juokset?" olivat tytöt ihmeissään kysyneet, seuraansa pyritellen, mutta Varahvontta ei ennättänyt muuta kuin ohi ponnistaessaan huutaa: "eklistä päivää" ja mennä vilkkasi taakseenkaan katsomatta. Ja sitten hän sanoi harmitelleensa, kuinka pata, ikäänkuin häntä hämätäkseen, näkyi jo virstan päähän polkua pitkin, puussa killuen vyöhihnasta. Mutta hän pelasti sen, ennenkuin kukaan muu sattui ohi kulkemaan, ja monet puurot sillä vielä keitettiin.
Ukko oli muutoin pulskistunut melko lailla ja oli kaikin puolin tyytyväinen. Sitä vain huokaili välistä, että kunhan tätä kestäisi aina.
KYYKKÄKISA.
Luvajärvessä tutustuin omituiseen kisaan, jota en ollut ennen nähdyt. Sitä nimitettiin "kyykkäkisaksi", ja on se siksi yleinen ja varmaan vanhakin, että siihen kannattaa tutustua.
Metsän takaa kohoova vihanta pilvi uhkasi rankkasadetta, mutta siitä huolimatta lähtivät eräänä sunnuntaina Luvajärven miehet kisakedolle, kuultuaan, että halusin heidän kisansa valokuvata. Tanner oli kylän laidassa, tasaisella paikalla, ja kymmenkunta miestä, kylän isäntiä kaikki, rupesi kisaan osamiehiksi. Paljon muuta väkeä, nuorta ja vanhaa, kokoontui tanteren laitaan katselemaan. Kisaajat jakaantuivat kahteen tasaväkiseen puolueeseen ja sitten ryhdyttiin valmistuksiin.
Ensinnäkin tarvitaan kummallakin puolella noin viisitoista paria "kyykkiä". Ne ovat ehkä neljän tuuman mittaisia lieriöitä, pyöreästä puusta sahattuja. Toiseksi tulee jokaisella kisaajalla olla sauva eli "paalikka", joka on keskeltä hiukan vahvempi ja päistä ohuempi, niin että se paremmin pyyhkäisee maata. Paalikalla mitataan sitten tanterelle kaksi neliötä, joitten sivut ovat noin kolme paalikan mittaa. Neliöitten etusivujen välille jätetään viiden sylen välimatka. Näitä neliöitä sanotaan "konoiksi", ja niitten kohdalla tulee maan olla niin tasaista kuin suinkin, jottei toinen eikä toinen puolue saa tanteren laadusta etua. Kyykät asetetaan yksinkertaiseen riviin konojen rintamaan, viisitoista paria kummallekin puolelle ja enemmänkin, jos on paljon kisaajia, jossa tapauksessa konotkin mitataan suuremmiksi.
Siinä ovat sitten kaikki tarpeelliset valmistukset tehtyinä ja kisa voi alkaa.
Jompikumpi puolue heittää ensiksi. Lähdet puolueesi kyykkärivin eteen ja koetat siitä nakata paalikkasi sillä tavalla, että se pyyhkäisee vastustajain konosta pois niin monta kyykkää kuin mahdollista. Jos heität voimakkaasti ja paalikka sattuu koko mitallaan tapaamaan vastustajain kyykkärivin, niin mukeltavat, lentävät siitä kyykät kauas tanterelle, jättäen riviin ammottavan aukon. Semmoista heittoa tervehtii oma puolue äänekkäillä riemuhuudoilla. Mutta harvinainen on niin hyvä heitto, etenkin jos konot ovat etäällä toisistaan. Oman puolueesi miehet heittävät sitten kaikki perätysten paalikkansa, tehden vastustajille niin suurta hallaa kuin mahdollista. Tarkotus on saada vastustajain kyykät kaikki pois konosta, mutta se on jotenkin vaikeata, kun kaatuneita kyykkiä ei nosteta ylös, vaan konoon kaatuneet täytyy maahan osata. Ei edes semmoista kyykkää, joka on vierähtänyt pieneen kuoppaan taikka kivennyppylän taa, saa vaatia paremmalle paikalle, ja semmoinen joskus ratkaisee koko pelin, pysyen itsepintaisesti paikallaan, vaikka koko puolue sitä paalikoillaan tavoittelee.
Kisan meno on sitten seuraava. Kun toinen puolue on paalikkansa nakannut, tulee vastapuolueen vuoro tehdä samoin. Se heittää sekä omansa, että ensimmäisenkin puolueen paalikat. Sitten ensimmäinen puolue niinikään nakkaa kahdet paalikat, ja sillä tavalla jatketaan, kunnes toinen taikka toinen puolue on saanut kaikki kyykät lennätetyksi pois vastapuolueen konosta. Kun tämä on tapahtunut, niin saa hävinnyt puolue vielä nakata takaisin ne paalikat, jotka jo ovat sen puolelle lentäneet. Mutta ellei se niillä saa kaikkia kyykkiä karkoitetuksi vastakkaisesta konosta, niin ei ole muuta neuvoa, kuin ruveta "selkää antamaan."