Tämä on kisan toinen ja hauskempi osa. Kyykät asetetaan jälleen kummallakin puolella pystyyn konon etulaitaan, niinkuin äskenkin. Kutsumme nyt kisapuolueita "selän antajiksi" ja "selän ottajiksi". Joku selän antajista rupeaa oman kononsa takalaitaan etukumaraan, niska kyyryyn, hieman hajasäärin, nojaten käsillään paalikkaansa vastaan, melkein voimistelijain tunnettuun "pukkiasentoon". Joku selän ottajista hyppää sitten hajareisin hänen niskaansa, niinkuin hevosen selkään ainakin.
Näin hän ratsunsa selästä nakkaa paalikkansa, koettaen saada kyykkiä vierähtämään pois vastakkaisesta konosta. Jos yritys onnistuu, niin siirrytään toiselle puolelle ja sieltä samalla tavalla nakataan, vastakkaisen konon kyykkiä tavotellen. Ellei ensimmäinen nakkaaja osaa, niin nousee joku seuraava selän ottaja sijaan, ja niin edelleen, kunnes joku saa kyykän vierähtämään vastakkaisesta konosta. Heti kun se on tapahtunut, niin siirrytään jälleen toisella puolella olevaan konoon. Sillä tavalla jatketaan sitten leikkiä, niin kauan kuin kyykkiä vierähtää pois konoista puolelta ja toiselta ja selän antajat saavat kaiken aikaa toimittaa ratsujen virkaa. Kun on taitavia heittäjiä, niin tätä lystiä voi kestää sangen kauan, usein kunnes melkeinpä kumpikin kono on kyykistä puhtaana. Mutta useammin kuitenkin tapahtuu siten, että selän ottajat kaikki heittävät kerran sivu, ja silloin kisa taas alkaa alusta. Selän ottajat jäävät sille puolelle, jolla olivat viimeistä kertaa heittäessään, ja selän antajat alkavat vastakkaiselta puolelta kaikilla paalikoilla.
Semmoista on kyykkäkisa, ja hauskaa kyykkämaalla pidettiin, varsinkin sitten kuin selän antaminen alkoi. Monet kisaajista olivat partasuita uroita, mutta poikamaisuutta täynnään; tepasteltiin, kannustettiin ratsuja, taikka itse kantajiksi jouduttaissa kirmailtiin, hypitettiin ratsumiehiä, niin että heikommat ratsastajat valittivat päätä pyörryttävän. Vanhemmat miehet olivat milt'ei innokkaammat kuin nuoremmat, joilta tämäkin tapa alkoi jäädä unohdukseen, ja siitä päättäen kisa on Vienan Karjalassa vanhaa juurta. Sitä sanottiin kisattavan kaikissa sen puolen kylissä. Luvajärvessä naureskeltiin muuatta Akonlahden ukkoa, joka oli niin innokas kyykän kisaaja, että hän poikineen vietti kaiket pyhät kyykkämaalla, vaikka olikin jo vanhuuttaan heikompi ja sen vuoksi tavallisesti joutui alakynteen. Mutta vakaasti ukko kantoi poikiaan niskassaan, näiden meiskaten jatkaessa kisan jälkimmäistä osaa.
Kylä katseli kisaamme, josta otin koko sarjan valokuvia, ja pienet poikaset kohensivat lystiä sytyttämällä tuleen kaikki katajapensaat, mitä oli likitienoilla, niin että kankaan reunasta pian pöllysi sankka savu. Palavat tuohitötteröt kädessä he kirmasivat pensaitten ja savun keskellä kuin ilmetyt paholaiset. Varmaan olisi moni Suomen paitaressu kadehtinut heidän vallatonta lystiään, jolle vanhemmat ihmiset makeasti nauroivat. Mutta vaaralliseksi se olisi voinut käydä, ellei olisi onneksi ollut sammuttaja lähellä. Kumea ukkospilvi läheni lähenemistään. Tyttäret viettivät aikaansa somemmalla lystillä, he olivat ruvenneet pallosille, joka Karjalan tyttöjen kesken onkin hyvin yleistä ajanviettoa. Viisin- kuusintoista he olivat asettuneet kankaan laitaan hieman viettävälle maalle ja pallo lenteli edes takaisin sievin käsin sirosti nakeltuna. Hyvin miellyttävän vaikutuksen teki tämä ryhmä värikkäine pukuineen ja sulavine liikkeineen. "Meätshyksi" sanoivat tuota pallokisaa, jonka sääntöjä en kuitenkaan muista.
Humahti sitten taivaasta määrätön lämpöinen rankkasade, joka hajoitti kisaväen kuin akanat tuuleen. Kilvan laukattiin taloja kohti suojaan. Pitkät kuivat, ja kolkot lumensekaiset säät jäidenlähdön jälkeen olivat saaneet oraat kellastumaan, koko luonto oli surkastunut alkukesän ynseyttä. Mutta nyt saatiin runsas, lämmin kaste. Ja niinkuin olisi taikasauvalla koskettanut tähän pohjoiseen, karuun maahan, niin se verestyi ja vihannoitui kaikkialla. Melkeinpä silmällä näki, miten ohran oraat loivat päästään ruosteen, ruveten verekselle terälle, ja kun aurinko sateen jälkeen puhkesi esiin pilvistä, niin nauroivat kaikki vainiot sille mielihyväänsä. Isännät katsoivat tyytyväisinä laihojaan, sillä nyt voitiin odottaa hyvää ja aikaista vuotta. Kumpikin oli tarpeen.
KIVIJOKI
Luvajärvestä kuljetaan Miinoaan tavallisesti maisin, matkaa on puolenkolmatta penikulmaa. Polkua sanotaan hyväksi, vaikka maisemia tavallista vuorisemmiksi. Sen kautta koko alavesistö Kemijoen Paanajärveä myöten matkaa Suomeen kaupparetkilleen. Ennen vanhaan kuljettiin kuitenkin vesitietä, noustiin Luvajärvestä Kivijokea myöden Kiitehen selkään ja sieltä lampia myöden ja niiden välisiä kannaksia taivaltaen Maanselän poikki, kunnes joet alkoivat meidän puolella vetää myötämaahan. Nykyisin on tämä reitti kuitenkin melkein käyttämätön, koska se monien koskien ja taivallusten vuoksi on ylen vaivalloinen. Mutta koska meillä nyt oli oma vene ja halusin tutustua tuohon vanhaan jokireittiin, niin päätimme kulkea vesitse, vaikka arvasimme matkan käyvän kylläkin vaikeaksi.
Oli kaunis kesäiltapäivä, kun läksimme Luvajärvestä. Meitä oli samassa seurassa kaksikin venettä, sillä Kuismanen Jaakko oli päättänyt lähteä Suomen puolelta jauhoja hakemaan. Samalla sopi hänen poiketa Miinoaan, josta vaimo oli kotoisin.
Järvi oli tuota pikaa päähän kuljettu ja sitten soudettiin Kivijokeen. Se oli alkumatkasta noin seitsemän virstaa tyyntä ihanaa suvantoa, rannoilla uhkuvat taajat metsät, luonnonniityt, joelle lenkoilevat kuuset ja koivut, mustia suvantohautoja ja vesiluotoja, jotka ilta-auringon valossa kellertävinä kuultivat hiljalleen pyöriskelevän veden alta. Kauaksi ei tarvitse täällä kulkea kyliltä, ennenkuin syvin luonnonrauha vallitsee ympärillä, ja nyt varsinkin oli niin hiljaista, että puhekin kajahteli vaarain välisessä jokilaaksossa, ja lukemattomien, auringonpaisteessa säehtivien sääskiparvien kiminä viritti joella omituista erämaan sointua. Joki heitteli mahtavia mutkia, niin että useinkin saimme soutaa kaarta virstan verran, päästäksemme vain lyhyen matkan eteenpäin. Mutta laakson pohja onkin alaosastaan tavallista lihavampaa lietemaata, jossa joen on ollut helppo kaivaa vaikka mihin suuntaan ja leipoa joka puolelle palteita, joilla ruoho näytti viihtyvän erinomaisesti. Täällä karussa pohjolassa on moinen jokilaakso, kun se lihavaksi rupeaa, oikea luonnon yrttitarha. Tulvillaan se pitää tasaiset niittyrannat metsästä puhtaina, perkkaa ne sammalista. Jokivarressa olivatkin luvajärveläisten parhaat niityt. Siellä täällä oli koivikoita ja pensaita ihanissa ryhmissä. Vähän taaempana kulki joen kanssa rinnan jyrkät hiekkaharjut ja heti niitten takaa alkoivat nuo karut kankaat ja korvet, jotka ovat Karjalan luonnon valtasävy.
Noustuamme ensimmäisen lyhyen kosken katselimme yöpaikkaa, sillä päivä alkoi laskea metsän taa ja levon aika tulla. Kuismanen Jaakko johti meidät eräsaunalleen, joka oli kaidan nurmen takana, kankaan laidassa. Se oli niin matala, ettei siinä voinut seisoa, mutta polvillaan saattoi liikkua. Permantona oli paljas nummi, jonka päälle oli levitetty vahvanlainen kerros hienointa, kuivinta saraheinää. Ovinurkassa oli pienoinen kiuas, joka oli vahvasti noennut seinät ja laipion, muuta sisustusta ei ollut mitään. Pienuudestaan huolimatta tämä kiuas väsyneelle, kastuneelle erämiehelle tekee arvaamattomia palveluksia ja mielellään sen apuun luottaa heinäväkikin helteisen päivän raadettuaan.