Niemen takaa löytyi Miinoan kylä. Siellä erosimme Kuismasesta Jaakosta, joka yhdessä parin Miinoan venekunnan kanssa lähti matkaa jatkamaan Kuhmon kirkolle. Lähetimme heidän kerallaan kirjeitä ja jäimme Savinan taloon odottamaan heidän paluutaan. Suoraan sanoen teki mieli itsekin lähteä mukaan.
Toverini ryhtyi heti runoja tiedustelemaan, ja saikin hän niitä moniaan, vaikka vanhemmat kerääjät epäilemättä ovat saaneet Miinoasta paljon runsaamminkin. Minä vietin aikaani valokuvauskoneineni ja lähdin sitten uistinta soutamaan. Mutta kun saalista ei kuulunut, niin heitin ja poikkesin katsomaan miinoalaisten nuotan vetoa.
"Jumal apuh roatajille!" tervehdin, niinkuin maan tapa käskee työn tekijää tervehtimään.
"Hyv' ois apu", he vastasivat.
Mutta kun kiittelin saaliin runsautta, niin kuului niin tyytymätöntä mutinaa ja sain niin karsaita katseita, että ikävystyneenä läksin pois, ihmetellen itsekseni moista nyreyttä. Kun kerroin asian toverilleni ja Varahvontalle, niin puhkesivat molemmat nauruun, sillä he tiesivät, mitä minä en tiennyt, ettei nimittäin saa mainita toisen kalansaaliin runsautta, sillä siitä rikkoutuu kalaonni. En sen jälkeen toiste samalla tavalla erehtynyt. Kun kalamiehiä tapasin, niin ihmettelin vain, miten he näin kalavesien huononnuttua viitsivät nuottaansakaan kastaa, ja silloin lähti keskustelu alkuun toisella tavalla.
RAJALLA.
Miinoassa herahti mieleen kutsumaton tunne, koti-ikävä. Raja oli niin lähellä, mahdotonta oli olla sitä muistamatta. Ne metsät joitten latvat näkyivät järven takaa, olivat jo Suomen puolella.
Olimme viime aikoina jo tuon tuostakin muistelleet omaa maata, niin kauan poissa oltuamme. Retkillä oli hauskojen vaikutuksien ohella saatu kokea ikäviäkin. Olot olivat jo melkoisesti muuttuneet ensimmäisten runonkerääjien ajoilta, runot olivat ränstyneet, vieraita vaikutuksia lähestyi joka puolelta, vanha alkuperäisyys oli löyhtymässä. Ja se varsinkin vaivutti mieltä, että täällä muukalaisia kohtaan vallitsi ystävällisyydessäkin jonkinlainen vierominen, vanha epäluulo, muisto entisiltä vainoajoilta, niin ettei vaeltaja mielestään ollut koskaan varmalla pohjalla. Eivät täällä, kun astuimme vieraisiin pirtteihin, emännät rientäneet vastaamme hyväntahtoinen hymy huulillaan, kuten omalla puolella. Vierastellen katsottiin tulijoihin ja tuskin aina vastattiin tervehdykseemmekään.
Kotilämpö henki nyt liian läheltä vastaani. En malttanut olla käymättä omalla puolella, vaikkapa vain pikimmältään.
Salaisella ilolla olin katsellut, kuinka savut, kohotessaan suoraan tyveneen ilmaan, korkeammalla kaatuivat — Suomea kohti. Se oli tuossa aivan lähellä… sinne kaatuivat kaikki ajatuksenikin. Mietiskelevän kesäpäivän tyyneys, luonnon hiljaisuus, antoi niille häiritsemättömän vallan. Kankailta ja havumetsistä, jotka olivat niin kauan rajoittaneet näköpiiriämme, ne liitivät kotimaan lehtoihin, marja-ahoille ja sinettyviin etäisyyksiin.