Kun olimme puolivälissä, niin tuli eteemme koski, joka oli muita ihmeellisempi. Vesi ryöppyi alas leveitä kallioportaita — melkein kuin Nikolain kirkon portaita, vaikk'ei juuri niin korkealta. Siitä oli vene vedettävä sivu maisin. Kosken laitaa kulkikin vanha nostoreitti, jota varmaan moni sotivenekin oli aikoinaan kulkenut; mutta nyt olivat taipaleella telat jo aivan lahonneet.

Vielä Taivalkoskeakin merkillisempi oli Laippa. Joki aherteli laajassa halkeamassa, joka on syntynyt kallioitten kukistuessa kummallekin puolelle, ja tähän halkeamaan oli jäänyt suuria, huoneen korkuisia ja usein hyvin säännöllisiä kallionlohkareita, ikäänkuin olisivat jätit taikka hiidet tahoilleet täällä rakennusaineitaan. Koski, joka oli leveänlainen, laski portain. Vedenalaisia kallionnikamia kulki kynnyksinä joen poikki, ja niitten päällitse vesi könkäinä kaatui aina jonkun jalan verran. Mutta nikamien välillä oli niin syviä hiljaisia hautoja, ettei pisinkään sauvoin niissä pohjannut. Näitä pikkuputouksia oli kymmeniä. Niitten kohdalla olisi ollut helppo kaalata kosken poikki, mutta kahden puolen oli syvät haudat. Ylen vaikeata oli nostaa venettä painoineen tuommoisen nikaman päälle, ja olimme totisesti kesken uupua. Mutta koski olikin monta virstaa pitkä. Toiselta puolen se kuitenkin paasineen, karuine vuorineen ja kohisevine portaineen oli niin satumainen tuttavuus, että ihailu melkein voitti väsymyksen, ja sitä vain harmittelin, että olimme päättäneet päästä yöksi Kiiteelle. Se jäi kiireessä valokuvaamattakin, kun jo alkoi olla myöhä. Laippaa kiitettiin saannin aikana niin hyväksi onkikoskeksi, että "siitä sai vaikka kauhalla pistää", varsinkin harjusta.

Kun Laippa vihdoin sai noustuksi, oli enää jäljellä vain kaksi koskea, Karjalainen ja Lusma, mutta niistä oli edellinen kovin kivakka, vaikka lyhyt. Nopeaan siinä syöksyi vesi kapeassa louhisessa uomassaan ja aallot nousivat vihaisiksi. Jaakon avulla saimme kuitenkin veneemme nostetuksi ilman vahinkoa. Kuismanen Jaakko muutoin oli uskaliaimpia koskenlaskijoita. Hän kertoi kuormaveneellä laskeneensa Tshirkkakeminkin vaaralliset ja tuntemattomat kosket "silmänäön jälkeen" vain. Tottuneet laskijat osaavat veden juoksua tarkaten väistää kivet ja löytää reitin. Kerran oli kuitenkin Jaakollekin sattunut vahinko.

Hän oli toisen yhtä hurjan kanssa laskenut erästä Lieksan koskea. Koski oli ollut hyvin äkäinen ja liepeessä ollut äkkipunallus, s.o. käännöspaikka, jota ei huomattukaan, ja siinä sanoi Jaakko laskeneensa veneensä kerrassaan kuivalle kankaalle.

Suurimmat Kivijoen koskista ovat ylhäältä alaskäsin luetellen:
Lusma, Karjalainen, Laippa, Lohikoski, Koivukoski, Valkeinen, Väärä,
kolme Hevonperää, Venehkontsha, Taivalkoski, Korpikoski, Hiykiet,
Sorokkakoski, Louhikoski, kaksi Nilosta, Teronji ja Siikakoski.

Taipaleella oli lähempänä Kiidettä pari kehnoa mökkiä. Se oli Lusman kylä, runopaikkana mainittu. Mutta niin viheliäisiä olivat nuo mökit, ja kuuleman mukaan muunkin olennan puolesta rähjäisiä, ettemme voineet niihin yöpyä, vaikka ilta jo alkoi käydä myöhäiseksi. Lopulta aukeni eteemme hartaasti odotettu Kiitehen selkä; ja saimme vienon myötäisenkin soutua auttelemaan. Se on melkoisen portaan päällä, sen tiesimme nyt. Jo Luvajärvi on ylävesiä, mutta kolmekymmentä koskea vielä Luvajärveäkin korkeammalla on "Kiijeh". Se on melkein Maanselän tasalla; eivät ainakaan Maanselän matalammat kohdat sanottavasti kohoo sen pintaa korkeammalle. Muutoin se on miellyttävämpi järvi kuin moni muu Karjalan vesi, ehkä osaksi siitäkin syystä, että se on niin rajan kainalossa. Raja seurailee sen länsirannalla olevia kankaita ja soita eikä tarvitse monta kilometriä astua, ennenkuin ollaan Suomessa, ja aivan lyhyet taipaleet erottavat Kiiteen Lentiiran ja Kuhmon vesien lähteistä.

Illan hämärtäessä olimme lähellä Ristiniemen yksinäistä taloa, johon Jaakon kehotuksesta piti yöksi poikettaman. Mutta ennenkuin siihen saakka päästiin, tuli vielä eräs koettelemuksen hetki. Tähystelimme joka mutkan, eikö mistään nousisi talon savua, ja näimmekin Kuismasen Jaakon vihdoin laskevan maihin. Mutta he vetivät veneen mielestäni suotta korkealle kuivalle maalle, ja kohta huomasimmekkin heidän vetävän sitä niittyä pitkin — uuden taipaleen poikki. Ei auttanut muuta kuin tehdä samoin, vaikka raskaalla mielellä, sillä olimme uupua väsymyksestä. Iloksemme huomasimme sitten, että talo olikin aivan tämän kannaksen kainalossa toisella puolella. Mutta kuullessani, että taival oli oikaissut vain puolen virstaa, kivahti kiukku mieleen. Jaakko naisensa keralla oli sen vetänyt vain uhmalla, taikka olivat he tahtoneet siten päästä ennen meitä taloon tuloamme ilmoittamaan. Teki mieleni kysyä, aikoiko hän kuormallakin palatessaan taivaltaa tämän niemen poikki.

Jaakko olikin ennättänyt puhutella talon väen totuttuun tapaan ja kertoa, keitä toiset tulijat olivat, ja niin hyvän miehen suosittelemina otettiin meidät hyvin vastaan. Talon vanhassa avarassa pirtissä olivat koolla isännät ja emännät ja keskustelu sujui mielenkiintoisena, kuten ainakin karjalaisten kohdatessa toisensa. Vieno tyttönen liekutteli kehdossa lasta ja hyräili sitä uneen herkällä sävelellä:

"Tuuti tuuti kaksin lapsin,
Tule Jeesus kolmanneksi,
Moarie neitsyt neljänneksi,
Iso viisas viienneksi,
Emo kulta kuuenneksi, —
Sepän Simana seitsemänneksi…"

Seuraavana aamuna jatkettiin matkaa vereksin voimin. Soudettuamme vain muutaman virstan Kiiteen selkää olimme sen päässä ja tulimme kaitaiselle lyhyelle joelle, jota nousimme Miinoan järveen. Miinoan järvi ei ole aivan laaja ja lisäksi niemekäs. Se oli tyynenä ja niin lähellä rajaa vaaroineen ja metsineen kaunis. Ahtaamman näköpiirin vuoksi sulivat kaikki, rannat, selät ja etäämmät maat ehyeksi maisemakuvaksi.