Iltasella he opettivat meille uudelleen katrillit ja pitkät kisat y.m. karjalaiset tanssit, jotka olivat alkaneet matkalla unohtua, ja kisan jälkeen läksimme tsunalaan, pieneen pesättömään huoneeseen, jonka seinillä riippui neitosien vaatteita, katkeamaton ympärys monenvärisiä karttunoita, vanhanaikaisia siniseksi painettuja sarkavaatteita ja kalliimpia silkkivaatteita, muslimeja y.m., mitä hyvin järjestettyyn myötäjäisvarustukseen kuuluu. Tyttärien ainoa rikkaus tällä puolella, jossa naisilla ei ole varsinaista perintöoikeutta, on nimittäin puvusto, ja sitä sen vuoksi jokainen kassan kantaja koettaa saada kokoon niin paljon kuin mahdollista. Lattialla oli suuria lippaita, jotka olivat täynnään Senin liinavaatteita. Huoneessa oli kaksi vähäistä akkunaa, seinillä penkit ja akkunain välissä pieni pöytä. Seinät oli koristettu kirjavilla kuvilla, joista suuri osa oli Senin maalaamia. Hänellä näet oli paljon taipumusta piirustukseen ja maalaamiseen, ja useat hänen kuvistaan olivat sangen hauskat naivin käsityksensä ja luontevan värityksensä kautta. Uhtuan venäläisen papin pojalta hän kertoi saaneensa muutamia väripaloja.
Tässä huoneessa pelasimme usein iltasin "uraa" arpanappuloilla ja vietimme aikaa tarinoissa. Niin sinäkin iltana kisan päätyttyä istuimme tuttavallisessa keskustelussa.
Minä tein tarkemmin selkoa tiedoista, joita olin hankkinut eräästä Senin kosijasta. Kosijalle olin, hänen Luvajärvessä kysellessään, kiitellyt Senin hyvää näköä, ahkeruutta ja taitavuutta kaikenlaisiin töihin. Suurta arvoa näytti mies antavan tälle osavuudelle, mainitsi muun muassa kuulleensa, että tyttö osasi lukea ja kirjoittaa, jonka tiedon minä vahvistin oikeaksi. Se varsinkin näytti hänessä herättävän kunnioitusta; hän oli itsekin jonkun verran perehtynyt näihin harvinaisiin taitoihin. Mutta kun hän lopulta painosti sitä, oliko tyttö myös hyvä raataja, niin harmitti se minua melko lailla, sillä tarpeekseni olin nähnyt, kuinka naiset saavat tuolla rajan takana suorittaa kaikki raskaimmat työt. Kysymys mielestäni ennusti huonoa kohtaloa hänen tulevalle vaimolleen, ja kun hän itse puolestaan ei kuulunut olevan kehuttavan kärkäs raatamaan, niin kerroin tämänkin, valaisten asiaa, miten parhaiten saatoin. Sen tein sitä paremmalla omallatunnolla, kun kuulin puhemiesten esittäneen kosijan asiat ylenmäärin kaunistetussa valossa.
Hetkisen istuttuaan mietteissään hän kertoi saaneensa kirjeen eräältä toiseltakin pojalta, joka lupasi ottaa hänet vaimokseen. Hän antoi hieman epäröiden tämän kirjeen luettavakseni. Sen kirjoittaja oli aivan nuori, ei yhtäkolmattakaan täyttänyt nuorukainen, joka oli kerran prasniekkamatkoilla tutustunut Seniin. Kirjeessä hän kertoi kovasti mielistyneensä häneen, sillä "ei koskaan ennen hän ollut nähnyt niin lystiä tyttöä", joka olisi osannut niin sievästi puhua ja käyttää itseään. Tämä perustelu se teki minuun vaikutuksen ja selitin, etten minä puolestani hetkeäkään epäilisi, kummalle mennä. Tämä ei tahtonut raatajaa, vaan hauskan kumppanin — ja hänet tiesin muutoinkin kelpo pojaksi.
Mutta tyttö moitti häntä liian nuoreksi, noin neljää vuotta itseään nuoremmaksi, ja sitä paitsi oli pelättävä, että hänet vietäisiin sotaväkeen. Viisi, ehkä seitsemän vuotta saisi vaimo sitten elää miehettä. Ja ken tietää, pitäisikö tuo mies enää palatessaan omanaan. Tyttö lupasi kuitenkin asiaa tarkemmin miettiä, ja siihen alkoi harveta keskustelumme.
Tyttö parka, ei ollut hänen asemansa kehuttava! Kahden eli hän äitinsä kanssa isävainajan jättämässä talossa, kahden he saivat hoitaa maanviljelyksen, karjanhoidon, kalastuksen, siinä kysyttiin ahkeraa työtä, kun ei ollut varoja pitää usein päiväpalkkalaisia. Sekä tytär että äiti olivat kuitenkin uutteria ihmisiä, ja kun he jonkun verran ansaitsivat jauhokaupallakin, tulivat toimeen jotakuinkin.
Mutta talon oikeat omistajat olivatkin tytön molemmat veljet, jotka asuivat Suomessa. Jos nämä palaisivat kotia ja ottaisivat talon haltuunsa, niin ei ollut ensinkään varmaa, saisiko sisar enää talossa asua. Jos hän jäi kotiin, niin oli ainakin naimatta jääminen pelättävä, sillä kotivävyä ei voitu ottaa taloon, johon millä hetkellä hyvänsä saattoivat palata oikeat isännät. Jos hän taas meni muualle naimisiin, jäi vanha, heikontunut äiti ypöyksin. Kuka hänet elättäisi?
Maanantaina lähdimme pitkälle matkallemme, ja tuttava rahvas tuli rantaan meitä saattamaan ja onnellista matkaa toivottamaan. Kun olimme laskeneet Jolmosen vihaisen kosken ja soutaneet kapeat välivedet ja virrat, tulimme Keski-Kuittijärven aavalle ulapalle, jolla ankara raemyrsky meidät yllätti ja vihurit ja kuohuvat laineet pakottivat laskemaan maihin pieneen selkäsaareen. Siellä äkkimyrskyn rauettua ja auringon puhjettua lämpöisesti paistamaan, kivikoiden höyrytessä ja aaltojen asettuessa, siellä havumetsän alla, rannan kalliolla luimme kirjeen, jonka olimme mukaamme saaneet. Siitä saatoimme arvata, minkä päätöksen ystävättäremme oli tehnyt tulevaisuuteensa nähden.
Kun monen viikon kuluttua palasimme Jyvöälahteen, oli Seni viety. Tuttavat surkuttelivat, kun emme häihin joutuneet; ne oli vietetty parhaaseen Karjalan malliin, sillä tytöllä oli rikkaita sukulaisia. Palatessamme äiti yksinään, alakuloisena ja itkenein silmin liikkui laajoissa huoneissa, jotka entisen varallisuuden aikana miesvainaja oli rakentanut. Raskas oli hänestä ollut ero, mutta hellällä luonnollaan hän ei voinut estää viimeisenkään lapsensa lähtöä.