Kankailla oli helle jälleen pakahduttava, mutta soilla alkoi keli olla parempi, niiltä oli liika vesi jo juossut pois ja verraten hyvin pääsimme kulkemaan, vaikk'ei siltapuista ollut paljon tietoa. Toiset suot olivat hyvinkin laajoja ja viettäviä, täynnään harmaantuneita kuivia ränkkyjä, jotka osottivat niillä ennen olleen puunkasvua ja suottumisen siis muutamassa ihmisiässä melkoisesti edistyneen. Ne olivat hallaisia, kaameita maita, mutta eivät vailla omituista viehätystään. Toisin paikoin näyttivät suot valuvan matalain harjujen välissä portaittain alaspäin, niinkuin vanhat maajäätiköt.
Mutta näitäkin taipaleita olivat sekä Lönnrot että Europaeus aikoinaan astua taputelleet, ja moni muu heidän jälkeensä. Ja näistäkin syrjäisistä paikoista oli moni hyväkin runo löytynyt. Europaeus kertoi eräänkin vanhan eukon hänelle laulaneen, "jonka yksi sana maksoi enemmän kuin monta kymmentä muiden." Lönnrot neljännellä matkallaan kulki tämän kautta Kivijärvestä Akonlahteen. Hän kertoo siitä näin:
"Muuan tyttö, joka sieltä (Akonlahdesta) yksityisillä asioillaan oli tullut Salmijärveen, tuli opastajakseni, kuitenkin vasta pitkään tuumittuaan; hän näet arveli maineensa kärsivän siitä, että kahden kesken vieraan miehen kanssa kulkisi tuon puolentoista peninkulman pitkän tien. Sovimme matkalla erittäin hyvin, eikä tyttö malttanut olla perillä kiittämättä hyvää käyttäymistäni. Aina Vuokkiniemeltä alkaen tänne johtavat tiet olivat niin hyvässä kunnossa, että kaikkialla olisi voinut kulkea ratsain, jopa hätätilassa rattaillakin. Soilla ja rämeillä oli kapulasiltoja, jotka oli tehty jo 1788:n vuoden sodan aikana. Vaikkei niitä siitäperin oltu korjattu, ne kuitenkin vielä olivat jotenkin hyvät. Siitä näkee, miten kauan puu kestää vedessä. Akonlahdessa poikkesin Trohkimon taloon, missä minut vanhana tuttavana ystävällisesti vastaanotettiin. Sauna pantiin heti lämpiämään, huolimatta siitä, että jo oli sangen myöhäinen hetki; olin näet sinä päivänä kulkenut 5 peninkulmaa, 2 ratsain ja 3 jalan. Talo, joka edellisellä käynnilläni oli ollut köyhissä oloissa, oli tänä vuonna kaskimaistaan saanut paljon rukiita ja teki nyt kahta varakkaamman ja hauskemman vaikutuksen."
Kuljimme tällä taipaleella rajankin poikki ja kävimme pikipäin Suomen puolella. Mutta Kuivajärven kylästä ei olisi huomannut, että oltiin omassa maassa, sillä vaikka se oli Kiantaa, on se kuitenkin täydelleen karjalaiskylän mallinen, sekä rakennustensa että asukkaittensa puolesta. Sanotaan sen perustajaksi erästä Suigarvesta, siis hamasta Vienan meren rantueelta tullutta karjalaista, joka oli paennut sotaväen ottoa. Talo oli hyvänlainen, siinä oli isot pirtit ja vierashuoneet, ja täällä, omalla konnullaan, karjalainen näytti uutterasti maataankin raatavan. Mutta hepä vasta olivat vanhauskoisia. Pirtissä istuessani näin akkunasta, kuinka vanha emäntä, kovasti mokisten, kantoi pihalle messinkisiä jumalankuvia… "Kaikki huoneet pakanoitshoo, millä ne nyt enää saa puhtaiksi"… niin toruen painui eukko rantaan ja pesi siellä hiekalla obrasansa oikein perusteellisesti. Arvasin asian… vierashuoneeseen tullessani oli siellä vahvasti tupakansavua, ja minun oli toveriani varotettava, jottei talosta häädettäisi. Muu talonväki ei toki näyttänyt ottavan asiaa yhtä vakavalta kannalta.
Kuivajärven Huoviset ovat olleet jonkinlaisia runontaitajia, ja heidän laulumahtiaan tiedustellaksemme mekin olimme sinne poikenneet. Kun asiamme oli ajettu, matkasimme edelleen Kivijärveen, rajan taa. Tämä taival oli rasittavimpia koko matkalla tavattoman helteen ja kuivuuden vuoksi. Metsiä paloi joka taholla, vaikk'ei juuri meidän tiemme varressa. Niitä paloi sekä Venäjän että Suomen puolella. Viikkokausia päilyi taivaanrannalla synkkiä savupatsaita, jotka verkalleen siirtyivät eteenpäin, sen mukaan kuin matkasi etäinen palokin. Kivijärvestä oli melkein koko kylä lähtenyt sammuttamaan laajaa paloa, joka riehui Pirtakankaalla, lähellä Latvajärveä. Tulen päästessä metsään täytyi lähimpäin kyläin rientää miehissä sammuttamaan, olipa kiirettä mitä hyvänsä, semmoinen oli laki. Ja sanottiin olevan voimassa semmoisenkin asetuksen, että ellei tulen syytä saatu ilmi, niin täytyi lähimpäin kyläin korvata kruunulle vahinko. Tuskin tätä asetusta kuitenkaan tarkoin noudatettiin, sillä muutoin olisivat sekä Vuokkiniemen että Uhtuen kylät saaneet melkein järjestään tehdä vararikon, niin laajalta sinä kesänä paloi metsiä. Muutamaa paloa, joka liikkui Lonkkavaaran sydänmaalla ja turmeli paljon metsää, väitettiin jonkun sydänmaan eläjän sytyttämäksi; hän oli muka sillä tavalla karkoittanut karhuja laidunmailtaan. Ja se näyttikin onnistuneen. Karhu on, niin kerrottiin, ylen arka, etteivät sen arvokkaitten turkkien karvat kärventyisi, ja juoksee sen vuoksi pitkät matkat, kun tuli sattuu irti pääsemään sen asuinmailla. Sanottiinkin sinä syksynä ilmestyneen karhuja rintakyliin tavallista enemmän, vaikkei niistä muinakaan vuosina puutetta ollut. Kivijärven kylästä oli karhu edellisenä kesänä kaatanut 9 lehmää ja yhden hevosen, ja sitä edellisenä 14 lehmää ja yli 50 lammasta. Lampaita se oli kerrankin mätännyt 16 yhteen läjään, niin meille kerrottiin. Ja Kivijärvi kuitenkin on melkoinen asunta-aukea ja suurimman liikkeenkin varressa, koska sen kautta kulkee valtatie Uhtuesta ja Vuokkiniemestä Suomen puolelle.
Varahvontta sai Kivijärvellä muutamaksi päiväksi lomaa, jotta saattoi käydä Venehjärvessä perhettään tervehtimässä. Toverini ja minä suoriusimme mekin iloiselle retkelle, läksimme käymään Ämmän tehtaalla kotimaan kuulumisia saamassa.
Oli itse juhannuspäivä, kun läksimme Kivijärvestä, saattajina kaksi sikäläistä miestä, jotka tulivat Vuokin pohatoilta jauhoja lainaamaan. Rajalle ei ollut kuin monias kilometri, sitten kuljettiin Viiangin järven poikki, joka jo oli omalla puolella, ja edelleen Hyryn rantaan, josta vesi veti yhtämittaa vaikka mereen saakka. Hyrystä saimme lainaksi veneen, joka oli niin rauskaksi lahonnut, ettei olisi luullut sen pinnalla pysyvän. Mutta Hyryn Matti, jonka vene oli, repi paidastaan tukkeita pahimpiin paikkoihin ja käski sitten matkalla "hämmentää ojassa vettä", niin kyllä sillä pääsi. Meitä tämä neuvo vähän kummastutti. Mutta kun tultiin järveltä savipohjaiseen ojaan, joka siitä laski toiseen järveen, niin sekoittivat molemmat saattomiehemme ojan veden aivan liemeksi ja siihen jäätiin vähäksi aikaa odottamaan. Tapahtui kun tapahtuikin se ihme, että vuoto kokonaan lakkasi. Sisään vuotavan veden kanssa oli rakoihin tarttunut niin paljon mutaa, että ne tukkeusivat. Arvatenkaan ei semmoinen tiivistys ole hyvin pitkäaikainen. Mutta meitä se kunnolla auttoi Vuokkiin saakka.
Kapeita jokia ja järviä laskeusimme Vuokin avarammille vesille, poikkesimme Vuokin kylässä ja saimme sieltä toiset saattajat erään lahden pohjaan, josta ei ollut kuin joku puolen peninkulmaa Ruukkiin. Verrattoman virkistävä oli lyhyt käväisy omalla puolella ihanalla säällä, ja korvet ja kanervikotkin polkumme varressa tuntuivat omalla puolella kahta kauniimmilta. Näin kuukausmääriä erossa oltua tuntui siltä, kuin olisi maailmassa tapahtunut tavallista enemmän sillä aikaa. Kuinka jakamattoman tunnustuksen taas vaihteeksi annoimme kultuurille ja sen mukavuuksille vierasvaraisessa Ruukissa! Kun olimme kirjeemme kirjoittaneet ja kunnolla levänneet, palasimme taas reippaalla mielellä rajan taa. Vuokin kylästä astuimme nyt yhden taipaleen maisin, joten pääsimme Hyryyn oikoisempaan ja nopeammin. Kivijärvestä, jossa Varahvontta jo odotti, matkasimme edelleen Vuokkiniemeen, kuljettaen tavaroita rattailla Tshenajärven Äijönlahteen. Mutta tie oli niin koleata, ettemme sitä toiste yrittäneet. Jyvöälahdessa, karjalaisessa kodissamme, olimme pitkällisen poissaolon jälkeen hyvin tervetulleita.
Kauaa emme nyt joutuneet siellä viipymään. Pisin mutka oli edessämme. Meidän piti lähteä Vienan Karjalan pohjoisimpaan osaan ja kiertää sieltä Kemijoelle, noustaksemme jokea pitkin takaisin Kuittijärville. Lauantaina saavuimme Jyvöälahteen ja maanantaina olimme jo uudelleen matkalla.
Ystävillämme Senillä ja Okahvilla oli paljon kerrottavaa, mitä oli poissa ollessamme tapahtunut. Kosijoita oli käynyt monet erät, mutta kaikki olivat saaneet lähteä matkoihinsa, tyhjin toimin, vaikka nämäkin tytöt olivat kihloja ottaen poikia narranneet. Sen he hieman häveten tunnustivat.