Monta muuta naimiskauppaa mainittiin olevan tekeillä, mutta nämä olivat ainoat, joissa tapahtui ratkaisu. Ystävätärtämme Seniä muun muassa kosi komeanpuolinen, tummaverinen Luvajärven mies, josta minä olin Luvajärvessä vähin kuulustellut, Senin pyynnöstä, mutta tyttö ei sanonut antaneensa sen varmempaa vastausta, oli vain kehottanut häntä tulemaan Petron päivänä kotiinsa Jyvöälahteen, niin silloin moamo päättäköön asian. Samalle miehelle hän sitten menikin.

Lopuksi mainittakoon muuan henkilö, joka häissä on ylen tärkeä, vaikk'en tiedä, alkaneeko hänen toimensa jo kosjottaissa. "Patvaska" on häitten varsinainen ohjaaja, hän toimittaa varsinkin kaikki tarpeelliset "varaukset", etteivät kateet ja noidat pääse avioliittoa rikkomaan, on siis tietäjämiehiä. Sen kosjoväen mukana, josta olen yllä kertonut, kulki kuitenkin mies, joka kuului toimittavan patvaskan virkaa. Hän osasikin muutamia loitsuja, jotka hän meille luki, ja ylpeänä ja mahtavana hän kuljeskeli kylällä, koettaen liittää yhteen nuoria sydämiä. Mutta näillä markkinoilla kuuluivat hänen kaikki yrityksensä menneen myttyyn. Kun häntä siitä yleisenä lähtöpäivänä pilkattiin ja sanottiin hänen saaneen "housunsa täyteen rankkia" — se oli taas yleinen käyttösana semmoisesta tapauksesta, — niin hän nolon näköisenä myönsi niin tapahtuneen ja väitti vihannesten rikkoneen hänen mahtinsa. Sen hän muka oli huomannut siitä, kun oli aamulla taittanut kepin — jokaisella patvaskalla on viran puolesta keppi, ennen vanhaan ruoska — ja se oli särkynyt moneksi kymmeneksi sälöksi.

Patvaskain temput ovat muutoin vielä syvintä pakanuutta. Kaikenmoisia juttuja kerrottiin siitä, kuinka mahtavat patvaskat olivat riitaantuneet. Niinpä oli kaksi suurta patvaskaa, Sallinen ja Kana, joutunut keskenään riitaan. Kana oli koettanut rikkoa Sallisen patvaskoimista ja kerran häissä, joissa Sallinen oli patvaskana, loitsinut antilaan kalpeana maahan kaatumaan. Mutta Sallinen oli paikalla käynyt tyttöön käsiksi ja saanut hänet virkoomaan. Oli sanonut tietävänsä, kuka hänen lukunsa oli rikkonut, ja käskenyt mennä riiheen katsomaan, kuinka semmoiselle käy. Siellä oli Kana maannut kouristuksissa, vaahto suusta valuen. Sallinen oli hänen lumoista päästänyt vasta sitten, kun Kana oli vannonut ei toista kertaa kajoavansa Sallisen asetuksiin.

Siihen loppui se helluntain vietto. Tiistaiaamuna lähdettiin paluumatkalle Komalahteen, useimmat jalan, toiset hevosella ratsastaen. Muutkin vieraat alkoivat hajota, jokainen omalle suunnalleen, tytöt kaiketi vähän pettyneillä toiveilla, sillä vähän oli ollut poikia ja vähän oli naimakauppoja tehty. Mutta minkä sille mahtoi, että ajat olivat niin huonot. Akonlahden prasniekkavieraista jäi suurin osa Kontokkiin, kisatakseen siellä sen päivän ja vielä seuraavan yönkin. Kontokissa vanha Poahkomie, joka 90 vuodestaan huolimatta oli kävellyt sinne Akonlahdesta saakka, loitsi terveeksi toverini jalan, jonka helle oli hautonut rakoille. En muista, lieneekö taika auttanut, ylenmäärin vaan olimme uupuneita saapuessamme vihdoin kuumilta kankailta Kiiteen rannalle. Siellä odottivat vielä kylänkävijäin veneet koreasti "pristanillaan". Olipa hyvänlainen myötäinen Akonlahteen. Kun ei ollut sanottavaa kiirettä, niin oikaisimme, toverini ja minä, uupuneet jäsenemme teljoille veneen pohjalle ja annoimme tuulen työnnellä. Varahvontta, joka oli koko prasniekka-ajan vain syönyt ja loikoillut, piti nyt virkeimpänä miehenä perää, meidän maatessamme. Hän katkoi koivunoksia veneen kokkaan, ja lehtien kohistessa, veneen valloillaan kellutellessa, laskimme väljälle.

Ajatuksissani häälyivät näitten päiväin kummat kokemukset, ja mielessäni kyti itsepintaisia pikkumietelmiä, kuinka monikin runollinen kuvaelma haalistuu nykyisyyden valossa, rinnastettuna todellisen elämän kanssa. Mutta toiselta puolen olimme toki nähneet semmoisiakin piirteitä, jotka olivat omiaan lisäämään mieltymystämme karjalaisiin ja kohentamaan käsityksiämme heidän luonnonlahjoistaan ja taipumuksistaan. Elämä oli kaiken aikaa ollut niin säädyllistä, ettei kertaakaan järjestystä rikottu räyhäämisen, saatikka tappelun kautta. Ehkä siihen, paitsi karjalaisten yleistä luonnonlaatua, on syynä sekin seikka, että he ammoisista ajoista melkein itsenäisinä ollen ovat tottuneet hillitsemään mieltään yhteisissä kokouksissa ja luottamaan omiin järjestysvoimiinsa, jonka vuoksi tappelun halu oli niin sanoakseni synnynnäisen kurin alainen.

Mutta mitä lieneekään ollut sameampia vaikutuksia, luonnon avarassa salissa ne pian hälvenivät ja muinaisuus läheni korvakuiskeen päähän. Varahvontta oli vanhaa runolaulaja- ja tietäjäsukua. Vaikkei hänen päähänsä ollutkaan paljoa tarttunut, niin harva se runo, jota hän ei olisi kuullut, josta ei moniatta säettä osannutkin. Uinahdettuani jonkun hetkisen heräsin puolivalveille ja veneen pohjalla selälläni maatessani, kuunnellessani huoparien hivutusta laitoja vastaan ja aaltojen kohinaa sivuillamme, näin taivasta vastaan Varahvontan lyhyen nenän ja leukaparran, joka liikkui edes takaisin huopauksen mukaan, ja kuulin hänen soinnukkailla käänteillä hyräilevän enemmän tuulta:

"Toisinpa ennen tuulet tuuli,
Toisinpa viehkurit veteli"…

Hän luuli meidän nukkuvan ja taisi loihtia tosissaan, kunnes kohotin päätä nähdäkseni, kauaksiko oli tultu. Olimme keskellä selkää, sinisimmällä sinellä, hehkuvan sinitaivaan alla, keulassa veti lehvätukko itseään ravistellen ja rannoilla marjaiset vaarat kutoivat helteestä auerhuntujaan. Oli Ukko rukouksen kuullut ja laaja Komalahti täys'äänisenä pauhasi hänen lämpöiselle tuulelleen.

RAJAKYLIÄ MYÖDEN.

Akonlahdesta matkustimme melkein Maanselkää pitkin Kivijärven kylään, joka on Suomen rajalla, penikulman päässä Latvajärvestä. Matka kulki vuoron järvien poikki, vuoron maataipaleita, siellä täällä oli matkan varressa joku pieni kyläkin. Kaikkine saattajoinemme meitä oli jommoinenkin joukko, eikä matka pakinain puutteesta ikäväksi käynyt. Uudet saattajat aina taipaleen alkupäässä kyselivät kaikki, mitä meistä ja matkoistamme oli tiettävää. Mutta kovin pitkiin selityksiin ei tarvinnut ruveta, kun kuultiin meidän runonkerääjiä olevan. Jonkun verran huomiota herättivät kuitenkin valokuvauskoneet, niitä tuskin olivat kaikki ennen nähneet, vaikka kuulleet niistä, ja valokuviakin nähneet. — Lytän järvellä muuan saattajista, kyseltyään näistä kojeista yhtä ja toista, kääntyi Varahvontan puoleen ja sanoi: "Minäpä tiiän, mikä on kartinan otto venäheksi, tiiätkö sie?" Varahvontta loukkaantui, kun ei tainnut kysymykseen vastata, mutta oli harmittelevinaan kysymyksen yksinkertaisuutta ja sanoi yrmeissään: "Elä paremmiltasi kysy!" Soutajapa ei niin vähällä hellittänyt, vaan tuumasi, että "kartina se kyllä on se portrietta, vaan mikäs on se otto?" Kun Varahvontta edelleenkin sulkeutui arvokkaaseen vaitioloon, niin minä puolestani uteliaana kysyin soutajalta, mikä se sitten oli. Hän vastasi: "Se on 'tipografia'." Kauas ovat jo sanat vaeltaneet, vaikka tuotteesta tuskin olisi tietty, kuinka päin se oli kädessä pidettävä.