Ehätysvenettä odotellessamme ammuskelin oivalla revollillani pilkkaan, jotta kylä paremmin kuulisi, että venettä oli tarpeen. Ammuin koivun pökköön ja Varahvontta, joka alati oli valmis palveluksiin, kävi osoittamassa, mihin luodit sattuivat. Olinkin sinä iltana oivalla amputuulella, sillä kaikki luodit sattuivat, vaikka ammuin niitä puoliväliin toistakymmentä. Oikein ilostuin omaa taitoani, jota en ollut niin hyväksi luullutkaan, kunnes lähtiessäni itsekin katsomaan — en löytänyt puusta ainoatakaan. Varahvontta seisoi vieressä vähän häveten, minä olin nolo ja Kusti nauroi ja julisti ääneensä ukon oveluutta. Muut karjalaiset eivät sitä suurestikaan ihmetelleet, sehän oli luonnollista, että ukko koetti isäntiään palvella mielen mukaan. Rehellinen hän siitä huolimatta oli, vaikka karjalaisen käsityksen mukaan.
Puolen tuntia huudettuamme ja ammuttuamme näimme iloksemme ehätysveneen pistävän niemen takaa järvelle. Pääsimme kunnon kevariin, saunaan, saimme samovaaran pöydälle ja pätevää ruokaa, ja niin kuittasimme pian pitkän taipaleen rasitukset. Mutta seuraavana päivänä emme olleet saada kyytiä. Muistaakseni oli osa kylän väestä sammuttamassa hyvin laajaa paloa, joka oli viikkokausia riehunut Kepajoen kankailla, jonkun penikulman kauempana idässä; mutta matkakirjeemme lopulta vaikuttivat, että kyläläiset hommasivat väkeä saattamaan taipaleen poikki. Muutoin olisimme saaneet palata Uhtueen sen sileän tien.
Olimme jo enemmän kuin puolimatkassa Tuoppajärvelle. Erittäin vaivaloisen taipaleen kuljettuamme pääsimme puolentoista penikulman päässä olevaan Suureenjärveen, joka on korkealla äsken mainitulla maanselällä.
Siellä olimme yötä talossa, jonka väki järjestään oli vanhinta vieroa. Tämä uskonsuunta on Vienan Karjalan pohjoisosissa vallitseva, ehkä siitä syystä, että ne olivat lähempänä Tuoppajärven saarella salassa elelevää ja vaikuttavaa starovieroluostaria. Tylyä vainoa paeten oli saareen tullut munkkeja Aunuksesta, perustanut luostarin ja saanutkin siinä kauan rauhassa elää, kunnes asia tuli viranomaisten tietoon ja luostari hävitettiin. Mutta rahvaasta ei vanhaa vieroa voitu pois juurruttaa, ja se halveksi yhtä syvästi "oikeauskoisia" kuin luterilaisiakin. Molemmat olivat heistä "mieroa", molempia kohdeltiin saastaisina. Mierolaiset eivät varsinkaan saaneet syödä samoista astioista kuin vanhan vieron tunnustajat, vaan heitä varten oli erityiset "mieron stautshat", jotka etenkin ennen tahallaan jätettiin pesemättä ja likaisiksi ja monesti tuotiin navetasta. Eräs arvoisa Uhtuen isäntä muisteli vielä, kuinka hänelle oli täällä pohjoisen puolessa sukulaistalossakin, jossa hän nuorempana kävi vieraissa, tuotu ruokaa likaisella kupilla, joka suoraan navetasta kannettiin hänen eteensä. Nyt olivat nämä tavat jo jonkun verran lauhtuneet; vaikka luultavasti vieläkin pidettiin tarkkaa lukua siitä, etteivät astiat sekaantuneet, olivat ne toki moitteettoman puhtaat. Mutta talon vanha isäntä pani kovin kysymykseen, tokko meitä voitaisiin vierashuoneisiin laskea, arvellen meidän ne pakanoitsevan tupakansavulla. Sitten olisi suuri työ niitten puhdistamisessa. Mutta miten hän päänsä ympäri tuumasi, niin pääsimme kumminkin, ja hyvässä talossa yömme vietimmekin. Olimme useinkin puheissa näistä vieron käskyistä ja koetimme selittää, ettei niissä voinut olla mitään järkeä. Eiväthän vierolaiset muutoinkaan karttaneet mierolaista seurustelussa vaan esim. avioliittoja solmittiin ristiin rastiin ollenkaan kysymättä, oliko puoliso mieroa vai vieroa. Mutta sitä he eivät käsittäneet, pitivät vain tiukasti kiinni vanhasta tavasta.
Suurestajärvestä astuttuamme jonkun matkaa tulimme vaaran korkeimmalle kohdalle, ja sinne näkyi, vaikka vielä puolentoista penikulman päässä, laajaa siintävää Tuoppajärveä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Yhtenä saattajana oli meillä nyt vilkas mustapartainen mies, joka näytti korkeintain neljänkymmenen ikäiseltä, mutta jolla harteillaan olikin — seitsemänkymmentä vuotta. Reippaasti hän kantoi raskaan taakkansa. Penikulman astuttuamme tulimme joelle, joka laski Tuoppajärveen, ja sitä sousimme Valasjoen kylään, joka on aivan selän rannassa.
Niinkuin meri se levisi eteemme, silmä ei erottanut rantaa kaosta eikä vastapäätä idästäkään. Ihastuimme näköä ja nousimme maihin, sitä rauhassa katsellaksemme. Valasjoen kylä on pieni kalastajakylä, somalla paikalla, rannat täynnä talaita ja kuivaustelineitä. Tuoppajärven kylät kukin kulmallaan elävätkin suureksi osaksi tämän mainion järven kaloilla. Kalavesiä on riittävästi jokaiselle. Ne ovat siksi etäällä toisistaan, etteivät ole kaikki enää samaa kansaakaan, sillä järven eteläpäässä jo puhutaan toista kielimurretta, joka, samoin kuin Kuittijärvilläkin, pehmentää semmoisia kirjaimia kuin s, n, l. Pohjoispää, joka puhuu kovempaa murretta, sanoi niitten "njätshäyttävän" puheessaan. Tässä sanassa itsessään on heti ensi kirjaimessa tuo pehmennys eli "muljeeraus".
Veneet olivat täällä toisen malliset kuin Kuittijärvillä, lyhyet, leveät ja korkealaitaiset, jota vastoin Kuittijärvillä jokiveneen malli on yleinen. Siitä paikalla näkyi, että Tuoppajärvellä täytyy taistella ankaria aaltoja vastaan. Nyt oli kuitenkin aivan tyyni, koko ulappa oli sileä kuin peili. Kuitenkin ulkonimme arkaillen aavalle pinnalle, sillä hyvin äkkiä näillä vesillä toisinaan myrskyt yllättävät. Mutta toiselta puolen oli Tuoppajärven vedellä semmoinen kirkkauden lumous, että sitä katsellessa kammo häipyi. Missä vain pohja oli vähänkin likellä, se näkyi niin selvään, kuin ei olisi välillä ollut mitään, tyhjää vain. En ole missään muualla nähnyt niin runollisen ihanaa, hopeista vettä, kuin tässä laajassa järvessä. Sen puhtaus oli niin hurmaava, että sitä hetken katseltuasi katselit kaikkea, rantoja, hiekkoja ja vaarojakin suuremmalla lemmellä. Mutta rannat ovatkin pohjoispäässä kauniit. Sillä puolella lähestyvät järveä melkoiset selkoset ja vaarat, vaikka niillä onkin rauhallinen loivuus, eikä tunturimaiseman jylhyyttä. Kun olimme soutaneet selälle, niin alkoi oikealla puolella, keskellä selkää, näkyä saari, jossa ennen oli tuo kovan onnen luostari. Saari on jotenkin laaja, penikulmaa pitkä. Vähitellen alkoi vedestä nousta vastarantakin, ja kun sää pysyi hyvänä, niin pääsimme seikkailuitta Kiestinkiin.
LÖNNROTIN MATKA POHJAN PERILLE V. 1837.
Seitsemännellä runonkeruumatkallaan Lönnrot lähti tutkimaan niitten seutujen runorikkautta, jotka olivat Uhtuen pohjoispuolella. Hänellä ei tosin ollut varmoja toiveita siitä, että siltä puolelta runoja karttuisi, mutta ei kuitenkaan voinut jättää pohjoisia seutuja käymättäkään, sillä olihan mahdollista, että siellä, vielä etäämpänä sivistävistä vaikutuksista, olisi säilynyt semmoisia runoja, jotka olivat muualta hävinneet. Uhtuelle saakka hänellä oli, niinkuin jo olemme maininneet, ylioppilas Cajan seuranaan; mutta siitä eteenpäin hän jälleen matkusti yksin. Lönnrot oli seuranrakas mies ja haikealta hänestä sen vuoksi tuntui ero matkatoveristaan. Cajanille kirjottamassaan kirjeessä hän sanookin:
"Tuskin uskotkaan, kuinka Uhtuvasta lähettyäni maailma minusta näytti kamalalta. Sitä ikävätä en voi 'sanoilla sanoa, enkä virsissä veteä.' Olen usein ennenkin Venäjän puolella ollut, vaan niin apialla mielellä en konsa vielä. Usein tulivat vielä toisella ja kolmannellaki päivällä veet silmiini. Voi kuinka mielelläni olisin jälkeesi kotiin kääntynyt, jos olisin kehannut ja jos toisella puolen ei himoni olisi vetänyt minua ulommaksi tievustelemaan, mitä voisi löytyä. Ainaki pitää niillä seuvuin kerta käyvä, saa min saapi, ajattelin ma, ja ehkä toiste en enää pääsiskään."