Järven rannalla oli kylä, niin kehno ja viheliäinen, että kammotti katsella. Niin pahanpäiväisen kurjaa rytökasaa en ollut vielä nähnyt. Yksi talo oli kuitenkin muita parempi, ja siihen veivät oppaani. Se oli ympäristössään melkeinpä komea, mutta sen omistajapa olikin rakennusmestari, joka oli rakennellut taloja Kieretissä. Pihalle tuli vastaani kaksi parrakasta nuorta miestä, jotka pitivät talossa isännyyttä vanhan isännän poissa ollessa. Yhtä tylyjä kun oli oltu Jelettijärvessä, yhtä odottamattoman vieraanvaraisia täällä oltiin. Minut saatettiin pirttiin, samovaara paikalla sytytettiin, aljettiin puuhata ruokaa ja toimitettiin vaatteeni kuivamaan. Pyssyni otettiin ja vietiin orsille. Huomatessaan takkini alta revolverinnauhan pyysivät isännät paikalla sitäkin, ja kun en siitä luopunut, niin kehottivat vain olemaan pelkäämättä, ei minulle mitään pahaa tapahtuisi. Mutta ystävällisyys oli niin liehakkoa, että se herätti epäilystäni. Muistin varotukset, joita oli Kuittijärvellä lausuttu, että täällä merimaassa oltiin rosvoja.
Toivoin sen vuoksi pääseväni yksin makaamaan huoneeseen, jotta saisin sulkea oven; mutta aitassa, johon minulle vuode valmistettiin, nukkuikin toinen isännistä vaimonsa ja lapsensa kanssa. Minun sinne saapuessani oli vaimo lapsineen jo levolla. Vuoteeni, joka oli lattialle laadittu, oli kyllä huononlainen, vaatteet haisivat kovin ummehtuneelle ja likaiselle, mutta valitsemisen varaa ei ollut. Kun olin ylen väsynyt ja puoliyö oli tulossa, niin veti se sittenkin puoleensa vastustamattomalla voimalla. Mutta vaikka unettikin ylenmäärin, niin en sittenkään uskaltanut nukkua. Jonkun aikaa siinä taisteltuani unen kanssa näin nuoremman miehistä tulevan sisään ja kuiskaavan jotain vaimonsa korviin, jonka jälkeen hän otti lapsen ja kantoi sen pois. Säpsähdin aika lailla ja olin taas vähän aikaa ilmi valveilla. Tuskahisessa odotuksessa kului taas joku aika, kunnes ovi jälleen narahti, sama mies astui pirttiin ja taas kuiskasi jotain, jonka jälkeen vaimo nousi ylös ja molemmat lähtivät pois, niin että olin yksin. Nyt säikähdin vielä enemmän, sillä luulin heidän nyt aikovan hyökätä päälleni. Saattoihan sen arvata, että minulla oli joku sata ruplaa rahoja matkassani. Mutta päätin myydä henkeni kallihista, ja oivallisella revolverillani arvelin voivani pitää puoliani, jos vain hereillä pysyisin. Mutta uni alkoi olla ylivoimainen. Vaikka miten olisin ponnistellut, se painoi raskaat silmäluomeni umpeen, mutta toiselta puolen mielen jännityskin auttoi, että aina välistä sävähdin joksikin sekunniksi valveilleni. Alkoi kuulua ukkosen jyrinää ja silloin tällöin välähti huone valoiseksi, vaikka seinässä oli vain yksi pieni aukko. Kerran siitä taas säpsähdin valveille, kun ovi narahti — ja molemmat isännät astuivat huoneeseen. En virkkanut mitään, makasin hattu kasvoillani ja tarkastelin sen alta heidän toimiaan. He astuivat aivan vuoteeni viereen ja seisahtuivat siihen. Olin varma siitä, että he aikoivat heittäytyä päälleni äkkiä ja ehkä paikalla kuristaa minut, kuoleman tuska tuli päälleni, sydämeni lyödä rouskutti, kuin olisi tahtonut murtua, ja hengitys salpautui. Mutta peiton alla käänsin revolverin heitä vastaan valmiina paikalla ampumaan, jos he yrittäisivät heittäytyä päälleni. Vihdoin rauhoituin sen verran, että sain kysytyksi, mitä he tahtoivat… Sanoivat tulleensa pitämään minulle seuraa, kun en tullut pirttiin ja ankara rajuilma oli tulossa. Hermostuneena huudahdin silloin: "Läkkä veljet pois, en mie ukkosta varaja, nukkua pitäisi, ylen olen uupunut". Siihen he tyytyivät ja lähtivät! Mutta valvoa koetin yhä edelleen. Aluksi se onnistui. Tuli ukonilma semmoinen, että seinät olivat kukistua päällemme. Yö muuttui synkeän pimeäksi, mutta salama toisensa jälkeen valaisi pienen huoneen valkeammaksi kuin keskipäivällä. Toiset jyräykset olivat lyhyitä kuin räjäykset, toiset kammottavia, kuin olisi päältämme taivas revennyt ja rauniot kukistuneet ylitsemme. Mutta niinkuin sotatanterella vallitsi kuolon hiljaisuus joka jyrähdyksen välillä. Sitten alkoi kuulua etäistä tohua, epämääräistä jyminää, kohinaa kankailta, joka lähestymistään läheni. Ja kattoon alkoi naksahdella raskaita pisaroita, ne taajenivat, ja sitten rankkasade äkkiä koko voimallaan kaatui päällemme. Se pieksi kattoa, täytti malkain välit, tulvasi joka raosta huoneeseen, niin että lattia oli yhtenä lammikkona ja minun täytyi vetää hattu kasvoilleni sateen suojaksi. Mutta nyt muiden ehkä pelätessä pahimmin, minä tunsin viihdyttävää rauhaa luonnon riehuessa. Lienee ollut noin kahden'aika, kun sitten väkisin nukuin. En herännyt enää siihen, kun perhe aamuyöstä oli saapunut makuusijoilleen. Koko keveältä tuntui herätä seuraavana aamuna — hengissä. Kun heiltä kysyin, miksi olivat yöllä pois lähteneet, niin vastasivat he tavan olevan semmoisen, että ukonilmalla perhe kokoontuu pirttiin obrasain eteen rukoilemaan. Samalla sytytetään tuohukset palamaan. Siinä sitten molitaan, niin kauan kuin ilmaa kestää.
En kysynyt sen koommin, miksi he olivat kahden saapuneet huoneeseeni ja vuoteeni viereen, ja tokkopa he olisivat aikeitaan ilmaisseetkaan, jos heillä pahoja aikeita oli. Mutta tyytyväinen olin, ettei minun tarvinnut viettää talossa toista yötä.
Auliisti he auttoivat minut matkaan, laittoivatpa paljaita nuoria iloisia tyttöjä saattamaan seuraavan taipaleen poikki Tyrhyyn. Semmoista kohteliaisuutta tavallisesti osotettiin vain virkamiehille. Syy saattoi kuitenkin olla toinenkin. Tytöt matkalla kertoivat, että nuoret isännät sinä päivänä odottivat isäänsä kotiin saapuvaksi. Hän oli lähtenyt Kierettiin hakemaan juhlaksi viinoja, ja niitä piti nyt juotaman. Juoppous oli ruvennut täällä merimaassa valtaa saamaan, eikä sitä minään pahana pidetty, vaan päin vastoin pidettiin onnellisena sitä, joka oli kyennyt hankkimaan itselleen kunnon pääntäyden. Naistenkin kuuli kerskailevan, kun heidän miehensä olivat olleet humalassa.
Uudestakylästä oli Tyrhyyn vain penikulma matkaa. Mutta väli oli hyvin soista ja sen vuoksi vaikeata kulkea. Tyrhyyn olivat toverini ja Varahvontta jo ennättäneet saapua ja suuri oli iloni, kun heidät tapasin. Kerroimme toisillemme seikkailumme. Heidän matkansa oli käynyt onnellisesti pitkin kevaritietä; edellisen yön he jo olivat maanneet Tyrhyssä, jossa ei ukkosesta tietty mitään.
Tyrhy oli niin kurja kylä, ettei siellä ollut kestikievariksi kelvollista taloa, vaan olivat viranomaiset sitä varten rakennuttaneet siistin mökin, jossa oli kaksi huonetta, eikä muuta vikaa kuin runsaasti luteita. Edellisen yön oli toverini saattajineen sen vuoksi täytynyt nukkua porstuassa. Tyrhyn kevaria piti Pingan kevarin isäntä, joka toimitti Tyrhynkin kyydit. Pingan kylä on parin penikulman päässä Kieretin järven takana. Pingasta tulleet kyytimiehet odottivat Tyrhyssä saapumistani, viedäkseen meitä edelleen aina Kierettiin saakka. Sinne oli vielä matkaa neljä penikulmaa.
Nyt kuljimme oikein kruunun maantietä, eikä parempaa tietä tarvitsekaan jalkamies. Kaikissa välillä olevissa järvissä oli kevareilla mukavat veneet kummassakin päässä. Matalia salmiakin oli jossain kohden kaivettu, virtoja perattu ja kaikkiin soihin rakennettu sillat. Etelämmässä suosillat tavallisesti olivat poikittain ladotut ja niitä saattoi hevosellakin kulkea. Täällä sitä vastoin oli pantu rinnan pienain päälle kaksi hirttä, joitten selkä oli veistetty sileäksi. Jalan astua olivat nämä sillat paljon paremmat. Sillattomain suomatkain jälkeen kulku tällä vaatimattomalla tiellä oli kerrassaan huvimatkaa.
Maisemat olivat melkein ainaisia yksitoikkoisia soita. Siellä täällä oli kuitenkin järvien ja jokien rannalla parempaakin kasvullisuutta. Tällä välillä oli paria penikulmaa pitkä järvikin, Luovuska, jota ei ollut missään sen aikuisissa kartoissa. Sen vuorirannoilla kasvoi toisin paikoin koivikoita, mutta näin lähellä kolkkoa Vienan merta koivu jo oli niin haalistunut ja väritön, että se oli kuin metsän jäähyväinen pohjolaa kohti kulkevalle matkamiehelle. Kun saavuimme likemmä Kierettiä, niin tuli vastaamme kolkkoja kallioita. Kieretin joen rannalla saimme kotvan ammuskella, ennenkun saapui venäjää puhuva mies meitä noutamaan. Pian marssimme sitten konttinemme kauppalaan, jonka satamassa melkoiset merialukset osottivat, että oli tultu valtameren rannalle, vaikka tosin erääseen sen syrjäisimmistä sopukoista. Aavaa merta ei kuitenkaan näkynyt, sillä Kieretti on lahden pohjukassa saarien takana.
Kieretin joki laskee puolen virstan mittaisena rajuna koskena pieneen Vienan meren lahteen, ja tämän kosken rannalla on kauppala. Koski oli par'aikaa täynnään suuria pölkkyjä, joita laskettiin mereen, arvatenkin Koutaan vietäviksi, sillä siellä ovat suurimmat sahat. Kauppala on vähäinen, mutta on siinä joku kookkaampikin kahdenkertainen talo, koska siellä asuu venäläisiä virkamiehiä ja asukkaistakin toiset ovat kaupan, kalastuksen ja merenkulun kautta päässeet hyötymään. Ennen oli Kierettikin karjalainen, mutta ainoastaan jonkun harvan kuuli siellä enää karjalaa puhuvan. Melkein koko väestö on nykyään umpivenäläistä. Kaduilla kasvoi pitkää ruohoa, mutta puisista jalkasilloista päättäen ne mahtavat syksyllä olla hyvinkin lokaiset. Vähän niitä tosin rattailla kuljettanee, sillä ei ainoatakaan ratsain ajettavaa tietä tullut kauppalaan. Kauppalan laidassa on kivestä rakennettu kirkko ja kierettiläisten perunamaat. Ilmaston kovuutta osotti kuvaavasti peltojen pienuus. Ne eivät olleet sen suuremmat, kuin että melkein olisivat peittyneet ympärillään olevan aidan alle, jos se olisi kaatunut. Metsätkin olivat ainakin lähimailla huonot, eivätkä laitumetkaan kehuttavat, koska kauppalassa oli niin vähän maitoa, että piti odottaa iltaan lehmäin palaamista, ennenkuin sitä saimme. Kestikievari oli viihdyttävän siisti, mutta muutoin odottamattoman huonosti varustettu. Aloimme jo pelätä ruuan puutetta, kunnes emäntä kysyi, tahdoimmeko verestä silliä. Sepä vasta oli löytö! Niin oivallista kalaa harvoin saa, kuin tuo Vienanmeren rasvainen pieni silli, "haliee", se kerrassaan suli kielellä. Pieni "botska" maksoi vain 35 kopeekkaa. Kaloja sanottiin toisin ajoin saatavan niin runsaasti, että niitä oli mahdoton saada myydyksi. Kalanpyynnin ja kaupan ohella kierettiläiset harjoittavat sisämaahan melkoista jauhon kauppaa ja paljon viljaa oli siellä varastossa.
Tuskin olimme kunnolla saapuneet kestikievariin, siistinneet vähän pukuamme ja muotoamme — näytimme jo jotenkin rehjuilta — kun saapui huoneeseen ummikko venäläinen mies, jonka rinnassa oleva lappu ilmaisi poliisiksi, vaikka hän olikin tavallisissa vaatteissa. Sen verran ymmärsimme hänen puheestaan, että hän ilmotti stanovoin; s.o. nimismiehen, lähettäneen kysymään, mitä miehiä olimme, ja kutsuneen upravljeenieensa passia näyttämään. Työnsin miehelle käteen Arkangelin kuvernöörin antamat suositus- ja matkakirjeet, ja jonkun ajan kuluttua hän palasi ja sanoi stanovoin käskeneen kysyä, pitikö meille olla "djesjatskoi" passariksi (tämä oli joku kaupungin porvari, sillä porvariston tuli vuoron mukaan hoitaa näitä pienempiä virkoja). Kiitimme kunniasta, mutta arvelimme tulevamme muutoinkin toimeen. Kävin kuitenkin näyttämässä itseäni stanovoille, joka ottikin mitä ystävällisimmin vastaan, ja kaikki viralliset asiat olivat tuota pikaa selvillä. Vähän sen jälkeen, kun olin kestikievariin palannut, kannettiin huoneeseen suuri tarjotin, joka oli täynnään aivan vereksiä vehnäleivoksia. Sanottiin, että leivokset olivat stanovoin lähettämät. Meidän oli sitä suurempi syy olla hyvillämme kohteliaisuudesta, ja vastalahjaksi lähetimme muutamia mitä parhaita uistimia, mitä meillä oli matkassa — meillä oli niitä hyvin suuri valikoima — ja toivoimme, että Vienanmeri runsaasti maksaisi hänelle takaisin.