Ahvenlahdessa oli vain monias talo. Oppaani saattoi minut arvatenkin parhaaseen, jonka asukkaat olivat hänen tuttaviaan. Pirtin lattia oli aivan täynnään vihdaskoivuja, joiden keskellä istui punakirjavia naisia ja peräpenkillä isäntä, yllään aivinainen mekko ja housut. Kaikki olivat uutterassa vastanteossa ja pihkainen tuoksu täytti huoneen. Harvoin olen nähnyt vierasta niin kauniisti vastaan otettavan, kuin tämä isäntä tervehti ja puhutteli majuolahtelaista tuttavaansa. Nähdessään meidän sisään astuvan hän ilostuen nousi penkiltä, oikaisi kookkaan vartalonsa ja lausui juhlallisella sydämellisyydellä:
"Terveh siulla ammuin nähty!"
sekä astui lehtien poikki häntä kättelemään. Minuakin käteltyään hän kehoitti istumaan ja alkoi sitten "pakauttaa vierasta" maan tavan mukaan, kysyi ensinnä yleiset kuulumiset, keskusteli ilmat, vuodentulon toiveet, kaupat, syventyi sitten yhä enemmän yksityisseikkoihin, jopa kaikkien niitten niittyjen ja metsäluhtain heinänkasvuunkin, joita olimme tiellämme tavanneet. Keskustelu juoksi niin sujuvaan ja luontevasti, osotti niin tarkkaa luonnon havaintoa, että itsekseni ihmettelin, kuinka avoimin silmin oppaani oli kaiken matkaa kulkenut, vaikk'ei hän huomioistaan minulle mitään maininnut. Vasta kun nämä kaikki asiat oli puhuttu, hän kysyi oppaalta, mikä minä olin miehiäni, millä asioilla kuljin, ja lupasi saattaa minut veneellä edelleen Jelettijärven kylään, jonne oli penikulman verran vesitietä.
Jelettijärvessä olivat kokemukseni aivan toista laatua. Siellä oli vastaanotto jäykkä, milteipä tyly. Minua luultiin maankiertäjäksi, ja seuraavasta taipaleesta Uuteenkylään vaadittiin niin kohtuuton hinta — muistaakseni kuusi ruplaa — että vetosin virallisiin matkakirjoihini saadakseni kohtuhinnalla kyydin. Matkaa oli nelisen penikulmaa.
Mutta sitäpä minun ei olisi pitänyt tehdä. Epäluulot puhkesivat nyt julki.
"Mitä myö siun pumakoistasi! Emme osaa lukea, luet niistä, mitä hyväksi näet. Ethän sie ole meän puolen herroja. Et sie suudji (tuomitse), et kokuo veroja, et hoia mitänä meän asjoja, mi lienet vanhain rätshinäin kauppias, mintähden sinua kyyitsisimme?" Mitä saatoin siihen vastata? Lukutaitoista ei ollut ketään, ei minkäänlaista muuta; virallista suojaa kuin kylän omat isäntävirkamiehet, ja heitäpä olikin juuri se mies, joka minulle tämän vastauksen antoi. En edes saanut kunnollista yösijaa, vaan sain yrittää nukkua eteisessä likaisessa vuoteessa, jossa sain ensimäiset täit tällä matkalla, ja siinä oli niin paljon muutakin syöpäläistä, etten koko yönä saanut nukutuksi niiden, mielipahan ja ehken pelonkaan vuoksi. Seuraavana aamuna ei auttanut muuta kuin luvata vaaditut kuusi ruplaa, vaikka se Karjalan oloihin nähden olikin ylen kallis hinta. Mutta ennen kun se taival oli loppuun kuljettu, lauhduin sentään melkein kokonaan, sillä niitä rahoja en tyhjästä maksanut.
Saattajiksi lähti taipaleelle kaksi miestä ja nainen. Matka piti ensin moniaan virstan metsämaita, kunnes saavuttiin Jelettijärvestä lähtevälle joelle. Se ei ollut aivan suuri, mutta luhtamailla ja soilla oli siinä riittävästi vettä veneen uida. Polulla olivat yöllä saamani vieraat alkaneet niin kiihkeästi leikata villapaidan kuumentamaa selkääni, että veneeseen tultuamme ja joelle päästyämme epätoivoisella kiireellä riisuin päältäni sekä takin että liivin ja vielä paidankin yhdessä ajattomassa käänteessä, vapautuakseni rosvoista. Saattajani eivät tuosta suurestikaan kummastuneet, nainen kysyi vain osaa ottavasti: "Voi veikkonen, olet sie matkalla täipynyt? Niitä kohoo ihosta näin helteellä", heitti aironsa ja rupesi etsimään villapaitaa. Ja tottuneena hän sen puhdistikin tuota pikaa ja saatoin rauhallisemmalla mielellä jälleen pukea sen päälleni.
Nämä saattajat olivat sitä kaikkein syvintä vieroa, mitä matkalla tapasin. Tuon tuostakin he ristivät silmänsä ja siunailivat, liekö siitä kun polttelin tupakkaa, vaiko lähestyvää ukonilmaa, vaiko vain syntisyyttäni, sillä he näyttivät luulevan saattelevansa pahinta maankulkuria. Pelko ei ollut minustakaan kaukana… He olivat Jelettijärvessä maininneet taipaletta hyvin koskiseksi ja sen vuoksi vaikeaksi kulkea; mutta minä, joka mielestäni olin niin paljon koskia kolunnut, pidin tuota puhetta vain keinona rahain kiristykseen. Ja kun joki ei ollut sen suurempi, niin olin mielestäni arvostellut asian aivan oikein. Mutta sainkin tutustua vaikeuksiin, jotka olivat aivan uuden luontoiset.
Maat olivat näköjään jotenkin lakeita, louhista morenipohjaa asui missä kangas, missä suo. Tuli sitten vastaan ensimmäinen koski, mutta kun sen kohinaa ei kauaskaan kuulunut, niin arvelin helpostikin siitä pääsevämme. Mutta kun olimme laskeneet sen niskaan ja rantaa pitkin kävin sitä katsomaan, niin selvisikin minulle, minkä vuoksi näitä koskia oli vaikeiksi sanottu. Vesi oli huuhtonut kivien välistä kaiken irtaimen maan, niin että kosken pohja oli yhtä ainoata louhikkokatua, johon vesi katosi niin syvälle, että vain lirinää kuului ja siellä täällä näkyi joku juokseva salasuoni. Semmoista koskea on tosiaan vaikeampi laskea kuin taivaltaa pitkin kuivaa kangasta. Mutta keväällä mahtaa siinä olla melkoinen ryöppy, koska tulvat olivat viruttaneet koko jokilaakson maasta paljaaksi.
Mäkeen nousi siis tiemme, kulki kankaan poikki ja ainakin puolen virstaa täytyi venettä vetää ja tavaroita kantaa, ennenkuin oltiin jälleen joessa. Ja semmoista oli sitten matka edelleenkin. Missä vain oli kynnys, siinä louhikkokin, jonka huokoisiin vesi katosi, niin että oli taivallettava maisin. Yksi näistä taipaleista oli kaksi virstaa pitkä. Kaksi virstaa oli venettä vedettävä pitkin koleikkoa polkua. Ken ei ole itse ollut semmoisessa urakassa, tuskin aavistaakaan, kuinka rasittava neljännespenikulmaa pitkä vetotaival on. Pidin itseäni jo onnellisena, että kuudella ruplalla pääsin. Mutta päivässä kuitenkin siitä suoriusimme ja illalla myöhään saavuimme Uuteenkylään.