"Iltapäivällä olin matkaan valmis ja istuuduin Kannanlahdessa ensi kerran poronpulkkaan. Minulta kysyttiin, olinko ennen ajanut porolla; en tahtonut vastata kieltäen, vaan sanoin varmaa vastausta vältellen, että kyllä luulin siitä hyvin suoriutuvani. Tämän laita oli kuitenkin niin ja näin, sillä parin virstan päässä poro vei minut pois tieltä metsään, kaatoi pulkan ja minut, joka varmaan olisin jäänyt siihen, ellen varovaisuuden vuoksi olisi lähtiessäni köyttänyt ohjan päätä vyöhöni. Kohta sen jälkeen tuli suuri alamäki, ja siinä olin vielä pahemmassa pulassa. Pulkka kaatui taas ja poro laahasi minua perässään ulkopuolella pulkkaa pitkää mäkeä puoliväliin alas. Sitten alkoi mennä paremmin, ja 10 virstan matkan jälkeen saavuimme Imandran järven eteläpäähän, missä tasaisella jäällä ei enää ollut mitään hätää. Imandran jäätä ajettiin sitten vielä 20 virstaa ensimäiseen postiasemaan, Sassegaan. Olin sopinut Kannanlahdesta lähteneen kyytimieheni kanssa, että hän veisi minut vielä 15 virstaa eteenpäin erään lappalaisen luo, joka asui syrjässä postitiestä, Kemiönniemessä, mistä luulin saavani halvemman kyydin kuin muuten. Olen näet aina edeltäkäsin tahtonut laskea, miten halvimmalla pääsee perille; tämä onkin välttämätöntä pitemmillä matkoilla, sillä sellaisia tilaisuuksia, jolloin saa maksaa kalliit rahat, tulee kuitenkin odottamattakin. Sitäpaitsi halusin kernaasti nähdä lappalaisia muuallakin, kun tien varsilla asuvien sanottiin jo olevan siihen määrään venäläistyneitä, että kaikki, vaimot ja lapsetkin, paitsi omaa kieltänsä, puhuvat venättäkin."
Kuolassa Lönnrot viipyi lähes kuukauden ja matkusti sitten Suomen Lapin kautta, monia vastuksia kokien, takaisin Kajaaniin, jonne hän toukokuun alkupäivinä saapui. Keckmanille kirjottamassaan kirjeessä hän kotiin palattuaan lausui:
"Ei sieltä näytä olevan paljo kerättävää. Parahimmat paikat tähän asti kyllä ovat olleet jo ennen useasti käydyt likimmäiset rajapaikat Venäjän puolella. Niinkö lieneeki, että olen lähtenyt ulompata etsimään, mitä parahite saapi kotipaikan seuduilla?"
VIENAN MERELLÄ JA KEMIJOELLA.
Jäimme, tämän kirjottaja toverinsa ja Varahvontan keralla, Kieretin kauppalaan, josta aiotuksemme oli matkustaa eteläänpäin Kemin kaupunkiin ja Kemijokea pitkin takaisin Kuittijärville. Mutta Kemiin päästäksemme laivalla täytyi meidän kiertää Kannanlahden kautta ja vielä sivuta hyvän matkaa Kuolankin rantaa, ennenkuin laiva meren poikki oikaisi Kemiin. Kieretistä on Kemiin suorin tein noin parinkymmenen penikulman matka, mutta näin tulimme kiertäneeksi ainakin viisikymmentä penikulmaa ja saimme olla merellä useita päiviä. Laivalla oli määrätyt kulkuvuoronsa, jonka vuoksi sen täytyi satamissa odottaa aikaansa, vaikka olisikin kerinnyt aikaisemmin lähtemään. Mutta hätää ei ollut "Ptishoffilla" mitään, se oli hyvin varustettu ja ruokalaitos oli kaikin puolin tyydyttävä. Varahvontta kummissaan katseli kookasta alusta ja vielä enemmän ihmetteli sen laitoksia. Mutta meren monet ihmeet, maneetit, delfiinit, eivät niinkään kiinnittäneet hänen huomiotaan — nehän olivat niitä tursaita ja muita kummituksia, joista runoissa lauletaan ja tarinoissa kerrotaan. Sitä paitsi oli hän nuorempana ollut mursunpyynnillä "Uuella maalla" (Novaja Zemljassa) ja siellä kyllä tutustunut meren ihmeisiin. Laiva oli Turussa rakennettu, jonka vuoksi tunsimme olevamme vähän kuin turvallisella pohjalla.
Laiva seisahtui lahdelle ja sinne soudettiin veneellä. Lähes puolen vuorokautta saimme sen kannella töllistellä, ennenkuin yön selkään päästiin lähtemään. Näköala ulapalle oli tosin suljettu, mutta kuitenkin huomasimme piankin olevamme suolaisella merellä, sillä meidän silmäillessä laivan kannelta veteen, joka Suomen rannoilla tavallisesti on niin tyhjää ja elotonta, alkoi pohjasta kiehua esiin mitä ihmeellisimpiä ruskeita piparikakkuja ja tähtösiä, joita täytyi lähteä veneestä katselemaan. Airon lappealla kohotin eräänkin nousijan vedestä, ja se oli kuin melkoinen kasa hyytelöä. Koko laivan ympäristö kiehui täynnään meduusoja. Meressä, jossa on niin paljon ravintoaineita, tietysti myös on paljon kaloja, ja mitä oivallisimmat lohet nousevatkin kaikkiin näihin jokiin, puhumattakaan ulkomeren kalakarjoista. Karjalaiset laulajat sanovat "meren olevan pohatan" siitä pitäen, kun osa Sampoa sinne joutui, ja tämä sana epäilemättä on juuri Vienan merestä paikallaan. Karut ja autiot ovat rannat, mutta meressä on Jäämeren ehtymätön riistarikkaus.
Omituisilla, uteliailla tunteilla lähdimme viillettämään Vienan merta. Venäläisiä mainitaan huonoiksi merimiehiksi, mutta poikkeuksiakin on. "Ptishoffin" kapteeni oli oikea merikarhu, joka oli elämänsä valtamerillä purjehtinut — muistaakseni hän oli Kuolasta kotoisin, — ja varsin turvallisena saattoi istua hänen ohjaamassaan laivassa, vaikka Vienan meren väylät ovatkin kariensa ja vaillinaisen tuntemisen vuoksi mitä vaarallisimpia. "Ptishoffilla" käytettiin englantilaista kuvakorttia. Englantilaiset näet tuntevat nämä rantaväylät paremmin kuin venäläiset itse. Samalla kun heidän sotalaivansa aikanaan pommittelivat Solovetskoita, laativat he näistä rantavesistä pätevät kartat.
Jos Kalevalan tapauksia ajattelemme Vienan meren äärillä tapahtuneiksi, niin ovat nämä rannat kylläkin sopusoinnussa niitten käsitysten kanssa, jotka runoteos antaa Pohjolasta. Jo muutaman penikulman päässä rannikosta luonto huomattavasti kolkostui, kun tätä merta lähestyimme. Kalliopohja yhä enemmän paljastui, rannikko itse oli jylhää, vaikkei aivan korkeata vuorimaata, kolkkoja kallioita, joilla tuulien pieksämä harva havumetsä vaivalla piti puoliaan. Kuta kauemmaksi pohjoista kohti kuljettiin, sitä korkeammaksi kohosivat vuoret, kunnes ne Kannanlahden perukassa pilviä pitävinä tuntureina lähestyivät aivan meren rantaan. Mutta sitä myöden myös kasvisto köyhtyi köyhtymistään, eikä Kannanlahden perukassa enää ollut juuri muuta kuin kivi ja vesi, Lapin luonto kaikessa alastomuudessaan.
Semmoista on tämän "Karjalan rannan" pohjoisosa. Kieretistä eteläänpäin se alenee, käy yhä laidommaksi ja sen mukaan väylätkin sen edustalla sotkuisemmiksi.
Kieretistä päästyämme poikkesimme ensimmäiseksi Koutaan, Koudanjoen suuhun. Koudassa ovat tämän rannikon suurimmat sahat, luullakseni enimmäkseen englantilaisten ja norjalaisten hallussa. Hyvät ovat ne metsät, joita täällä sahataan, ja hyvässä maineessa lienee sen vuoksi Koudan puutavarakin. Koudan jälkeen poikettiin Näseeseen, jossa vielä puhutaan karjalaa. Näseekin harjoitti viljakauppaa. Sieltä muun muassa Salla eli Kuolajärvi toi viljatarpeensa.