Yhä kapenevan vuonon pohjukassa oli vihdoin Kannanlahden kaupunki. Hyvin se oli pieni ja vähäpätöinen kaupungin nimeä kantaakseen, mutta sitä komeampaa oli luonto. Huimat tunturit kohosivat aivan meren rannasta, ja niitten juurella kaupunkipahanen suurine nuottineen näytti vieläkin vähäpätöisemmältä. Kaupungin kohdalla laskee Imanterosta tuleva Niva mereen. Joki on niin vetevä kuin Oulun joki, ainakin kesällä, jolloin ylämaassa lumet sulavat. Loppumatkansa se laskee viettävää louhipohjaa monen virstan mittaisena vinhana koskena, jonka kiivaita kuohuja ja kirkasta vettä väsymättä katseli. Vaikka koski on jyrkkä ja aallokko, lasketaan sitä kuitenkin veneellä, ja hyvän kyydin siinä kuului saavan. Maan sisästä näkyi aavistus siitä syvänteestä, jossa Imanteron järvi on, ja tunsimme Kibinän tunturin pitkästä sinisestä selästään, joka kohoo kaikkien muitten vuorien yli ja kantaa laellaan melkein ainaista lunta.
Kannanlahdesta laskettiin itäänpäin, taikka alussa kaakkoa kohti pitkin Kuolan niemimaan rannikkoa. Kuta kauemmaksi etenimme lahden pohjasta, sitä enemmän alenivat Kuolan rannat. Ensimmäinen poikkeuspaikka oli Umba, joka oli kautta Karjalan kuulu helmijoestaan. Joka kesä sinne lähti karjalaisia onneaan koettamaan ja monta kaunista helmeä heidän sanottiin sieltä tuoneen.
Muista paikoista Kuolan rannikolla kiinnitti laivasta nähden huomiotamme varsinkin Turjan niemi sekä muotonsa että nimensä vuoksi. Se oli jylhä laaja kallioniemi, joka pistää kauas mereen ja korkeana ja ylpeäpiirteisenä tarjoo otsaansa ja kylkiänsä tuulille ja aalloille.
Poikkesimme moneenkin rantaan, mutta vain etäältä näimme kylät, sillä laiva seisahtui ulapalle ja kylistä soudettiin veneillä laivalle. Semmoinen oli viimeinenkin, jossa kävimme, Kusamen (Kuusamo) nimeltään. Ranta alkoi tällä puolella jo olla niin laitoa, että olisi ollut vaarallista lähestyä kylää. Veneillä tuotiin matkustajat, vietiin tavarat ja venäjänkielisiä olivat kaikki. Olipa surullista täten pitkiä matkoja seurailla rannikkoa, jossa joka kylä todisti karjalaisen kansallisuuden katoamista.
Kusamenista oikaisimme vihdoin meren poikki Kemiä kohti. Jouduimme keskelle Vienan merta, eikä maata näkynyt miltään puolelta. Raskas, itsepintainen auer asui ulapalla ja vesi näytti olevan tavallista hitaampaa nousemaan laineiksi, vaikka tuuli melko lailla. Sepä jo onkin sangen suolaista, kylmää ja raskasta. Kolkko ja surullinen oli tämän meren pinta. Mutta elämää siltä ei puuttunut. Näimme jo jonkun pienen valaankin puuskuttelevan vettä ilmoille ja vilkkaita delfiinejä välähtelevän laivamme ympärillä.
Ensimmäinen maa oli nyt Solovetskoin saaristo, jossa kuulu luostari on. Ylen kolkolta sekin näytti mereltä nähden, mutta saariston sisäosissa kuuluu olevan kauniita maisemia. Se on kaukana rannasta, aavassa meressä. Jyvöälahdessa meitä oli kehotettu kaikin mokomin käymään katselemassa luostarin ihmeitä, mutta siihen meillä ei ollut aikaa eikä juuri haluakaan. Me katselimme luostaria toisilla silmillä kuin karjalaiset pyhiinvaeltajat. Näimme siinä sen mahdin, joka oli karkoittanut näiltä rannoilta Karjalan kansan. Laiva ei monasterissa poikennutkaan, ja Kemistä olisi sinne ollut veneellä matkaa kokonaista kuusi penikulmaa. Kun emme tainneet venäjääkään, niin että olisimme voineet lukea luostarin vanhoja kirjoja, niin olisi ollut tuiki turha sinne lähteä. Mutta se sanottakoon, että suuri oli tämän pyhitetyn paikan maine kaikkialla Vienan meren piirissä ja kaukana ylämaassakin. Aina Maanselän etäisistä kylistä saakka sinne matkasi joka vuosi pyhiinvaeltajia, jotka laskivat kaikki Kemijoen perkkaamattomat kosket, saadakseen luostarissa omantunnon tyydytystä. Pyhiinvaeltajia tavallisesti keräytyi niin paljon yhteen joukkoon, että voivat ottaa yhteisen suuren veneen. Laskumiehet otettiin aina Kuittijärviltä saakka. Siellä oli varsinkin kaksi Kemijoen laskijaa, joita mainittiin muita taitavammiksi. Toinen kuului laskeneen matkan kuusi- tai seitsemänkymmentä kertaa. Ohjauksesta heille maksettiin parikymmentä ruplaa, mutta pyhiinvaeltajat saivat itse soutaa. Veneet olivat siksi suuret, että niihin mahtui parikymmentä henkeä, eikä matka tullut kalliiksi yksityistä kohti. Mutta vielä suuremmat kuin Kemijoen olivat huonoilla säiliä Vienan meren vaarat; myrskyt ja sumut pakottivat pyhiinvaeltajien veneitä usein viettämään päiviä ja viikkojakin sään pidossa jollain autiolla alastomalla saarella. Silloin he saivat kokea paljon kurjuutta. Mutta sitä hurskaammalla mielellä sitten saapuivatkin "pyhään kaupunkiin". Monastirista ostettiin tulijaisiksi koruompeluksilla varustettuja käsiliinoja, saviastioita y.m. arvatenkin munkkien valmistamia esineitä.
Se merenlahti, johon Kemijoki laskee, on niin pitkälle matala ja karipaikkoja täynnä, että "Ptishoff" täälläkin pysähtyi seitsemän virstan päähän kaupungista, suuren mahtavan sahan luo. Kaupungista soudettiin laivalle suurilla veneillä ja ne veivät ja toivat tavarat ja matkustajat. Vastavirta ja vastatuuli tekivät paljon haittaa, mutta muutamia tuntia ponnisteltuamme pääsimme kuitenkin Vienan Kemin rantaan.
Olimme sitä luulleet huonommaksi kaupungiksi, kuin se todella oli. Kemissä asui koko joukko virkamiehiä ja varakkaita kauppiaita, ja sen vuoksi oli siellä kahdenkertaisia puurakennuksiakin, joista kaupunki sai jonkun verran näköä. Varahvontta oli täällä oleskellut enemmänkin aikaa, ja hän mainitsi pohattain rikkaudesta esimerkkinä, että eräskin oli häntä pitänyt palveluksessaan vain sen vuoksi, että hän "kumauttaisi (kutittaisi) hänen jalkapohjiaan". Arvatenkin oli mies sairas ja hänen vaivojaan oli siten lievennettävä. Varahvontta kertoi täysin määrin nauttineensa tämän kauppiaan luottamusta, joka ei kuitenkaan estänyt häntä auttamasta kauppiaan tytärtä karkaamaan erään köyhän kosijan kanssa.
Kemissä majailimme karjalaisen Mäkushkinin hyvänlaisessa talossa, joka oli kestikievari. Päärakennuksessa oli kaupungin poliisikonttori, ja kun siinä oleva kievarihuonekin juuri oli saanut asukkaan, niin meidät sijoitettiin piharakennukseen, jonka alakerran oven päälle oli maalattu sana "arestantskija". Alakerta toisin sanoen oli kaupungin putka. Meille osotettiin huone putkan päällä toisessa kerrassa. Ruuan saanti oli täälläkin, kumma kyllä, sangen vaikeata. Ja huonoa oli yölepokin. Luteet pakottivat lopulta pakenemaan viileään eteiseen, jossa monen tuskan jälkeen vihdoin saimme lepoa. Niin huonosti tuskin olimme missään sisämaassa asuneet.
Unta odotellessamme kuulimme alaalta putkasta laulua. Aloimme sitä kuunnella… ääni oli kuontunut täyteläinen baritoni, taipuisa ja kouluutettu, ja sävelet, joita se lauloi, olivat aarioita tunnetuista oopperoista. Laulaja kaikuvin askelin kulki edes takaisin arestantskin huoneessa… se olikin arestantskija itse. Seuraavana aamuna näimme hänet pihalla vääntämässä tahkoa poliisille, punapartaisen, turpeanaamaisen miehen, joka tosin näytti olevan rappiolla, mutta nähneen aikanaan parempiakin päiviä. Kuulimme sitten vähän hänen vaiheistaan. Hän oli ollut joku oikeusvirkamies Moskovassa ja arvatenkin valtiollisten mielipiteittensä vuoksi karkoitettu Kemiin, niinkuin niin moni muukin. Kymmenen vuotta siellä oleskeltuaan hänen oli pitänyt päästä palaamaan kotiseuduilleen, mutta oli sattunut viinapäissään taas sanomaan jotain varomatonta ja siitä tuomittu muutamaksi päiväksi arestiin. Yksinäisyydessään hän siellä lauleli lauluja elämänsä kukkeuden ajalta, ja lahjakas mies hän varmaan oli kerran ollut.