Suurkaanin käskystä oli jokaisella kaupungin 12,000:sta sillasta vahtisotamiehet, jos ehkä joku olisi niin ymmärtämätön, että yrittäisi kapinoida. Kublai vartioi Kinsaita niin huolellisesti, koska hänellä oli sen kauppaliikkeestä suunnattomat tulot. Yöllä vartiomiehet päristivät rumpuja tai helistivät gongongeja, ilmaistakseen hetkien kulkua, ja heillä oli sitä varten koneet, jotka mittasivat aikaa (luultavasti vesikelloja). Nämä järjestyksen valvojat pitivät myös huolta siitä, että kaikki asukkaat määräaikana sammuttivat valkeansa. Jos he tapasivat sairaan taikka avuttoman raukan, joka ei ollut työkykyinen, niin he veivät hänet johonkin niistä monista sairashuoneista, joita edelliset hallitsijat olivat rakentaneet ja runsailla varoilla varustaneet. Jos he huomasivat, että jossakin oli päässyt tuli irti, niin he rummuillaan hätyyttivät lähimpien siltain vartijat, sillä kaupunkilaiset eivät saaneet itse lähteä taloistaan yöllä, eikä tulipalopaikalle kokoontua. Kaupungin keskellä oli torni, siinä vartija nuijalla paukutti puista kiekkoa, kun huomasi tulen syttyneen, ja siitä syntyi meteli, joka kuului pitkän matkan päähän.

Kinsain kaikki kadut olivat kivetyt, joka olikin tarpeen, koska kaupungin perustus oli hyvin soista ja vetelää maata ja lokaa sateen jälkeen oli paljon. Mutta kadun toiselle puolelle oli jätetty kaistale kiveämätöntä katua, että keisarin sanansaattajat saattoivat vapaasti ratsastaa hevosillaan. Leveimmillä kaduilla tämä ratsutie oli keskellä. Katujen alla oli likaviemäreitä, jotka kuljettivat sadeveden virtoihin.

Ei aivan kaukana kaupungista oli valtameri ja sen rannalla Kanfu niminen kaupunki, jolla oli erinomainen satama. Se harjotti laajaa kauppaa Intiaan ja muihinkin maihin. Sen ja Kinsain välistä jokea laivat saattoivat purjehtia aina Kinsaihin saakka. Kanfua ei enää ole olemassakaan, koska meren rannikko, ollen joen pehmeätä lietettä, on näillä seuduin melkoisesti muuttunut. Vuoksiaalto, »boore», on Tsientang joen suppilomaisessa suulahdessa niin voimakas, että se saa aikaan suuria hävityksiä kaikkialla rannoilla. Polo ei, kumma kyllä, kerro mitään tästä mahtavasta booresta, vaikka Kiinalaiset pitävät sitä yhtenä maailman kolmesta ihmeestä.

Kinsaissa oli 10 neliskulmaista päätoria, joitten ympärillä oli paljon puoteja, täynnään teollisuustuotteita, maustimia, jalokiviä ja riissiviinaa. Nämä torit olivat kaikki pääkadun varrella, joka kulki koko kaupungin halki. Kadun toisella puolella oli suuri kanava, jonka varrella oleviin varastohuoneisiin kauppiaat purkivat etäisistä maista tulleet tavarat. Jokaisen torin varrella oli hallintorakennuksia ja tuomareita, jotka paikalla ratkaisivat kaikki riidat ostajain ja myyjäin välillä, ynnä poliiseja, jotka ylläpitivät järjestystä. Kullakin torilla pidettiin neljä kertaa viikossa markkinat, joilla myytiin kaikenlaisia ruokatavaroita ja varsinkin riistaa. Lähellä olevista teurastuslaitoksista tuotiin kaupan lihaa. Samoin myytiin kaikenlaisia vihanneksia, muun muassa suunnattomia päärynöitä, jotka painoivat noin 10 naulaa. Ja suunnattomat määrät kalojakin sinne tuotiin, sillä kanavain laskupaikalla oli meressä erinomaisen viljalti lihavia kaloja. Yksistään pippurin kulutus oli niin mahdoton, että Kinsaihin sitä tuotiin 9589 naulaa joka päivä. Kaupungissa oli yksi ainoa nestoriolainen kirkko, sillä asukkaat olivat pakanoita. Mutta he olivat hyvin rauhallisia — niinkuin Kiinalaiset vielä tänä päivänäkin ovat — eivätkä pitäneet kotonaan ensinkään aseita. Kaikki ne, jotka asuivat saman kadun varrella, olivat kuin yhtä perhettä. Naisia kohdeltiin suurimmalla huomiolla ja ulkolaisia kohtaan osotettiin suurta sydämellisyyttä. Kinsaissa oli kuitenkin niin paljon julkisia naisia, ettei Marco Polo uskaltanut niitten lukua mainitakaan. He asuivat oman erikoisen katunsa varrella.

Kaupunkilaisten mieluisimpia huvituksia oli, paitsi veneellä soutelemista, vuokravaunuilla ajaminen. Vuokra-ajureita oli hyvin paljon ja he ajoivat pääkatua edes takaisin. Vaunut olivat katetut, niissä oli uutimet ja patjat, ja ne olivat niin pitkät, että niihin hyvin mahtui kuusi henkeä istumaan. Niillä sekä miehet että naiset alinomaa tekivät huvimatkoja. Tavallisesti ajettiin tunnettuihin puutarhoihin, joissa pidettiin lystiä, jonka jälkeen myöhään illalla palattiin samoissa vaunuissa takaisin kaupunkiin.

Marco Polo antaa lopuksi Kublain tästä maakunnasta saamista tuloista niin liiallisia tietoja, ettei ole kumma, että hänen maanmiehensä rupesivat häntä sanomaan »Messer Millioneksi». Suurin tulo saatiin suolasta, jota koottiin meren rannoilla olevista laguneista. Suuria tuloja oli kruunulla niinikään maakunnan sokeriteollisuudesta. Kaikista Intiasta tuoduista tavaroista oli maksettava 10 prosentin tulli. Niinikään verotettiin riissiviinaa ja kivihiiltä, käsityöläisten tuli maksaa veroa raakatavaroistaan. Silkistä, jota valmistettiin suunnattomat määrät, oli viranomaisille suoritettava 10 prosentin vero. Marcolla lienee kuitenkin ollut näistä seikoista tarkat tiedot, sillä Kublai antoi hänen toimekseen ottaa selkoa kruunun tuloista näissä osissa Manzia. Mutta tämä maakunta olikin valtakunnan suurin ja tuottavin. Suurkaanin tulot nousivat noin 20 miljonaan kultasaggiin, — saggi oli arvoltaan vähän enemmän kuin yksi kultadukaatti eli florini, noin 13 markkaa.

Hangtshou oli aina viime vuosisadalle Taiping-kapinaan saakka Kiinan kukoistavimpia kaupunkeja. Kapinan aikana se hävitettiin, mutta asukasluku on yhä vielä puolen miljonan vaiheilla.

Polojen paluumatka.

Yhtä seikallinen ja merkillinen kuin Polojen oleskelu Kiinassa ja matka sinne, oli heidän paluumatkansakin. Kublai kaan ei olisi millään muotoa tahtonut päästää heitä luotaan, josta voi päättää heidän olleen hänelle hyödyksi, vaan lupasi lisätä heidän omaisuutensa kahdenkertaiseksi, jos he jäisivät. Mutta Polot puolestaan pelkäsivät, että suurkaani ehkä pian kuolisi ja hänen kuoltuaan syntyisi rettelöitä, taikka tulisi valtaan heille vihamielinen hallitsija, joten he voisivat menettää sekä henkensä että omaisuutensa. Onnellinen sattuma auttoi heidät kuitenkin matkaan.

Arghun, Persiaa hallitseva mongoliruhtinas, oli lähettänyt Kublain luo lähettiläitä pyytämään vaimokseen keisarillista prinsessaa. Kublai hänelle antoi Kukatshin nimisen tyttärensä ja aikoi lähettää tämän suuren seurueen keralla matkaan. Mutta maissa, joitten läpi matka piti, vallitsi silloin eräs mongolilainen kapinoitsija, jonka vuoksi prinsessan täytyi saattojoukkoineen palata muutaman kuukauden kuluttua takaisin. Persialaiset lähettiläät olivat kuulleet, että Polot olivat kokeneita merimiehiä ja että Marco Polo hyvin tunsi Intian seudut; he siis pyysivät, että suurkaani uskoisi tyttärensä Polojen huostaan ja antaisi kuljettaa hänet meritse Persiaan.