Vaikka Kublai rasittikin alamaisiaan monella tavalla, niin piti hän kuitenkin isällistä huoltakin heidän tarpeistaan. Jos jossain raesateet hävittivät viljan, niin väestö vapautettiin veroista ja vieläpä Kublai varastostaan lähetti sinne viljaa. Samoin hän alamaisilleen lähetti uutta karjaa, jos tauti oli karjan tappanut. Hyvinä vuosina koottiin varastoihin suuret määrät vehnää, ohraa, hirssiä, riissiä ja muita maan tuotteita, niin että viljaa voitiin koko valtakunnassa myydä määrähinnasta. Köyhiä kohtaan hän osotti mitä suurinta hyväntekeväisyyttä. Hän oli kirjotuttanut luettelon kaikista kaupungin köyhistä, joilla ei ollut, mitä syödä. Hän hankki heille runsaasti vehnää ja muita tarpeita, eikä ketään leivän anojaa koskaan karkotettu hallitsijan hovista. Siellä kävikin joka päivä kolmekymmentätuhatta ihmistä almua anomassa, ja suurkaani osotti heitä kohtaan niin suurta hyväntekeväisyyttä, että he jumaloivat häntä.
Suoritettuaan monta tärkeätä tointa Kublain tyytyväisyydeksi Marco Polo, ehkä vuosiksi 1277—1280, nimitettiin Jangtshoun ja seitsemänkolmatta muun kaupungin maaherraksi ja tuli sen kautta nähneeksi vielä enemmän maata, vielä paremmin perehtyneeksi sen oloihin.
Marco Polo Kiinan sisäosissa ja Tibetissä.
Ensimäisellä matkallaan Kiinan sisäosiin Marco Polo kävi Shansi maakunnan pääkaupungissa. Hän sanoo koko maakunnan olleen rikasta viiniköynnöksistä ja silkkiäispensaista. Sen pääkaupungin tärkein teollisuus oli satulain valmistaminen keisaria varten. Sieltä hän edelleen matkusti Hoangho-virralle eli Keltaiselle virralle, jota hän tataarilaisella nimellä sanoo »Karamoraniksi», sekä saapui Shensin pääkaupunkiin, jossa hallitsi Kublain poika Mangalai, oikeamielinen ja alamaistensa rakastama ruhtinas. Edelleen Marco Polo matkusti nykyisen Szhetshuanin maakunnan halki, joka oli vuorista maata, täynnään kaikenlaista riistaa. Siellä oli kuitenkin suuri lakeuskin, joka oli niin hedelmällistä maata, että koko Kathai sieltä sai inkeväärinsä. Maakunnan suuren ja rikkaan pääkaupungin kautta hän sitten kulki edelleen ylämaahan, nähtyään ensi kerran Jangtsekiangin, joka hänen mielestään oli leveä kuin meri ja kantoi lukemattomia laivoja. Viisi päivää matkustettiin sitten metsäin läpi, kunnes saavuttiin Tibetiin, jonka Mongolit olivat maan vallottaessaan perin hävittäneet. Siellä oli niin paljon petoeläimiä, että matkustajain oli vaikea pitää niitä vastaan puoliaan. Heillä oli niitten pelottamiseksi mukanaan pitkiä ruokoja — arvatenkin bamburuokoja — jotka yöllä sytytettiin palamaan. Ne palaessaan paukkuivat niin ankarasti, että pedot siitä peljästyivät, eivätkä uskaltaneet lähestyä. Ruokojen tulee olla tuoreita. Ne asetetaan palavan nuotion päälle, alkavat kuumetessaan vähän ajan kuluttua käännellä ja väännellä, kunnes halkeavat niin kovalla pamauksella, että se kuuluu monen virstan päähän. Semmoiset hevoset, jotka eivät ole sitä ennen kuulleet, säikähtyvät niin pahanpäiväisesti, että väkisinkin ryöstäytyvät irti. Samaa keinoa yhä vieläkin käytetään ja paukut tosiaan ovat yhtä kovat kuin kovimmat ilotulituspamaukset.
Polo sanoo Tibetin olevan hyvin laajan maakunnan; asukkaat olivat peljättyjä varkaita. Sen läpi juoksi Kinsha joki — Jangtsekiangin latvapuoli, — jossa oli kultahiekkaa ja koralleja; koralleista maanasukkaat valmistivat jumalankuvia. Tibetin oli Mangu vallottanut, niin että sekin nyt kuului suurkaanin valtakuntaan. Gaindu nimisessä maassa (ehkä nyk. Simong) oli järvi, josta pyydettiin helmiä suurkaanille. Sieltä saatiin myös monenlaisia maustimia. Kuljettuaan erään joen poikki Marco Polo kääntyi kaakkoiseen ja saapui arvatenkin nykyiseen Junnaniin, jonka asukkaat enimmäkseen söivät raakaa lihaa. Siellä oli kamalia käärmeitä ja krokodileja — joitten nimeä Polo ei kuitenkaan tiennyt. Sitten Polo saapui Nocian nimiseen kaupunkiin, joka arvatenkin oli nykyinen Jungtshang. Sikäläiset asukkaat peittivät hampaansa irtonaisilla kultalehdillä, jotka he aterian ajaksi ottivat pois. He olivat hyvin sotaisia ja teettivät naisilla ja orjilla kaikki työt. Heillä ei ollut jumalankuvia eikä temppeleitä, vaan he jumaloivat suvun vanhinta. Täältä kuljettiin edelleen Ylä-Burmaan, jossa oli paljon metsiä ja elefantteja, sarvikuonoja ja muita villieläimiä. Siellä oli Mienin kaupunki, nykyään arvatenkin raunioina, jossa oli kaksi ihmetornia, toinen kullalla, toinen hopealla silattu. Mongolit olivat hiljakkoin vallottaneet kaikki nämä maat. Marco Polo kertoo tietoja Bangalasta saakka, joka luultavasti oli nykyinen Bengali. Mutta tuskin hän kuitenkaan kävi Etu-Intiassa. Maa oli rikasta pumpulista, inkevääristä ja sokeriruo’osta ja härät kuuluivat olevan niin suuria kuin elefantit. Annamin ja Tonkinin kautta Marco Polo palasi Kiinaan, Szetshuanin pääkaupunkiin, josta hän oli Tibetiin lähtenyt, ja sieltä edelleen Kublai kaanin hoviin.
Pian hänet kuitenkin lähetettiin Kaakkois-Kiinaan, valtakunnan rikkaimpaan ja uutterimpaan osaan. Ensinnä hän saapui Manzin valtakuntaan, joka vasta äskettäin oli tullut Kublai kaanin vallan alle. Song-suvun viimeistä hallitsijaa Marco Polo kiittää rauhaa rakastavaksi ja hyvää tekeväksi. »Hän jakoi hämmästyttävän paljon rahoja, ja tahdon hänestä kertoa kaksi jaloa piirrettä. Joka vuosi hänen tapanaan oli ottaa elättääkseen kaksikymmentätuhatta lasta, sillä maakunnan köyhäin vaimojen tapa oli asettaa lapsensa kuolemaan, kun eivät kyenneet niitä elättämään. Keisari otti huostaansa nämä pienokaiset ja antoi kirjottaa kirjaan, mitenkä taivaan merkkien vallitessa ne olivat syntyneet, jonka jälkeen hän antoi kasvattaa niitä eri paikoissa, sillä imettäjistä ei ollut puutetta. Kun jollain rikkaalla miehellä ei ollut poikaa, niin hän sai kuninkaalta niin monta kuin halusi ja ne jotka häntä parhaiten miellyttivät. Kun pojat ja tytöt olivat kasvaneet naimaikään, niin kuningas naitti heitä keskenään ja antoi sitten kullekin parikunnalle elinkeinon. Kun hän kerran oli maassa matkoilla, niin hän näki pienen talon kahden suuren välissä ja kysyi, miks’ei keskimäinen talo ollut saman kokoinen kuin molemmat suuret, ja hänelle silloin vastattiin, että sen omisti köyhä mies, joka ei voinut sitä korkeammaksi rakentaa. Kuningas silloin paikalla rakennutti sen yhtä korkeaksi, kuin molempain rikkaitten talot olivat. Tämä kuningas antoi alati tuhannen nuorukaisen ja yhtä monon tytön palvella itseään. Hän hoiti oikeutta niin ankarasti, ettei hänen valtakunnassaan tapahtunut mitään rikoksia, kauppiaitten puodit olivat yötkin auki ja yöllä saattoi matkustaa yhtä turvallisesti kuin päivällä.»
Marco Polo matkusti edelleen Keltaisen virran rannoille erääseen kaupunkiin, jonka tärkein teollisuus oli suolan kokoominen läheisistä järvistä. Kultakankaistaan mainitun Paojuntsienin ohi hän sitten saapui Jangtshouhun, joka oli Jangtsekiangin pohjoisella rannalla. Siellä hän hallitsi maakuntaa kolme vuotta, matkustellen sen läpi moneen suuntaan. Hukuangin (Siangjangin) vallotuksessa olivat kaikki Polot Kublain apuna, rakentaen hänelle heittokoneita, jotka mursivat kaupungin vastarinnan. Se oli viimeinen kaupunki, joka Kublaita vastusti; kolme vuotta puoliaan pidettyään se Polojen koneitten avulla vallotettiin. Suurkaanilla siis oli kylläkin syytä pitää taitavia venezialaisia palveluksessaan. Monesta muustakin kaupungista Marco kertoo, muun muassa eräästä, jossa oli kaksi nestoriolaista kirkkoa. Kaunopuhelias, joskin monessa suhteessa liiotteleva, on varsinkin Marcon kuvaus »taivaan kaupungista», Kinsaista, joka varmaan oli nykyinen Hangtshou, aikoinaan Sung suvun pääkaupunki.
Kinsai.
Kinsain ympärysmitta oli 100 penikulmaa (kiinalaista litä, joka oli 575 metriä). Kaupungissa oli muka 12,000 kivisiltaa, joista monet olivat niin korkeat, että suuri laivasto saattoi kulkea niitten alatse.
Marco Polo ammensi tietonsa kirjotuksesta, jonka Kinsain kuningatar oli laatinut Kublai kaania varten, saadakseen tämän taivutetuksi säästämään kaupungin hävitykseltä. Siinä olivat kaikki Kinsain komeat rakennukset luetellut. Ei ollut ihme, että siltain luku oli niin suuri, lausuu Polo, sillä kaupunki oli melkein veteen rakennettu, vesi ympäröi sitä joka puolelta. Sen läpi kulki lukemattomia kanavia, jotka veivät kaiken lian mereen. Kanavat olivat niin leveitä, että laivat helposti mahtuivat niitä kulkemaan. Kaupungissa oli, niin mainittiin kuningattaren kirjotuksessa, kaksitoista ammattikuntaa, kullakin 12,000 taloa. Kussakin talossa asui 12—40 miestä. Kaikilla näillä käsityöläisillä oli paljon työtä, sillä muitten kaupunkien oli tapana tuottaa Kinsaista tarvitsemansa työmiehet. Kaikkiaan oli siellä, muka 1,600,000 taloa, niitten joukossa monta palatsia. Talot olivat hyvin rakennetut ja kalliisti koristetut. Niissä oli korkeat kivitornit, joissa kalleuksia säilytettiin tulipalojen varalta. Useimmat talot olivat nimittäin puusta rakennetut. Kauppiaitten rikkaudet olivat suunnattomat, eivätkä edes käsityömestarien vaimot tehneet omin käsin työtä, vaan elivät niin hienosti, kuin olisivat olleet kuningattaria. Marco Polo kiittääkin Kinsain naisia somiksi, oikeiksi enkeleiksi. Kaupungin sisällä oli järvi, jossa oli raitista, erittäin kirkasta vettä, ja järven ympärillä palatseja ja pakanallisia kirkkoja ja luostareita. Keskellä järveä oli kaksi saarta, niissä komeat rakennukset. Yksityisten seurueitten tapana oli panna niiden upeasti sisustetuissa ravintoloissa toimeen komeita juhlia, joihin kaikki kutsuttiin. Järvessä oli niinikään kaiken kokoisia aluksia, joista toiset olivat laakapohjaisia, ja niillä soudettiin ja nautittiin näköaloista. Kaupunkilaisten suurimpia huveja oli päivätyön päätyttyä viettää ilta näillä järvillä naisien, joko omaan perheeseen kuuluvien tai muitten kanssa. Asukkaat kävivät tavallisesti silkkivaatteissa, mutta sen sijaan he söivät epäpuhtaittenkin eläinten, kuten koiran, lihaa ja kaikenlaisia muita eläimiä, joita kristitty ei koskaan maistaisikaan. Muutoin he harrastivat puhtautta, joka näkyi siitäkin, että kaupungissa oli 3000 julkista kylpylaitosta.