Hän kertoo Sokotran saaresta, joka on Afrikan itäisimmän niemen, Kap Guardafuin edustalla valtameressä. Asukkaat olivat kristittyjä ja heidän arkkipiispallaan oli melkoinen mahti, hänen allaan kun oli useita piispoja näissä maailman äärissä. Muhamedilaiset eivät siis olleet aivan pois juurruttaneet Sokotrasta kristinuskoa; siellä oli vielä 17:llä vuosisadalla siitä jäännöksiä. Saarella kävi paljon merirosvoja, jotka siellä möivät tavaroitaan. Asukkaat kyllä tiesivät, että tavarat olivat rosvottuja, vaan koska ne oli ryöstetty pakanoilta ja muhamedilaisilta, niin saaren kristityt asukkaat muka luulivat tekevänsä Jumalalle otollisen työn niitä ostaessaan. Sokotrassa pyydettiin ambraa seuraavalla tavalla: Valaita — arvatenkin kaskelotteja — surmattiin suurilla rautaharppunoilla, valas kiskottiin maalle, mahasta otettiin ambra ja päästä öljyä. — Ambra on vahan kaltaista, hyvälle hajuavaa ainetta, jota on monessa paikassa Intian meren rannoilla; sitä luullaan valaitten ruumiissa tapahtuvaksi sairalloiseksi eritykseksi. Tosiasia on, että sitä niitten ruumiissa tavataan. Sokotran noitain Marco Polo sanoi voivan mielin määrin kääntää tuulien suunnan. Tämä usko tietysti perustui siihen, että Sokotrankin seuduilla tuulet vaihtelivat vuodessa säännöllisesti kahden vastakkaisen suunnan välillä. Nämä säännölliset tuulet varmaankin jo hyvin aikaiseen kehittivät laivaliikettä Afrikan itärannalla. Marco Polon kertomus täydelleen vahvistaa todeksi, että Intian merellä hänen aikanaan vallitsi vilkas laivaliike, joka ulottui yli koko meren, etelässä aina Madagaskariin saakka.
Niinpä Marco Polo saikin Afrikan itärannikosta ja Madagaskarista useita tietoja, luultavasti arabialaisilta kauppiailta. Madagaskarin saaressa, joka muka oli Sokotrasta 1000 penikulmaa etelään päin, asui muhamedilaisia. Se oli maailman upeimpia ja suurimpia saaria. Ei missään maailmassa ollut niin paljon norsunluuta kuin siellä ja Zanghibarissa. Nämä saaret harjottivat hämmästyttävän suurta norsunluun kauppaa. Madagaskar oli niin kaukana etelässä, etteivät laivat voineet kulkea kauemmaksi siihen suuntaan, koska rannikolla merivirta oli niin kova, etteivät ne päässeet takaisin palaamaan. — Tämä tieto oli aivan oikea, sillä Agulhas virta, joka on Golfin virtaan verrattava, tosiaan juoksee erinomaisen vuolaana Etelä-Afrikan itärannalla. Mutta monet muut jutut Madagaskarin oloista olivat mielikuvituksen tuotteita, muistoja Sinbad Purjehtijan valeista. Marco Polokin kuuli kerrottavan suunnattomasta rokh linnusta, joka eli eräissä saarissa Madagaskarin eteläpuolella. Olipa muka suurkaanille tuotu rokhin sulkakin, joka oli ollut 90 korttelia pitkä.
Zanghibarin asukkaat olivat aivan mustia ja kulkivat melkein alasti. Heidän tukkansa oli mustaa kuin pippuri ja niin kiharaa, ettei sitä edes vedellä saanut oikenemaan. Miesten suu oli leveä, nenä pysty, huulet paksut ja silmät suuret ja veriset, niin että he olivat oikein pirun näköisiä. Niin kamalan rumia he olivat, ettei maailmassa oltu ennen nähty heidän vertojaan. Eivätkä naiset olleet kauniimpia. Zanghibarin eläimistä Marco Polo mainitsee mustat jalopeurat, mustapääoinaat ja giraffit.
Mannermaalla taas oli Abash (Habesh — Abessinia) niminen suuri maa, jota pidettiin Keski-Intiana, koska Intialla siihen aikaan tarkotettiin Intian meren kaikkia rantamaita. Marco Polo kuuli, että Abashin kuningas oli kristitty. Adenin valtakunta taas oli muhamedilainen ja ainaisessa sodassa kristittyjä vastaan. Sieltä oli muun muassa lähetetty Syyriaan väkeä taistelemaan ristiretkeläisiä vastaan. Adenin satamaan poikkesi paljon Intiassa kauppaa tekeviä laivoja. Sieltä tavarat vietiin pienemmillä aluksilla Punaisen meren pohjoisosaan ja vihdoin maan poikki Niilin rannalle ja laskettiin Niiliä pitkin Aleksandriaan. Adenista vietiin paljon hevosia Intiaan, jossa hevoset eivät muka siinneet ja jossa niistä sen vuoksi maksettiin suuret hinnat. [Kuuman ilmanalan vuoksi hevosrotu Intiassa väleen huononee] Adenista niinikään saatiin arvokkaita savusteita.
Kiinalainen laivasto vihdoin saapui Ormuziin, jossa Polot jo aikaisemmin olivat käyneet. Siellä saatiin kuulla, että Arghun, se mongolilainen ruhtinas, jonka puolisoksi prinsessa Kukatshin oli lähetetty, olikin sillä välin kuollut ja hänen veljensä Kaikhatu noussut valtaistuimelle. Päätettiin sen vuoksi antaa prinsessa Arghunin pojalle Ghasanille ja vielä se toinenkin nuori prinsessa, joka oli edellisen seurana. Molemmat nämä Marco Polon mielestä ihmeen kauniit naiset, jotka olivat oppineet holhoojaansa kunnioittamaan kuin isäänsä, vietiin sisämaahan siihen kaupunkiin, jossa Ghasan asui. Venezialaiset olivat siten onnellisesti suorittaneet vaikean tehtävän, jonka Kublai kaan oli heille uskonut, ja kaunis Kukatshin itki heistä erotessaan.
Kaikhatukin antoi venezialaisille neljä kultaista taulua, joissa oli jalohaukkojen ja jalopeurain kuvia, ja näiden taulujen kerällä he saattoivat turvallisesti matkustaa Trapezuntiin, Mustan meren rannalle, purjehtiakseen sieltä v. 1295 edelleen Konstantinopolin ja Kreikan kautta Veneziaan. Sinne saapuessaan he olivat olleet poissa neljännesvuosisadan.
Marco Polon merkitys tutkimusretkeilijänä.
Marco Polon eläissä ja kauan hänen kuolemansakin jälkeen pidettiin hänen matkakertomustaan enimmäkseen löyhänä juttuna ja liiotteluna. Tarina kertoo, että ystävät kuolinvuoteella kehottivat häntä peruuttamaan, mitä oli kertonut, jotta saisi rauhan sielulleen, mutta Marco Polo jyrkästi kieltäytyi ja sanoi, ettei hän ollut totuudesta puoliakaan kertonut. Kauan aikaa esiintyi siitä huolimatta Venezian karnevalissa aina henkilö, joka esitti »Marco ’ Millionea» ja huvitti kuulijoitaan päättömillä mynkhausen-jutuilla. Mutta uudemman ajan laaja maailmantuntemus on osottanut, että Marco Polon tiedot aikaan nähden olivat erinomaisen luotettavat ja oikeat, varsinkin kaikki mitä hän oman näkemänsä mukaan kertoi. Hänen kirjansa vaikutus Keskiajan maantieteeseen ei ollut suuri. Länsimaitten oli hyvin vaikea uskoa, että Kaukaisen idän kansat olivat sivistyksessä ja toimeliaisuudessa ehkäpä niitä etevämpiä. Mutta sata vuotta myöhemmin Polon tietoja kuitenkin aljettiin merkitä maailmankarttoihin, muun muassa kuuluun catalaniseen karttaan, ja Keskiajan lopulla ne vaikuttivat suurena yllykkeenä meritien etsimiseen Atlantin poikki Zipanguun, Kathaihin ja Manziin.
Marco Pololla, joka oli niin nuorena lähtenyt Veneziasta, luonnollisesti ei voinut olla tieteellistä koulutusta, eivätkä hänen tiedustelunsa ja havaintonsa sen vuoksi olleet tutkijan, vaan käytännöllisen kauppiaan. Mutta hänellä oli erittäin tarkka havaintokyky ja ensimäisenä kertomuksena Kaukaisen idän maista hänen teoksellaan aina on oleva kunniasija maantieteen historiassa. Marco Polon laajat matkat maissa, joihin vasta kolmeneljännes-vuosituhatta myöhemmin on tarkemmin tutustuttu, ovat merkillisimpiä, mitä löytöretkien historia tuntee. Niinpä voimmekin yhtyä hänen elämäkertansa kirjottajan Yulen sanoihin:
»Hän oli ensimäinen matkustaja, joka kulki koko Aasian halki lännestä itään, nimitellen ja kuvaillen maan toisensa jälkeen sen mukaan, kun hän omilla silmillään niitä näki: Persian erämaat, Khotanin nefrittiä kuljettavat virrat, Mongolian arot, joiden paimentolaiskansat olivat perustaneet niin laajan valtakunnan ja levittäneet vaikutusten kauhua syvälle kristikunnan rintamaihin saakka, suurkaanin uuden ja loistavan hovin Kambalukissa. Hän oli ensimäinen matkustaja, joka aikalaisilleen paljasti Kiinan ja kuvaili tämän valtakunnan rikkauden ja suuruuden, sen mahtavat joet ja suunnattomat kaupungit, rikkaan teollisuuden ja kuhisevan asutuksen, ja ne käsittämättömän suuret laivastot, jotka elähyttivät sen kaikkia jokia ja meriä. Hän ensimäiseksi toi tietoja Kiinan rajoilla asuvista kansoista, niitten ihmeellisistä tavoista ja uskonnollisista menoista, Tibetistä ja sen ulkokullatusta jumalisuudesta, Burmasta ja sen kimaltelevista pagodeista, Laoksesta, Siamista, Kotshin-kiinasta, Japanista ja sen ruusuisista hedelmistä ja kullalla silatuista palatseista. Ja ensimäisenä hän kertoi Itä-Intian saaristosta, tuosta runsauden ja ihmeitten maailmasta, jonka aarteita vielä tänä päivänä on niin riittämättömästi hyväksi käytetty, josta Keskiajalla niin suuressa arvossa pidetyt maustimet ja hyvänhajuiset aineet etupäässä saatiin, vaikkei niiden varsinaisesta kotimaasta Länsimailla juuri mitään tiedetty. Hän toi tiedon Jaavasta, näitten saarien helmestä, Sumatrasta ja sen lukuisista kuninkaista, sen ihmeellisistä kallisarvoisista tuotteista ja ihmissyöjistä asukkaista, Nikobarien ja Andamanien alastomista asukkaista, jalokivien saaresta, Ceylonista, sen pyhästä vuoresta ja Aatamin haudasta. Hän kertoi suuresta Intiasta, mutta ei tarun ja ihmeen silmillä, vaan näkemänsä mukaan, sen siveellisistä bramanoista, rivosta munkkilaisuudesta, timanteista ja niitten omituisesta etsinnästä, meren kätkemistä helmistä ja niitten pyynnistä ja Intian polttavasta auringosta. Hän oli Keskiajalla ensimäinen, joka »antoi selviä tietoja Abessinian etäisestä kristitystä valtakunnasta ja puolikristitystä Sokotrasta, joka, vaikka vain haahmotellen, kertoi Sansibarista, sen neekereistä ja norsunluusta, etäisestä Madagaskarista, joka rajottui etelän pimeään valtamereen, rokh-linnusta ja saaren muista kummista. Ja vieläpä hän oli koonnut tietoja äärimäisen pohjolankin maista, Siperiasta ja Jäämeren rannikosta, koirareistä, valkoisista karhuista ja poroilla ajavista Tunguseista.»