Latinalainen lähetystoimi Itämailla.
Olemme nähneet, kuinka Keskiajan alkupuolella nestoriolaiset lähetyssaarnaajat levittivät kristinuskoa Kiinaan ja Intiaan saakka, kuinka seitsemännellä ja kahdeksannella vuosisadalla Taivaan valtakunnassa oli kukoistavia kristittyjä seurakuntia, kuinka aina ristiretkien lopulle saakka nestoriolaiset seurakunnat olivat melkein ainoat kristinuskon edustajat Aasiassa, lukuun ottamatta niitä maita, jotka olivat kuuluneet taikka yhä kuuluivat Byzantilaiseen keisarikuntaan.
Olemme niinikään tutustuneet niihin yrityksiin, joita latinalainen kirkko teki kolmannellatoista vuosisadalla taivuttaakseen kristinuskoon Mongolit, torjuakseen sen kautta vaaran, joka Länsimaita uhkasi, ja saadakseen liittolaisen uhkaavaa islamia vastaan. Mongolit eivät olleetkaan kristinuskoa kohtaan suvaitsemattomia, vaan päin vastoin näytti siltä, kuin voisi heidän käännyttämisensä menestyä. Vallottaessaan muhamedilaisia maita he usein säästivät nestoriolaisia kristittyjä, samalla kun muhamedin uskolaiset säälimättä surmattiin. Tataarilaisruhtinaitten vaimoista useat olivat kristittyjä, suurkaanin hovissa oli kristittyjä kirkkoja ja kristittyjä pappeja, jotka saivat säännöllistä avustusta, ja Kiinaa hallitseva Kublai pyysi nimenomaan Länsimailta lähetyssaarnaajia uskoa levittämään hänen alamaistensa kesken.
Huolimatta niistä masentavista nöyryytyksistä, joita Carpini ja Rubruck olivat saaneet kokea tataarilaisruhtinaitten raakuuden ja kopeuden vuoksi, oli sen vuoksi varsin luonnollista, että käännytysyrityksiä Mongolien kesken jatkettiin. Polojen vielä oleskellessa Kiinassa lähetti paavi Nikolaus III Tataarien luo kirkollisen lähetystön, jolla näyttääkin olleen jonkin verran menestystä, vaikkei sen vaiheista sen koommin tiedetä. Sen jälkeen tapahtui uusi yritys vasta kolmentoista vuoden kuluttua, v. 1291, vähän sen jälkeen kun Polot olivat lähteneet paluumatkalle. Juhana de Monte Corvino niminen franciskanimunkki sai paavilta kirjeitä Tataarien ruhtinaille, Arghunille, Kublaille, ynnä myös Kaidulle, joka itsenäisenä hallitsi Samarkandissa, tehtyään Kublaita vastaan kapinan. Corvino matkusti ensinnä Persian Tabrisiin, jossa häneen liittyi eräs rikas lombardialainen kauppias, sieltä matkustettiin karavanitietä Ormuziin ja täältä purjehdittiin hatarilla laivoilla Kiinaan. Välillä viivyttiin vuosikausi Madrasin Tuomas-kristittyjen luona ja käännettiin satakunta pakanaa. Intian kristityt seurakunnat kuitenkin elivät niin vaikeissa oloissa, ettei työ siellä näyttänyt kovinkaan hedelmälliseltä.
Corvino Kiinassa.
Corvinon vaikutuksesta Kiinassa on säilynyt tietoja kirjeissä, joita tämä uuttera, väsymätön ja uhrautuva kirkonmies kirjotti työnsä vaiheista. Ensimäisen vuosikymmenen hän työskenteli ypö yksinään, ilman kannatusta, nestoriolaisten vastarinnan masentamana; mutta sitten alkoi hänen työnsä vähitellen kantaa hedelmiä. Kublai itse tosin, joka kuoli v. 1294 kahdeksankymmenen vuoden iässä, ei kääntynyt kristinuskoon, eikä hänen poikansa ja seuraajansakaan, joka päin vastoin suosi buddhalaisia. Mutta Corvino sai latinalaiseen kirkkoon liittymään erään Yrjö nimisen nestoriolaisuskoisen prinssin, joka ennen kuolemaansa rakennutti kahdenkymmenen päivämatkan päähän Pekingistä komean kristityn kirkon. Monta muutakin nestoriolaista yhtyi Rooman kirkkoon. Mutta useimmat pysyivät vihamielisinä ja heidän valtansa Kathaissa oli suuri. Yrjö ruhtinaan kuoltua he jälleen turmelivat Corvinon työn kaikenlaisilla panetteluilla. Oli kuitenkin itse Kambalukiinkin mainitun Yrjön toimesta rakennettu latinalainen kirkko, jossa oli lauluun harjaantunut kuoro, kellotapuli ja kolme kelloa. Ja vihdoin Corvino juonista huolimatta sai suurkaanin hovissa niin paljon kannatusta, että hänet otettiin hovipapiksi, vaikka eräs lombardialainen lääkäri, joka oli saapunut Kiinaan onneaan etsimään, levitteli latinalaisesta kirkosta mitä kehnoimpia juttuja. Toiveita oli siitä, että itse hallitsijakin kääntyisi kristinuskoon. Vihdoin Corvino sai avukseen erään Arnold nimisen, jonka matkavaiheista ei kuitenkaan mitään tiedetä. Hän ehkä tuli joko Saraista tai Tabriksesta: molemmissakin paikoissa latinalaisilla munkkikunnilla jo oli lähetysasemia. V. 1305 aljettiin rakentaa uutta kirkkoa ja lähetysasemaa ainoastaan kivenheiton päähän itse suurkaanin portista; sitä varten oli Corvinon mukana tullut lombardialainen kauppias lahjottanut sekä maan että rahat. Siihenkin harjotettiin kaunis kuoro, niin että lähetyssaarnaaja mielihyvällä saattoi vakuuttaa suurkaanin omaan huoneeseensa voivan kuulla heidän hymnejään. Corvino nauttikin hovissa suurta suosiota. Suurkaani vain hartaasti halusi, että paavi lähettäisi Kambalukiin oikean lähetystön. Corvino sanoo kastaneensa 5000 ihmistä kristinuskoon, mutta ellei nestoriolaisia olisi ollut, niin arvelee hän, että yksistään Kambalukissa 30,000 henkeä olisi kääntynyt. Kambalukissa käynyt etioppialainen lähetystö pyysi häntä toimittamaan heidänkin vanhaan kristittyyn maahansa lähetyssaarnaajia verestämään oppia, joka vaikeissa oloissa, erillään muusta maailmasta, oli vaarassa kokonaan rappeutua. V. 1308 saapui Kiinaan kolme munkkia Corvinon avuksi. Niitä oli lähetetty matkaan useampiakin, mutta toiset matkalla kuolivat. Eräs uusista tulokkaista, Zaytonin piispa Andreas, on antanut tietoja Kiinan kirkon vaiheista seuraavina aikoina. V. 1312 paavi Clemens lähetti Kiinaan vielä enemmän lähetyssaarnaajia saatuaan huhuna kuulla, että muka suurkaani itsekin oli vastaanottanut kasteen. Ainakin osa näistä pääsi perille.
V. 1327 Andreas kirjotti kirjeen kotikaupunkiinsa Perugiaan, ilmottaen olevansa viimeinen eloon jäänyt niistä lähetyssaarnaajista, jotka olivat lähteneet matkaan yhdessä hänen kanssaan. Corvino itse oli silloin vielä elossa. Zaytoniin, jonka piispa Andreas oli, oli eräs rikas armenialainen nainen rakennuttanut komean kirkon. Sen yhteyteen oli rakennettu laaja hyvin varustettu lähetysasema keisarillisen rahaston varoilla. Samasta rahastosta sai piispa vuotuista apurahaa nykyisessä rahassa noin 25,000 markkaa. Summan suuruus osottaa, että hovi tarkotti täyttä totta suosiollaan. Zaytonissa oli europpalainen kauppa-asemakin, genovalaisten kauppiaitten rakentama, jota franciskanimunkit hoitivat.
Odorik.
Laajimmin matkustaneita neljännentoista vuosisadan katolilaisista lähetyssaarnaajoista oli Odorik. Hän oli Marco Polon maanmies, kotoisin Friaulista, läheltä Veneziaa. Odorikin matkat käsittivät melkein kaikki Itämaat, missä oli käännytystä yritetty, ja matkakertomus, jonka hän niistä kirjotti, on Marco Polon teoksen jälkeen monipuolisin esitys Itämaitten maista ja kansoista, mitä niiltä ajoilta on säilynyt.
Odorik lienee lähtenyt matkalleen v:n 1318 vaiheilla. Hänkin kulki aluksi Trapezuntin kautta Tabrikseen, sieltä Persian kautta Ormuziin ja meritse edelleen Etu-Intiaan, josta hän otti mukaansa Jordanuksen marttyyrikuoleman kuolleitten toverien luut ja vei ne Kiinaan. Odorikin tiedot Intian oloista monessa kohdassa täydentävät Marco Polon kertomusta. Laajalti kertoo hän Malaijien saaristostakin, Sumatrasta, Jaavasta ynnä muista, poikkesi Taka-Intiassakin, mutta kuitenkin kaikitenkin hän kertoo paljon taruakin, eivätkä hänen käsityksensä maista ja niitten tuotteista olleet niin selvänäköisiä kuin kuulun venezialaisen matkustajan. Kiinassa Odorik matkusteli laajalti ja osaksi samoja teitä kuin Marco Polo ennen häntä, ja yhtä kaunopuheliaasti hän ylistää maan rikkautta ja edistynyttä asutusta. Hänen kertomistaan uusista piirteistä mainittakoon naisten tapa typistää jalkansa. Hän niinikään ensimäiseksi kertoo kesytetystä kormoranilinnusta, joka sukelsi merestä kaloja ja toi ne kalastajan koppaan.