Samoin kuin Marco Polo Odorik ihastelee Cansain (Marco Polon Quinsain) kaupunkia, nykyistä Hangtshouta. Latinalainen lähetystoimi oli hyvin menestynyt tässä kuulussa kaupungissa, joka ennen Tataarien tuloa oli Etelä-Kiinan pääkaupunki. Muun muassa oli neljä franciskania saanut erään kiinalaisen mahtimiehen suostumaan kasteeseen. Tämä otti Odorikin ystävällisesti talossaan vastaan ja vei hänet muun muassa katsomaan erästä suurta ihmettä. Muutamassa pakanallisessa luostarissa temppelin vartija johdatti Odorikin saattajineen erääseen pensaikkoon, löi siellä muutamia iskuja suureen gongongiin, ja paikalla läheiseltä metsäkulmalta juoksi suuri joukko apinoita ja muita eläimiä, jotka asettuivat järjestykseen ruuan antajan ympärille. Kun tämä oli niille tyhjentänyt kaksi suurta vasullista aterian tähteitä, niin hän jälleen paukutti gongongiaan, jolloin eläimet riensivät takaisin olopaikoilleen. »Nämä jalot eläimet», lausui vartija hymyilevälle Odorikille, »ovat jalojen miesten sieluja, joita ruokitaan Jumalan rakkauden nimessä. Tavallisten maamiesten sielut asuvat alhaisempien eläinten ruumiissa.» Eikä munkki voinut millään todistelulla hänen uskoaan järkyttää.

Isoa kanavaa pitkin Odorik matkusti Pekingiin, jossa hän vietti kolme vuotta. Hänen kertomuksensa tästä suuresta kaupungista ja suurkaanin hovista käy yleensä yhteen Marco Polon kuvauksien kanssa, mutta havaitsi Odorik koko joukon kuvaavia lisäpiirteitäkin, jotka olivat jääneet hänen maamieheltään mainitsematta. Matkalla Pekingistä Shangtuun piispa Corvinon ja muitten munkkien keralla Odorik tapasi itse suurkaanin. Latinalaiset hengenmiehet istuivat tien vieressä häntä odottamassa. Suurkaanin lähestyessä loistavan seurueensa keralla he alkoivat laulaa hymniä »Veni Creator Spiritus». Kaani kuullessaan laulun kysyi, mitä se mahtoi olla, jolloin ne neljä paronia, jotka olivat häntä lähinnä, sanoivat laulajain olevan ranskalaisia munkkeja. Kaani silloin kutsui heidät luokseen, ja piispa Corvino, joka oli täydessä virkapuvussaan, otti ristin ja ojensi sen suurkaanille suudeltavaksi. Ja kun suurkaani sen näki, niin hän makaavasta asennosta paikalla nousi ylös ja suuteli sitä silminnähtävällä nöyryydellä, ottaen samalla päästään lakin, joka Odorikin mielestä helmineen ja jalokivineen varmaan oli Trevison [Treviso on melkoinen kaupunki Venezian pohjoispuolella] koko kauppatoria kalliimpi.

Mutta oli semmoinen tapa, ettei kukaan saanut lähestyä suurkaania tyhjin käsin, jonka vuoksi veli Odorik, jolla oli vasullinen omenia, tarjosi sen suurkaanille. Ja kaani otti kaksi omenaa ja söi toisesta palasen.

Paluumatkallaan Odorik sai ensimäiset tiedot Tibetin pääkaupungista Lhasasta ja siellä asuvasta Dalailaamasta, Itämaitten paavista. Kertomuksen seikkaperäisyydestä näyttää siltä, kuin olisi hän itse siellä käynyt, mutta toiset seikat viittaavat kuitenkin siihen, että hän sai tietonsa ehkä buddhalaisilta pyhiinvaeltajilta. Jos hän olisi käynyt Tibetin kolkoissa vuorimaissa, niin hän tuskin olisi voinut niitä kuvata maailman hedelmällisimmäksi maaksi. Pohjois-Persiaan saakka voidaan hänen paluumatkaansa seurata, mutta hämärää on, mitä tietä hän sieltä saapui kotiseuduilleen. Odorik lienee saanut suurkaanilta toimeksi hankkia Kiinaan uuden joukon saarnamiehiä, mutta kesken näitä puuhia hän kuoli, eikä voinutkaan palata takaisin.

Lähetystoimi Persiassa, Intiassa ja Keski-Aasiassa.

Persiassakin latinalainen kirkko teki uuraita ponnistuksia uskon levittämiseksi. Jonkun verran nämä yritykset menestyivätkin, sillä mongolilaiset ruhtinaat niitä sallivat, jopa toiset suorastaan suosivatkin. Varsinkin Arghun kaani oli kristinuskoa kohtaan niin suosiollinen, että antoi poikansa kastaa. On säilynyt useitakin matkakertomuksia kiertäviltä lähetyssaarnaajilta, jotka vaivojaan säästämättä, vaaroja pelkäämättä uhrasivat voimansa ja elämänsä tässä työssä. Samalla koetti latinalainen kirkko sulattaa itseensä nestoriolaisuuden, mutta huonolla menestyksellä. Persian hallitsijat vihdoin kääntyivät muhamedin uskoon, joka samalla sai koko maassa vallitsevan aseman, ja siitä pitäen saarnaaminen kävi vielä entistä vaarallisemmaksi ja vaikeammaksi. Kauimmin Rooman kirkko ylläpiti vaikutustaan maan luoteisessa kolkassa, Araratin vuoriston seuduilla, jossa sillä oli hyvänä selkänojana kristitty Armenia, johon sitä lisäksi kiinnitti kunnianarvoinen raamatullinen taru, vuorenhuippu, jolle Noa arkkineen tarttui, paikka, jossa hän ensi kerran lepäsi vuorelta alas laskeutuessaan ja ensimäinen viinamäki, jonka hän autioksi käyneelle maalle istutti.

Intiassa koetettiin elvyttää niitä vanhoja kristittyjä seurakuntia, joita muistotiedon mukaan jo apostoli Tuomas oli perustanut, ja käännytystoimen kautta niitä laajentaa. V. 1321 saapui Intiaan, lähelle Bombayn kaupunkia Jordanus Severae niminen ranskalainen munkki useitten italialaisten veljien seurassa. Retkikunta näyttää kulkeneen samaa tietä kuin muutkin, ensinnä Persian luoteiskulmassa olevaan Tabrikseen, sitten karavanitietä Ormuziin ja vihdoin laivalla Etu-Intian rannalle. Kaikki paitsi retkikunnan johtaja kärsivät kuitenkin martyyrikuoleman muhamedilaisten yllytyksen vuoksi, ja kun Jordanus palasi matkalta eräästä nestoriolaisesta seurakunnasta — sillä matkalla hän muun muassa saarnasi samassa paikassa, jossa muistotiedon mukaan apostoli Tuomas aikanaan oli saarnannut, — niin olivat hänen toverinsa jo kaikki saaneet hengellään maksaa käännytysintonsa. Jordanus jatkoi työtään, vaikka mitä vaikeimmissa oloissa, ypö yksinään, »erehdyksien, kärsimyksien ja lukemattomien vastoinkäymisten paikoissa». Milloin rosvojen vankina, milloin Sarasenien kahleissa, kärsien vilua ja hellettä, nälkää ja janoa, sairautta ja köyhyyttä ja ihmisten halpamaisuutta, hän saarnasi edelleen ja toivoi paavilta apua työnsä jatkamiseen. Vieläpä hänellä oli voimia teoksenkin kirjottamiseen maasta ja kansasta, jonka keskellä hän vaikutti. Mutta syviä eivät kuitenkaan olleet ne jäljet, joita hänen toimintansa Intiaan jätti. Itse hän elämänsä loppuun pysyi työlleen uskollisena, mutta arvollista seuraajaa ei kuulunut, vaikka joku myöhemmin yrittikin herättää henkiin hänen perustamiansa seurakuntia.

Katolilaisen lähetystoimen vaiheista Kiptshak nimisen tataarivaltakunnan pääkaupungissa Saraissa, joka oli Volgan suistamossa ja jossa lähetyssaarnaajat todella saivat jalansijaa, heidän matkoistaan ja vaikutuksestaan Kaspian ja Keski-Aasian aroseuduissa olisi paljonkin kerrottavaa, mutta nämä veisivät teoksemme kehyksien ulkopuolelle. Parhaiten lupaavalta näytti lähetystoimi kaukana Keski-Aasian vuoristossa, Dshagataissa, jonka maan tataarilaiinen ruhtinas kävi suosiolliseksi kristinuskoa kohtaan, kun lähetyssaarnaajat olivat parantaneet häneltä erään pahan paiseen. Poikansa hän antoi kastaa »Johannekseksi», lähetyssaarnaajat saivat maita, saarnaluvan ja ruhtinas näyttää muullakin tavalla heidän toimintaansa edistäneen, ehkä itsekin kääntyneen; mutta juuri kun tämä työ oli parhaassa alussaan ja lännestä saapui vereksiä voimia, myrkytettiin ruhtinas, muhamedilaiset saivat ylivallan ja pääkaupungissa Armalehissa oleva kristitty kirkko hävitettiin. Piispa ja monta munkkia kärsi kamalan hirmukuoleman. Tosin lähetystointa myöhemmin voitiin jatkaa, kun julma kaani vuorostaan surmattiin, tosin saapui uusia lähetyssaarnaajia ja hävitetty kirkko voitiin rakentaa uudestaan, mutta siitä huolimatta näittenkin maitten käännytys jäi alkuunsa. Yhteydet kristikunnan päämaitten kanssa olivat siksi vaikeat, arokansojen ja niiden naapurimaitten valtiolliset vaiheet niin melskeiset, ja viho viimein oli kuitenkin muhamedin uskonto monivaimoisuuksineen ja yksinkertaisine säädöksineen arojen valtijain käsityskantaa lähempänä.

V. 1333 saapui Länsimaille tieto siitä, että Corvino, latinalaisen kirkon perustaja kaukaisessa idässä, oli kuollut. Paavi ei suinkaan aikonut jättää työtä siltä sikseen, vaan lähetti nyt kolmattakymmentä munkkia ja kuusi maallikkoa sitä jatkamaan. Tämä lähetystö kulki arotietä, joka oli paljon nopeampi ja turvallisempikin kuin meritie. Lähetystö saapui Kambalukiin v. 1342 ja viipyi Kiinassa neljä vuotta, mutta palasi sitten kotia meritse Ormuzin kautta ja saapui v. 1353 Avignoniin, jossa paavi siihen aikaan »maanpaossa» eli.

Marignolli.