Tämän lähetystön matkasta on säilynyt sen huomatuimman jäsenen
Marignollin seikkaperäinen kertomus. Marignolli oli ylhäistä sukua
Firenzen kaupungista.
Kesäkuussa v. 1339 lähetystö saapui Krimin niemelle ja matkusti sieltä maisin Kiptshakin ruhtinaan Uzbekin hoviin. Se toi ruhtinaalle lahjaksi kalliita kankaita, suuren sotiratsun ja muita esineitä ja vastaanotto oli mitä sydämellisin. Talven Saraissa viivyttyään lähetystö matkusti arojen poikki Dshagatain Armalehiin, jossa muhamedilainen vallananastaja onneksi oli kukistettu, niin että lähetystö saattoi vapaasti saarnata ja kastaa, kaivaa kaivoja, ostaa maata ja rakentaa kirkon. Lopulla vuotta 1341 lähdettiin matkaa jatkamaan Pekingiä kohti, jonne saavuttiin seuraavana vuonna. Suurkaanille tuotiin lahjaksi muun muassa länsimaisia sotiratsuja, joita hän v. 1336 paaville kirjottamassaan kirjeessä oli erikoisesti pyytänyt, koska rotu oli Tataareille tuntematon. Tämä lahja sen vuoksi herätti suurkaanissa mitä suurinta mielihyvää, lähetystö sai asunnon keisarillisessa palatsissa ja viipyi Pekingissä enemmän kuin kolme vuotta. Kaksi tataarilaisruhtinasta määrättiin lähetystön seuraksi ja heidän viihtymisestään pidettiin kaikin puolin mitä parasta huolta. Marignolli itse johti juhlakulkuetta, joka esiintyi suurkaanin edessä ja jossa kannettiin ristiä, savusteita, kynttilöitä ja laulettiin Nikaian uskontunnustuksia. Kublain seuraaja »kaikella nöyryydellä» otti vastaan paavin lähettilään siunauksen. Kiinan hovin aikakirjoissa ei tosin itse lähetystöä mainita, mutta mainitaan molemmat suuret sotiratsut, jotka tulivat Fulangista (Europasta) ja olivat molemmat täysimustat. Niiden koko ilmotetaan tarkoin mitoin. Näitten hevosten saapumisesta voimme päättää, että lähetystö samalla vastaanotettiin suurkaanin hovissa.
Franciskaneilla oli Pekingissä siihen aikaan, kertoo Marignolli, yksi tuomiokirkko aivan suurkaanin hovirakennusten vieressä, monta muuta kirkkoa, arkkipiispan talo, kirkonkelloja ja kaikenlaisia laitoksia. Keisarin rahastosta roomalainen papisto sai mitä runsaimman avustuksen. Tataarit ja Alani-ruhtinaat, jotka olivat suurkaanin luottamusmiehiä ja enimmäkseen kristittyjä, kunnioittivat kuollutta Corvinoa pyhimyksenä.
Lähetystön paluumatka tapahtui meritse, kuten jo mainitsimme. Maisin kuljettiin Etelä-Kiinan kautta Zaytoniin ja Kiinan erinomainen viljelys, taaja asutus ja suuret kaupungit jättivät Marignolliin unohtumattoman vaikutuksen. Zaytonissa olivat kristityt saaneet luvan kohottaa kirkkonsa torneihin kelloja, vaikka kirkko oli keskellä muhamedilaisten kaupunginosaa, ja muhamedilaisten pohjattomaksi kiukuksi he sitä iloisemmin soittelivat kellojaan. Alkupuolella vuotta 1347 saavuttiin Malabarin rannikolle Intiaan, jossa yhä vielä elivät Jordanuksen perustamat seurakunnat. Siellä viivyttiin kuusitoista kuukautta, koristettiin kirkko maalauksilla, ja asetettiin erääseen paikkaan, jonka luultiin olevan Paratiisia vastapäätä, marmorinen muistopatsas, johon kaiverrettiin paavin ja lähettilään vaakunakovat ja kirjotukset intian ja latinan kielellä. Mutta Ceylonissa eräs pikkuruhtinas ryösti lähetystöltä kaikki ne kalliit lahjat, jotka se oli saanut suurkaanilta paaville viedäkseen, kullan, hopean, silkin, helmet, jalokivet, myskin, myrrhan, kultakirjaisen kankaan ja maustimet. Marignollin havainnoista olisi paljonkin sanottavaa, mutta mainitsemme tässä vain, että hän, vaikka uskoikin kaikenlaisiin kristillisperäisiin ihmeisiin, kuitenkin päätti mielikuvituksen tuotteiksi kaikki ne hirviöt, joita oli luultu näissä maan äärissä elävän. Tosin ei hän kieltänyt, etteikö voisi löytyä yksityisiä hirviöitä siellä täällä, mutta kokonaisia rotuja varmaankaan ei ollut olemassa. Koirankuonolaiset y.m., joista oli niin paljon puhuttu, olivat vain tavallista rumempia ihmisiä.
Matkaltaan palattuaan Marignolli nimitettiin piispaksi, pääsi keisari Kaarlo lV:nnen hovisaarnaajaksi ja kirjotti hänen toimestaan Böhmin historian, jossa säilyi suuri osa hänen matkalla keräämistään havainnoista.
Vielä myöhemminkin lähetettiin kaukaiseen itään lähetyssaarnaajia ja piispoja, mutta hyvin vähän tiedetään kristityn kirkon myöhemmistä kohtaloista Kiinassa. Varmaa kuitenkin on, ettei käännytystyötä voitu menestyksellä jatkaa sen jälkeen, kun tataarilainen hallitsijasuku v. 1368—70 sysättiin valtaistuimelta. Uusi kotimainen hallitsijahuone ei tahtonut mitään tietää näistä »epäpyhistä ja vieraista uudistuksista» ja maan laitoksien turmelemisesta »muukalaisten kautta, joitten siveys oli huonossa järjestyksessä».
Edellä olevat tosiasiat osottavat, ettei Marco Polon matka Kiinaan sentään ollut niin yksinäinen ilmiö, kuin saattaisi luulla siitä, että se oli kaikkia muita retkiä kuulumpi. Varmaan oli Länsimailla Keskiajan jälkipuolella Itämaiden oloista aina Kiinaa myöten paljon paremmat ja monipuolisemmat tiedot kuin ajan köyhästä kirjallisuudesta ilmenee.
Kauppiaat.
Muutamista harvoista piirteistä voimme päättää, että Europan kauppiaatkin matkustivat idän teillä ja väylillä usein ja laajalti, vaikka heidän retkistään on vielä vähemmän kirjallisia tietoja säilynyt. Huomattavimpia on eräs kauppiaskäsikirja, jonka Pegoletti niminen firenzeläinen kirjotti neljännentoista vuosisadan alkupuolella. Kauppiaille osotettujen neuvojen muodossa se sisältää mitä tarkimpia tietoja sen ajan itämaisesta kaupasta, kauppatavaroista ja teistä.
Marino Sanuto.