Kauaa ei sen jälkeen kulunut, ennenkuin Portugal saattoi lähettää ensimäisen laivueensa löytöretkelle. V. 1341 purjehti Lissabonista kolme pientä laivaa etsimään uudelleen Canarian saaria. Niitä ohjasivat italialaiset kapteenit ja laivaväkikin oli suureksi osaksi italialaista. Laivueella oli muukin tarkotuksena kuin ainoastaan tutkiminen, mukana oli hevosia, aseita ja piirityskoneita. Erinomaisen nopean matkan jälkeen saavuttiin »Onnelan saarille», joiden vesillä kirjeistä päättäen viivyttiin noin neljä kuukautta. Mutta suuria ei tämä retkikunta kuitenkaan aikaan saanut, se kartotti löytämiään saaria ja otti vangiksi muutamia alkuasukkaita, mutta ei muutoin päässyt heidän kanssaan yhteyteen. Eräässä paikassa vallotettiin muuan kylä ja ryöstettiin siitä kaikenlaisia vähäpätöisiä esineitä ja kivinen jumalankuva, jolla oli ihmisen muoto, pallo kädessä ja palmunlehvistä vyö ympärillään. Mutta retkeilijäin täytyi ihmetellä alkuasukkaitten taidokkaasti rakennettuja puhtaita majoja ja somia istutuksia. Teneriffan kuulun tulivuoren he myös näkivät ja nimittivät sen »helvetin vuoreksi». He arvostelivat sen korkeuden 30,000 jalaksi ja olivat sen kukkulalla näkevinään kolmikulmaisen latinalaisen purjeen maston päässä. Purje muka paisui ja väheni ja häälyi tuulessa ja taikauskoiset merimiehet siitä niin pelästyivät, etteivät uskaltaneet saarta lähestyäkään. Purjeeksi he luulivat tulivuoren huippua ympäröiviä pilviä. Muutoin he huomasivat saariston kauniiksi ja sopivaksi asuttavaksi, mutta siksi köyhäksi tuotteista, ettei siellä kannattanut kauppaa tehdä. Alkuasukkaitten kauniit muodot, rehellisyys ja hieno käytös herättivät retkikunnan ihmetystä.
Siitä huolimatta, että Portugal tämän retken kautta oli hankkinut itselleen jonkinlaisen etuoikeuden Canarian saariin, määräsi kuitenkin paavi kolme vuotta myöhemmin ne Espanjalle, joka kehotti kaikkia Europan kuninkaita olemaan avullisina saariston vallottamisessa ja asukkaitten kääntämisessä kristinuskoon. Espanjasta ei tosin tehty tämän luontoista yritystä, mutta sen sijaan lähetettiin laivoja tutkimaan Afrikan rantoja etelään päin. Kuinka pitkälle nämä laivat pääsivät ja mitä ne ilmi saivat, siitä ei ole muuta tietoa, kuin että näitten rannikkojen karttaa mainitun matkan kautta jatkettiin melkoinen kappale entistä etelämmäksi, Bojador-nokkaan saakka. Myrskyn ajamana eksyi Canarian saarille v. 1382 eräs laiva, jonka kolmetoista miestä eli saarilla seitsemän vuotta alkuasukkaitten kanssa mitä parhaassa sovussa. Mutta syystä tai toisesta heidät sitten kaikki surmattiin, kun olivat kastaneet paljon alkuasukkaista kristinuskoon ja jättäneet yhdelle kastetuista kertomuksen toimistaan. Joku pienempi rosvoretkikin saarille tehtiin, ja erään semmoisen retkikunnan mukana olleilta ranskalaisilta sai saariston tuleva vallottaja tietoja seuduista ja kansoista ja laati suunnitelman saariston vallottamiseksi.
Jean de Béthencourt ja Canarian saarien vallotus.
Onnelan saaret.
Ei ole kumma, että Canarian saaristo vanhoilta sai nimekseen »Onnelan saaret». Sekä Pohjois-Afrikan Numidialaisille, jotka tulivat sinne autiolta mannerrannalta, että puunilaisille purjehtijoille, jotka saapuivat sinne pitkin vaarallista merenrannikkoa, nämä saaret näyttivät maalliselta paratiisilta vastapäätä olevaan kuivaan ja karuun erämaarannikkoon verraten. Niitten ilmanala on leutoa, kasvullisuus etelämaista ja ennen, kun metsät vielä olivat koskemattomassa luonnontilassaan, nykyistä rehevämpää, ja maisemat ovat verrattoman suuripiirteiset ja kauniit. Kaikki saaret kohoavat merestä selvinä ja ylävinä, toiset huimaaviin korkeuksiin saakka. Teneriffalla Pico de Teyden kukkula kohoo 3716 metriä korkealle merenpinnasta, halliten ulapoita laajalta joka suunnalle. Se on tulivuori, joka vielä kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa puhkesi purkauksiin. Ilmatieteessä se on tunnettu siitä, että sen tyvipuoli on pasadituulessa, mutta latvapuoli päinvastaiseen suuntaan puhaltavassa antipasadissa, jonka vuoksi tulivuoren savu näyttää kulkevan vastatuuleen. Teneriffa ei ole näistä saarista ainoa, jossa on tulivuoria. Jotenkin myöhäisinä aikoina on Lanzarotella ja Palmallakin tapahtunut purkauksia. Koko saaristo on tuliperäinen, sen kalliot laavoja, maanlaadut tulivuorien tuhkia. Monet laaksot ovat muinaisten purkausräjähdysten synnyttämiä laajoja kattilasyvänteitä. Maanjäristysten ja vuoripurojen uurtamat rotkolaaksot vakoilevat syvälti vuorien kaltaita.
Näillä saarilla asui Europpalaisten ryhtyessä niitä vallottamaan kauniskasvoisia, jotenkin vaaleaverisiä heimoja, joita yhteisellä nimityksellä sanottiin Guancheiksi. He ovat jo ammoin sitten sukupuuttoon kuolleet tai sekaantuneet Espanjalaisiin, mutta se, mitä kielestä on säilynyt, osottaa heidän olleen samaa kansaa kuin mannerrannan Berberit. Jotkut ovat luulleet heitä Pohjois-Afrikasta paenneitten Vandalien jälkeläisiksi. On nimittäin säilynyt vanha taru, jonka mukaan kristityitä vandaleja lähti merelle Arabeja pakoon, perustaen tuntemattomiin saariin siirtokunnan.
Béthencourt ja Gadifer.
Canarian saariston vallottamisen päätti eräs Jean de Béthencourt niminen normandilainen aatelismies ottaa elämäntehtäväkseen, ja koska hänellä oli Castilian hovissa mahtava sukulainen, niin hän saikin Castilian kuninkaan, saariston nimellisen herran, suostumaan tuumiinsa. Yhdessä toisen, Gadifer de la Salle nimisen Normandian ylimyksen keralla, aluksi omilla varustamillaan laivoilla, hän ryhtyi yritykseen.
Cadizin satamassa molempain seikkailijain puuhaa kohtasi viivytys, koska sikäläiset kauppiaat heitä syyttivät merirosvoudesta. Suojelijansa avulla Béthencourt kuitenkin sai tämän syytöksen torjutuksi, ja saatuaan vielä laivoillaan syttyneen kapinan kukistetuksi ja tyytymättömät erotetuiksi, pääsi hän vihdoinkin lähtemään. Ensimäiseksi laskettiin maihin Lanzarote saarella, joka oli yli neljäkymmentä kilometriä pitkä, hedelmällinen ja tuore. Asukkaat, jotka kulkivat melkein alasti, olivat rotevaa ja kaunista kansaa. Saaren kuningas teki ystävyysliiton vallottajan kanssa, joka ei vielä todellisia aikeitaan ilmaissut, ja sen nojalla Béthencourt rakennutti linnotuksen saaren lounaisnokkkaan. Sitten lähti hän vallottamaan Lanzaroten eteläpuolella olevaa vielä suurempaa Fuerteventura saarta. Siellä samoiltiin ristiin rastiin, tapaamatta kuitenkaan asukkaita, sillä nämä olivat pahaa peläten paenneet vuorille. Kun ruokavarat loppuivat, niin täytyi palata takaisin Lanzaroteen tyhjin toimin.
Béthencourt sitten purjehti Espanjaan hankkimaan ruokavaroja ja uutta luotettavaa miehistöä, koska hänen väkensä jälleen kapinoi, ja Gadifer jäi Lanzaroteen, jossa hän erään alapäällikön petoksen kautta oli vähällä menettää henkensä. Samaan aikaan syntyi sota Lanzaroten asukkaitten kanssa, kun mainittu alapäällikkö väkivalloin otti saaren kuninkaan vangiksi. Gadifer oli tähän rikokseen syytön. Onneksi kuitenkin petollinen Berneval lähti Espanjaan, syyttääkseen siellä Gadiferia: Sevillassa hänen petoksensa erään merimiehen tunnustuksen kautta tulikin tunnetuksi ja Gadifer sai vapaasti toimia saarilla.