Gadifer oli Lanzarotella sekaantunut vaarallisiin rettelöihin saaren asukkaitten kanssa ja alkoi juuri ryhtyä kaikkia miespuolisia saarelaisia sukupuuttoon hävittämään, kun Espanjasta saapui Béthencourtin lähettämä apulaiva. Vereksiä voimia saatuaan päätti hän silloin ryhtyä suurempaan yritykseen. Ensinnä purjehdittiin Fuerteventuraan, jonka kautta jälleen samoiltiin ristiin rastiin, ihailtiin sen kauniita palmulaaksoja, saatiin kestää taistelu ylivoimaista vihollisjoukkoa vastaan ja purjehdittiin sitten länteen päin Gran Canaria saareen. Paljon asukkaita kokoontui rannalle ja heidän kanssaan aljettiin vaihtokauppa. Ongenkoukuilla ja rautarihkamalla vaihdettiin saarelaisilta viikunoita ja traakipuun (Drasaena dracon) pihkaa, joka oli arvossa hyvän hajunsa vuoksi. Puu itse on näitten saarien harvinaisuuksia ja tunnettu omituisesta muodostaan, vahvuudestaan ja elinvoimastaan. Mutta maihin Gadiferia ei laskettu, sillä parikymmentä vuotta aikaisemmin olivat europpalaiset merirosvot käyneet siellä ryöstöretkellä. Purjehdittiin sitten Ferron ympäri ja tämän jälkeen Gomera saarelle, joka on Teneriffan länsipuolella, mutta asukkaat olivat varuillaan ja estivät ranskalaisia maihin nousemasta. Palattiin silloin Ferroon. Siellä päästiin maihin ja viivyttiin parikymmentä päivää, ihaillen sen kauniita piiniametsiä, kirkkaita lähteitä, vanhoja outoja traakipuita, jotka haarovat vahvasta rungosta nurin kääntyneen sateenvarjon näköiseksi puuksi, laidunmaita ja viljelyspaikkoja, joilla kaikenlaiset etelämaalaiset kasvit hyvin viihtyvät. Canarian saarilla ei näihin aikoihin ollut muita nisäkkäitä kuin lampaita, vuohia, sikoja ja koiria. Koirat olivat hyvin suurikokoisia, mutta rotu kuoli niin varhain sukupuuttoon, että ainoastaan yksi luuranko on säilynyt. Niistä saaristo sai nykyisen nimensä.
Kun oli otettu laivoihin vettä, niin lähdettiin paluumatkalle ja saavuttiin kolmen kuukauden poissaolon jälkeen Lanzaroteen, jossa linnaväki oli kaiken aikaa sotinut saaren asukkaitten kanssa ja saanut heitä koko joukon vangiksi. Vähitellen oli Lanzaroten asukkaitten rohkeus niin lannistunut, että heitä joka päivä joukottani saapui linnaan kastattamaan itsensä. Gadifer ei ollut retkellään saanut mitään muuta aikaan, kuin huomannut saaristokansan kauttaaltaan niin vihamieliseksi ja sotakuntoiseksikin, ettei saaristoa voitaisi ilman suuria ponnistuksia vallottaa.
Béthencourt saa Canarian saaret.
Vihdoin palasi Béthencourt itse Espanjasta. Hän oli Castilian hovissa saanut aikaan sen, että koko saaristo annettiin hänelle läänitykseksi. Mutta tätä piti Gadifer alkuperäisen välipuheen rikkomisena ja ystävyys raukesi. Gadifer tosin aluksi taipui Béthencourtin määräyksiin, mutta luopui sitten koko yrityksestä. 20 p. helmik. 1404 Lanzaroten kuningas Guadarfia kaikkine väkineen antoi kastaa itsensä kristinuskoon. Heitä varten käännettiin guanchikielelle muutamia lyhyitä selontekoja kristinuskon päätotuuksista. Sitten alkoi toisien saarien vallottaminen. Fuerteventurassa ensinnä viivyttiin kolme kuukautta ja lähetettiin sieltä paljon asukkaita Lanzaroteen. Fuerteventuraan rakennettiin Richeroque niminen linnotus ja asukkaitten vihamielisyydestä huolimatta samottiin saaren kautta moneen suuntaan. Gadifer sitten johti sotaretkeä Gran Canariaa vastaan, saamatta kuitenkaan mitään aikaan. Tämän jälkeen Béthencourtin ja Gadiferin välit kävivät niin sietämättömiksi, että molemmat päättivät alistaa riitansa Castilian kuninkaan ratkaistavaksi ja purjehtivat saarelta pois. Sevillassa riita ratkaistiin kokonaan Béthencourtin eduksi, eikä Gadifer sen koommin Canarian saarille palannut. Béthencourt sitä vastoin lähti viipymättä vallotusta jatkamaan.
Siirtolaisia saarille.
Taistelua oli aluksi jatkettava Fuerteventurassa, ennenkuin se oli vallotettu. Siellä muun muassa kaatui yhdeksän jalan pituinen jättiläinen, jota Béthencourt turhaan yritti saada elävänä käsiinsä. Lopulta Fuerteventuran asukkaat kuitenkin huomasivat turhaksi enemmän vastarinnan ja saapuivat Lanzaroteen kastettaviksi. Béthencourt tämän jälkeen lähti käymään kotimaassaan Ranskassa ja toi sieltä mukanaan suuren joukon siirtolaisia, joukossa kolmisenkymmentä aatelismiestä perheineen. Jälleen lähdettiin kolmella laivalla vallottamaan Gran Canariaa, mutta myrsky vei laivat Afrikan rannalle, jossa noustiin maihin Bojador nokan luona ja anastettiin karavani, johon kuului kolmetuhatta kamelia. Näistä Béthencourt toi osan mukanaan saarilleen. Monen harhailun jälkeen kokoontuivat laivat vihdoin Gran Canarian luo. Tämä saari on melkein pyöreä muodoltaan, pohjoinen osa lakeutta, eteläosa vuorimaata. Sen metsissä kasvoi uljaita havupuita, traakipuita, öljypuita, viikunapuita ja taatelipalmuja, niissä oli lampaita, vuohia ja villikoiria runsaasti. Maa oli hedelmällistä, asukkaat väittivät kaikki olevansa aatelismiehiä. Ranskalaiset soturit olivat kuitenkin arvanneet liian huonoksi vastustajainsa kunnon. Eräässä tappelussa heistä kolmattakymmentä varomattomuutensa kautta sai surmansa, muun muassa Gadiferin poika ynnä Courtois, Béthencourtin paras upseeri. Tämän kovan tappion jälkeen oli yrityksestä luovuttava. Lähdettiin koettamaan, olisiko Palma helpompi vallottaa. Mutta Palman asukkaat taas olivat erittäin taitavia kiviä linkoomaan ja vallottajat menettivät yrityksessä satakunnan miestä. Ferro oli pienuutensa vuoksi helppo anastaa. Siellä oleskeltiin kolme kuukautta ja palattiin sitten Fuerteventuraan, jonka Béthencourt jakoi siirtolaisten kesken. Tämän tehtyään ja hyvästi jätettyään saarelaiset hän lähti Sevillaan ja sieltä Roomaan pyytämään paavia lähettämään saarelle piispan. Paavi otti normandilaisen vallottajan mitä armollisimmin vastaan ja nimitti paikalla Canarian saarille piispan, joka järjesti sikäläiset kirkolliset olot. Béthencourtin lähtöä saarilta kuvataan erittäin liikuttavaksi, häntä kaipasivat sekä europpalaiset että vielä enemmän maan asukkaat. Sillä vaikka hän otti heidän maansa, niin koki hän kuitenkin kykynsä mukaan suojella heitä julkeinta väkivaltaa vastaan. Samaa velvollisuutta hän terotti siirtolaistenkin mieleen. Béthencourt ei sen koommin valtakuntaansa palannut, vaan kuoli linnassaan Normandiassa v. 1425.
Ainoa saari, jota ranskalaiset seikkailijat eivät yrittäneetkään vallottaa, oli Teneriffa. Syynä siihen ei ollut mikään muu kuin taikauskoinen kammo komeata »Helvetin saarta» ja sen vuorta kohtaan. Vasta vuosisadan lopulla vallotettiin sekä Teneriffa että Gran Canaria ja Palma, mutta vallotus tapahtui Espanjan hallituksen toimesta.
Guanchit.
Urhoollisen, epätoivoisen vastarinnan jälkeen Guanchien täytyi taipua ikeen alle ja samalla menettää kansallisuutensa ja kielensäkin, niin että heidän rotunsa nykyisin on sukupuuttoon kuollut, vaikka suuri osa Canarian saariston nykyisestä väestöstä polveutuukin tästä vanhasta kansasta.
Ne Guanchit, joita saarilla eli Béthencourtin alkaessa vallotuksensa, eivät kuitenkaan olleet sen varsinaisia alkuasukkaita, vaan luultavasti sekarotua. Plinius vanhempi aikanaan sai Numidian kuninkaalta Jubalta tietoja, joiden mukaan »Onnelan saaret» olivat olleet asumattomat, kun Hannon johtama karthagolainen retkikunta siellä kävi. Mutta Hanno oli muka kuitenkin nähnyt suurenlaisien rakennuksien raunioita. Kun toiselta puolen saarella ei Béthencourtin saapuessa ollut minkäänlaisia jälkiä muhamedilaisesta vaikutuksesta, niin lienevät ne siis saaneet asukkaansa mantereelta ennen, kuin islamin usko levisi Pohjois-Airikaan. Vanhimpia asukkaita näyttävät muistuttavan kalliokirjaukset, joita on saarilta löydetty. Ferron eli Hierron saarelta on löydetty numidian kielinen kirjotus. Toisilta saarilta on löydetty selviä seemiläisiä muinaisjäännöksiä. Tästä päättäen Karthagolaiset, jotka kävivät Canarian saarilla Vanhalla ajalla, jo olivat siksi sekaantuneet Pohjois-Afrikan Berbereihin, että käyttivät numidiankin kieltä.