Guanchien valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot olivat eri saarilla jossain määrin erilaiset. Toisissa saarissa hallitsivat itsevaltiaat kuninkaat, toisissa kansa kokouksissaan päätti tärkeimmät asiansa. Teneriffassa kaikki maa oli heimopäälliköitten omaisuutta ja nämä antoivat sen alamaisilleen vuokralle. Gran Canariassa pidettiin itsemurhaa kunniallisena ja tapana oli, että päällikön juhlissa joku hänen alamaisistaan vapaaehtoisesti hyppäsi äkkijyrkänteen partaalta syvyyteen. Toisissa saarissa oli miehellä yksi vaimo, toisissa taas yhdellä vaimolla monta miestä. Mutta kaikkialla naista kunnioitettiin ja aseellinen mies teki suuren rikoksen, jos hän naista loukkasi. Vaatteet olivat, mikäli niitä käytettiin, vuohennahkaisia tai säikeistä kudottuja. Puusta, luusta ja simpukankuorista valmistettiin kaulakoristeita, mutta varsinkin poltetusta savesta valmistetut helmet olivat suosittuja. Iho maalattiin. Astiat valmistettiin savesta, mutta olivat melkein ilman koristuksia. Gran Canariassa käytettiin aseina kiillotettuja kivikirveitä, Teneriffassa aseet olivat pilkottua lasikiveä. Keihäs oli terotettu kivensirpaleilla, nuijaan upotettiin pieniä kivenmukuloita, että se paremmin tehosi, ruumista suojeltiin kilvellä. Asuntoina enimmäkseen käytettiin luolia. Missä niitä ei ollut, siellä rakennettiin pieniä pyöreitä majoja. Palmassa oli tapana, että vanhat ihmiset erosivat yksikseen kuolemaan. Kun he tunsivat hetkensä lähestyvän, niin he ottivat jäähyväiset omaisiltaan ja lähtivät vainajien luolaan, malja maitoa vain eväinään. Siellä he odottivat, kunnes kuolema armahti ja tuli vapauttamaan heidät iän taakasta. Ruumiit pihkalla balsamoitiin. Guanchien uskonnosta vähän tiedetään, mutta epäilemättä heillä oli kehittynyt jumalusko. Ylijumalalla oli eri saarissa eri nimi, Gran Canariassa Acoran, Teneriffassa Achihuran, Ferrossa Eraoranhan, Palmassa Abora. Ferron naiset palvelivat Moneiba nimistä jumalatarta. Luultiin jumalien asuvan vuorilla, joilta he laskeutuivat alas kuulemaan palvelijainsa rukouksia. Toisilla saarilla asukkaat palvelivat aurinkoa, kuuta ja tähtiä. Yleiseen uskottiin pahaan henkeen. Teneriffan paholaisen luultiin asuvan Pico de Teiden sisässä. Suurilla poudilla, kun kuivuus uhkasi viedä kasvut, ajeltiin lammaslaumat pyhitetylle maalle, jossa karitsat erotettiin emistään siinä uskossa, että niitten valittava määkiminen sai ylijumalan sydämen heltymään. Uskonnollisten juhlien ajaksi kaikki riidat, sodatkin lakkasivat.
Canarian saariston vallotus on siitä merkillinen tapaus löytöretkien historiassa, että se oli Europan kansojen ensimäinen yritys luonnontilassa olevan kansan kukistamiseen ja »sivistämiseen» kristinuskon kautta. Suurin osa tästä urhoollisesta kansasta kaatui taisteluissa tai myytiin orjiksi. Se viittasi surullisen tien niin monelle muulle onnettomalle kansalle, jotka seuraavien aikain kuluessa yhtä säälimättömästi ja vielä säälimättömämminkin nujerrettiin, raiskattiin ja sukupuuttoon hävitettiin. Mutta ranskalaiset ja espanjalaiset ylimykset luulivat tekevänsä Jumalalle otollisen palveluksen, kun pelastivat niin monta sielua, jotka muutoin olisivat auttamatta joutuneet iankaikkiseen kadotukseen.
MAANTIEDE KESKIAJAN JÄLKIPUOLISKOLLA.
Tiedot eri maista ja kansoista rikastuivat erinomaisen suuressa määrin Keskiajan jälkipuoliskolla, mutta maantieteelliseen kirjallisuuteen eivät nämä saavutukset vaikuttaneet kovinkaan hedelmöittävästi. Keskiajan tiede oli siksi liian kuollutta. Se piti päätehtävänään klassillisen kirjallisuuden uudelleen elvyttämisen ja joutui vähemmän ajattelemaan sitä, millä tavalla se voisi omia tietojaan seuloa ja yhdistää kokonaisuudeksi. Tieteen elpyminen Keskiajan viimeisinä vuosisatoina tapahtui sangen epäkiitollisella pohjalla. Luonnontutkimus oli edellisen vuosituhannen kuluessa alentunut mahdollisimman alhaalle, fysikalisen maantieteen joka alalla oli ihmeusko syrjäyttänyt arvostelevan tutkimuksen. Olemme jo ennen maininneet, kuinka Arabit, käännettyään kielelleen Kreikkalaisten etevimmät maantieteelliset teokset, olivat päässeet Länsimaista edelle. Vuosisatoja he olivat saaneet rauhassa nauttia tätä perintöä, Länsimaitten kansain. Kreikkalaisten luonnollisten perillisten, voimatta sitä niiltä riidellä, pääsemättä siitä edes kanssaosallisiksi. Vasta ristiretkien kautta, ja Espanjassa maurilaisen sivistyksen kohottua siellä kukoistukseen, pääsivät Europan kansat jälleen samoille vanhoille tiedonlähteille. Sitä tietä skolastikot ensinnä tutustuivat Aristoteleeseen ja myöhemmin Ptolemaiokseen.
Aristoteleen filosofian pohjalla alkoivat Keskiajan lopulla etevimmät oppineet uudelleen kehittää tiedettä. Vanhan tieteen viljelijöinä, mutta samalla myös uusien urien raivaajina esiintyivät varsinkin saksalainen Albertus Magnus (1206—1280) ja englantilainen Roger Bacon (1214—1294). Erinomaisen laajan oppinsa vuoksi on samassa yhteydessä kolmantena mainittava ranskalainen dominikanimunkki Beauvaisin Vincentius, joka niinikään eli 13:lla vuosisadalla.
Roger Bacon ja Albertus Magnus.
Oppi maan pallonmuodosta alkoi näiden miesten kautta jälleen päästä kunniaan ja kauan unhotettu tieto avata uusia näköaloja ja muodostaa kokonaan uuden maailmankäsityksen. Kaukana kömpelön aikansa edellä kulkien he ryhtyivät perusteellisesti arvostelemaan maan muotoa, suuruutta ja veden ja maan keskinäistä suhdetta sen pinnalla. Samoin kuin Ptolemaios otaksuivat hekin maan palloksi, mutta koko joukon pienemmäksi kuin se todella on, ja arvostelivat sen mukaan Aasian itärannan ja Europan länsirannan etäisyyden liian lyhyeksi. Albertus Magnus ei voinut tätä otaksumaa muilla syillä tukea, kuin vetoamalla Aristoteleen tietoon, että sekä etäisimmässä idässä, että Afrikan länsiosissa oli elefantteja. Tätä ei hänen mielestään voitu muulla tavalla selittää, kuin otaksumalla välimatka näitten reunamaitten välillä hyvin pieneksi. Bacon taas perustaa arvelunsa Senecan sanoihin, että muka Iberian niemimaan länsirannalta Intiaan länsitietä on ainoastaan muutaman päivän matka, jos myötätuuli pullistaa purjeita. Lisäksi hän vetoo siihen, että Tyyroksen kuninkaan Hiramin Ofir-matkat kestivät niin kauan. Baconin luulon mukaan Ofir oli äärimäisessä idässä, ja koska Ofirin matkat kestivät kolme vuotta, niin täytyi Ofirin jo olla lähellä Espanjaa Atlannin meren poikki mitaten. Nämä Baconin päätelmät Aasian ja Europan välisen meren kapeudesta joutuivat teokseen, jonka muuan ranskalainen piispa kirjotti, ja siitä Columbus niihin tutustui.
Sekä Albertus Magnus että Roger Bacon siis vielä kulkivat klassikoitten talutusnuorassa. He eivät tosin olleetkaan varsinaisia maantieteilijöitä, eivätkä edes yrittäneet kirjottaa teosta, johon Keskiajalla karttuneet tiedot olisi järjestelmällisesti koottu. He käsittelivät maantiedettä spekulativiselta filosofiselta kannalta muun opin ohella. Mutta siitä huolimatta he antoivat ajatukselle sysäyksen, vaikka kuluikin vielä vuosisatoja, ennenkuin edes oppinut maailma kohosi heidän käsityksensä tasalle.
Eivät ainoastaan kosmografisista seikoista Roger Bacon ja Albertus Magnus muodostaneet oppeja, he lausuivat myös mielipiteitä monesta luonnonmaantieteellisestä seikasta.
Vuorovesien selityksessä Bacon nojaa Arabien käsityksiin, hyväksymättä niitä kuitenkaan täydellisesti. Hän huomauttaa niitten kirjailijain, joitten teoksia hän on lukenut, tosin aivan oikein päätelleen, että kuu saa toisin paikoin aikaan vuoksen, toisin luoteen, mutta hän kehittää päätelmiä pitemmälle. Kuun noustessa sen säteet kohtaavat meren pinnan terävällä kulmalla, eivätkä ne siis voi vaikuttaa muuta kuin heikosti sen veteen. Ne tosin silloinkin synnyttävät meren syvyyksissä höyryjä, jotka saavat veden paisumaan, mutta ne eivät voi vetää näitä höyryjä merestä ulos ja sekottaa niitä ilmaan. Sen vuoksi meri niillä paikoin paisuu vain niin kauan, kuin höyryjen muodostumista tapahtuu. Mutta kun kuu nousee korkeammalle, niin samalla sen säteitten vaikutus kasvaa, ne saavat meren yhä enemmän paisumaan, synnyttämällä siinä höyryjä, mutta samalla ne vetävät nämä höyryt ilmaan. Siitä muka on seurauksena, että vuoksi sitä enemmän kohoo, kuta enemmän kuu lähestyy puolipäiväpiiriä, mutta kuun kuljettua sen ohi ja vaipuessa laskuunsa sitä myöten jälleen asettuu. Mieltäkiinnittävä on se selitys, jonka Bacon keksi koko vuorovesi-ilmiön pulmallisimpaan kysymykseen: vuoksiaallon syntymiseen maapallon takana, toisin sanoen sillä pallon puoliskolla, joka on poispäin kuusta. Hänen arabialainen auktoritetinsa ei voinut antaa tähän ilmiöön mitään selitystä, huomautti vain, että kuu saa aikaan vuoksen silläkin pallonpuoliskolla, joka on siitä poispäin. Baconin mielestä tämä kaipasi erikoista selitystä. Eihän muka voida otaksua, että kuun säteet tunkeutuvat maan läpi. Hän keksi toisen syyn. Taivas muka kaikesta päättäen on kiinteätä ainetta. Kuun säteet heijastuvat taivaan laesta sillä tavalla, että ne kohtaavat maapallon varjopuolenkin ja sen kautta voivat sielläkin saada aikaan meren paisumisen.