Luovampaa laatua oli Albertus Magnuksen vaikutus fyysilliseen maantieteeseen. Tosin hänkin, ollen vielä kokonaan aikansa vaikutuksen alainen, liian paljon luotti vanhoihin kirjailijoihin, usein vastoin omaa parempaa ymmärrystään, mutta siitä huolimatta voimme pitää häntä kasvimaantieteen varsinaisena perustajana ja ilmatieteen tienraivaajana. Hän ensimäiseksi yritti, aikansa tietoihin nähden kylläkin rohkeasti, määrätä vehnän pohjoisen rajan. Hän oli niinikään ensimäinen, joka yleisemmin puhuu »ikuisesta lumesta». Albertus Magnus osotti perättömäksi erään harhaluulon, joka oli koko Keskiajalla yleinen — sekin Vanhan ajan perintöä, — että nimittäin päiväntasaajan alla, molempien käännepiirien välillä, kasvullisuus ja elämä auringon kuumuuden vuoksi on mahdotonta. Hänen ei tarvinnut muuta kuin viitata siihen seikkaan, että pohjoisen käännepiirin ja päiväntasaajan välillä todella asui ihmisiä, sekä Etiopialaisia, että varsinkin Intialaisia, joiden maa oli maailman rikkain. Mutta napaseuduissa hänen mielestään ei voinut asua ihmisiä, taikka jos asuikin, niin eivät ne voineet mitenkään tulla tuletta toimeen.

Vielä mieltäkiinnittävämmät olivat molempain oppineitten skolastikoitten mielipiteet asutusmaantieteellisistä ilmiöistä. Jo Bacon oli lausunut julki sen ajatuksen, että eri maitten luonnonolot määräävästi vaikuttavat asukkaitten kykyihin ja tapoihin. Albertus Magnus kehitti tätä ajatusta yksityiskohtaisemmin, vaikk'ei nykyaika enää myönnäkään hänen päätelmiään oikeiksi. Niinpä hän lausui: Itää kohti antavilla paikoilla on terveellinen ilmanala, elleivät ne ole liian kaukana pohjoisessa tai etelässä, sillä auringon noustessa viriää raikas tuuli ja auringonsäteet lauhduttavat kylmyyttä. Epäedullisemmassa asemassa ovat länteen antavain seutujen asukkaat, koska aurinko semmoisissa paikoissa saa aikaan kovat yötuulet. Paljon parempi ei ole semmoistenkaan seutujen asukkaitten elämä, joitten maa on avoin etelää kohti; he saavat myrskyisiä, kuumia, kosteita, kuumeellisia tuulia, jotka pakottavat rakentamaan talot vahvoiksi varsinkin etelää kohti. Syvällä vuoristossa olevain kaupunkien asema on epäterveellinen maahöyryjen ja alati kuivan ilman vuoksi. Korkeat ja vapaat paikat taas ovat erittäin terveelliset asua. Mainittakoon vielä seuraavat esimerkit siitä, millä tavalla Albertus Magnus arveli ilmanalan vaikuttavan luomakuntaan: Karhut ja jänikset ovat valkoiset kylmissä maissa, toisissa sitä vastoin mustat tai ruskeat. Gootit ja Daakit ovat kylmyyden vuoksi valkoihoiset. Kuumissa maissa vallitsee kuivuus ja musta väri pippurissa samoin kuin ihmisissäkin. Etiopialaiset (neekerit) esim. ovat jo sikiöinä mustat. Heillä on turpeat huulet, mutta silmät ja suonet ovat kuumuuden punaamat. Kun he elävät kuumassa ilmassa, niin he ovat siitä hyvin kuivat ja huokoisia täynnään ja voivat esteettä hikoilla. Sen vuoksi he ovat hyvin liikkuvaisetkin, aivan päin vastoin kuin Gootit ja Daakit, joitten ruumis, kylmyyden kutistamana, pitää koko kosteutensa.

Maantieteen kehityksessä on siis huomattavana Keskiajan jälkipuoliskolla selvä kaksinaisuus: oppinut teoretinen ja käytännöllinen puoli. Sama dualismi tulee ajan kartoissakin erittäin selvästi näkyviin. Oppineiden kartat pysyivät edelleenkin jäykkinä ja kaavamaisina, jota vastoin käytännöllisen tarpeen luomat kartat kehittyivät niistä aivan itsenäisesti ja olivat suuri edistys. Roger Bacon koetti laatia kartan, jossa paikat oli sijotettu maantieteellisen pituus- ja leveysaseman mukaan, mutta hänen aikansa ei ollut vielä kypsynyt semmoista karttaa käsittämään. Vielä Keskiajan lopullakin laadituissa yleiskartoissa, joita on säilynyt melkoisen paljon, on maa pyöreäksi kuvattu ja Jerusalem sijotettu sen keskelle. Näin oli laita siinäkin kolmannentoista vuosisadan lopulla laaditussa kartassa, jota säilytetään Herefordin tuomiokirkossa Englannissa, jossa kaikki Keskiajan suositut kummituksetkin vielä ovat paikoillaan.

Purjehduskartat eli portolanot.

Keskiajan molempina viimeisinä vuosisatoina karttain laatiminen kuitenkin astui erinomaisen suuren askeleen eteenpäin ja aivan omintakeisella pohjalla. Ptolemaios ja hänen edeltäjänsä olivat perustaneet karttansa tähtitieteelliselle paikanmääräykselle. Se on tosin tieteen kannalta pätevin menetelmä, mutta havaintokeinojen puutteellisuuden vuoksi oli sen toteuttaminen vaikeata. Keskiajan purjehtijat sitä vastoin perustivat paikanmääräyksensä ja sen mukaan käytännöllistä tarvetta varten laaditut merikarttansakin kompassiin, tuohon tärkeään apuneuvoon, jota Vanha aika ei vielä tuntenut. Näin saatiin kaikista niistä rannoista, joilla Italian kaupungit tekivät kauppaa, niin merkillisen oikeat kartat, että vasta meidän aikamme kolmiomittaus on ne voittanut. Ptolemaioksen kartan ne rantaviivain tarkkuuden ja maitten oikeitten asemain ja suhteitten puolesta jättivät kauas jälkeensä. A.E. Nordenskjöld, jonka tutkimukset tällä alalla ovat tunnetut, lausuu kompassikartoista eli »portolanoista»: »Näiden purjehtijain tarkotuksena ei koskaan ollut esittää jonkun klassillisen auktoritetin tai oppineen kirkonmiehen mielipiteitä, ei ritariston legendoja eikä urhotöitä jonkun feodalisen ruhtinaan hovipiirille. Heidän tarkotuksensa oli ainoastaan saada purjehtijoille luotettavat oppaat Välimeren satamien välillä. Harvoin niitä piirsivät oppineet miehet ja vähäinen oli se huomio, jota ne sen ajan oppineiden kesken herättivät.»

Portolanoissa käytettiin apuviivoina kompassin suuntia määrätyistä solmuista. Moneen kohtaan kartalle asetettiin keskustoita, joista suuntaviivat eri tahoille säteilivät, ja paikkain asemat määrättiin eri solmukohdista säteileville viivoille. 500:stä kompassikartasta, jotka ovat meidän aikoihimme säilyneet, on vanhin noin vuodelta 1300.

Etevimpiä niistä on Laurentin portolano vuodelta 1356, josta Portugalin purjehtijat saivat tärkeitä johtoja etsiessään Atlantin meren saaria. Se laadittiin Medicien aikana Firenzessä, jossa sitä yhä säilytetäänkin. Se ulottuu kauas itään, aina Intiaan saakka, ja lännessä siinä näkyvät sekä Canarian saaret että Azorit niin oikein ja seikkaperäisesti piirrettyinä, että tiedot epäilemättä perustuivat purjehtijain laatimiin väyläkarttoihin. Mutta merkillisintä on, että Afrikan muoto siinä on suunnilleen oikea. Arvaamalla sitä tuskin olisi voitu piirtää, kartan laatija epäilemättä oli saanut johtoja, joiden lähteet ovat sittemmin joutuneet kadoksiin. Afrikan itärannikon voitiin tosin otaksua ulottuvan kauas etelää kohti, olihan jo Marco Polo saanut tietoja aina Sansibarista ja Madagaskarista saakka, mutta vaikeampi on selittää, mistä kartan laatija tiesi piirtää Guinean merenpoukaman suunnilleen oikein, vaikka tosin liian kauas itää kohti ulottuvaksi ja Afrikan eteläosan ympäri purjehdittavaksi. Voimme otaksua, että osotukset oli saatu Saharan poikki kulkeneilta karavanikauppiailta. Samoin oli siinä Etu-Intian muoto ensi kerran suunnilleen oikein piirretty. Catalanisessa kartassa vuodelta 1375 on Etu-Intian muotoa yhä parannettu, niin että sillä on selvä niemimaa-muoto. Jonkun verran ovat jo Marco Polon antamat osotukset vaikuttaneet Itä-Aasian kuvaamiseen; mutta vasta seuraavan vuosisadan kartoissa hänen ja latinalaisten lähetyssaarnaajain tiedot pääsivät täysiin oikeuksiinsa.

Kun portolanot olivat etupäässä merikarttoja, niin niiden tiedot sisämaita kohti nopeaan huononivat ja kävivät epävarmoiksi. Mutta sisämaankin karttoina ne voittivat kaikki edelliset.

Pyöräkartan kehitys.

Rinnan purjehduskarttain kanssa kehittyi oppineissa piireissä kirkonmiesten pyöräkartta edelleen. Ptolemaioksen käsitteet alkoivat viidennentoista vuosisadan kuluessa niihin yhä enemmän vaikuttaa. Niihin aljettiin piirtää sekä pituus- että leveyspiirit ja määrätä paikat tähtitieteellisen aseman mukaan. Alussa syntyi välimuotoja, kuten se kartta, jota säilytettiin Doogepalatsissa Veneziassa. Siinä oli keskiaikainen pyörämuoto vielä jäljellä, mutta Jerusalemin oli täytynyt siirtyä keskellisestä asemastaan. Europpa ja Afrika saivat tyytyä pieneen nurkkaukseensa ja Aasia vallitsi laajoilla maa-aloillaan melkein koko karttaa. Taistelua eri järjestelmäin välillä kesti melkein vuosisadan loppuun saakka. Vasta Nürnbergin kansalaisen Martti Behaimin tunnetussa maailmankartassa oli Ptolemaioksen järjestelmä täydellisesti toteutettu. Tämä tapahtui v. 1492, samana vuonna, jona Amerikka löydettiin. Mutta kartasta näkyy, kuinka sitkeästi harhakäsitykset maapallon pienuudesta ja Atlantin meressä olevista taruperäisistä saarista vielä Behaiminkin aikana pitivät oppineiden kesken puoliaan.