Azorien asutus.
Azorien saaret, vaikka ovatkin Europan manteresta sadan penikulman päässä, keskellä Atlantin merta, olivat kuitenkin jo Foinikeille tunnetut. Sitä todistavat puunilaiset rahat, joita niiltä on löydetty. Heidän jälkeensä niillä lienevät ensimäiseksi käyneet vasta italialaiset purjehtijat, koska saaristo oli neljännentoista vuosisadan karttoihin piirretty, niinkuin jo olemme maininneet. Portugalilaiset löysivät ne uudelleen ja asuttivat ne. V. 1431 lähetettiin Sagresista Gonzalo Cabral niminen purjehtija kartan osotusten mukaan etsimään saaristoa. Hän löysikin Formiga-ryhmän eli »Muurahaisryhmän» ja toisella retkellä Santa Marian. Mutta vasta vuosisadan keskivaiheilla kaikki saaret vähitellen löydettiin ja asutettiin. Siirtolaiset enimmäkseen olivat flanderilaisia, mutta myöhemmin tuli paljon muitakin kansallisuuksia, niin että Azorien väestö on hyvinkin sekarotuista.
Saaristo oli Portugalilaisten saapuessa kokonaan asumaton. Luontonsa puolesta Azorit suuressa määrin muistuttavat Canarian saaria ja Madeiraa. Ilmasto on lauhkeata, mutta usein myrskyistä, jonka vuoksi purjehtiminen sikäläisillä vesillä on vaarallista. Kunnollisia satamia ei ole, rannat ovat louhikoita mereen murtuneista rantavuorista. Saaristo on kauttaaltaan tuliperäinen. Varsinkin suurimmalla saarella, St. Mikaelilla, on valtavia vanhoja tulivuorenkraatereja, joitten pohjilla nykyisin on melkoisia järviä, näitten keskellä taas saarina pienempiä kraatereja. Vielä historiallisella ajalla on saarilla ja meressä saarien ympärillä tapahtunut purkauksia. Azorien ympärillä on hyviä tynnuskalan pyyntipaikkoja, ja niitä ehkä tarkottaa kreikkalainen maine, että Foinikit Gadeksesta purjehdittuaan neljä päivää länteen päin saapuivat merellä autioon paikkaan, joka oli täynnään merileviä. Nämä kohosivat ja laskivat sen mukaan kuin luode ja vuoksi vaihtelivat, ja siellä oli suunnaton joukko tavattoman suuria ja lihavia tynnuskaloja.
Azoreista tuli Amerikan löydön jälkeen tärkeä asemapaikka matkalla Länsi-Intiaan ja monet meritaistelut niitten luona myöhemmin taisteltiin.
Orjastuksen alku.
V. 1441 Antam Gonzales niminen nuori aatelismies sai prinssi Henrikiltä pienen laivan löytöretkeä varten. Hänen tarkotuksensa oli varsinkin tuoda prinssille maanasukkaita Afrikan länsirannalta, jotta nähtäisiin, minkälaisia ihmisiä siellä asui. Gonzalekselle onnistuikin saada kiinni joku kymmenkunta miestä, naista ja lasta, ja ilo siitä oli niin suuri, että retkikunnan johtaja paikalla lyötiin ritariksi. Purjehdittiin edelleen Kap Blancoon eli Valkoiseen niemeen saakka, mutta kun ei täältä saatu kiinni maanasukkaita, niin palattiin takaisin Portugaliin. Vangit kuuluivat Saharan berberiheimoihin, ja Portugalilaisten oli vaikea heidän kanssaan keskustella; mutta joitakin tietoja heiltä kuitenkin voitiin saada maan luonteesta, jonka jälkeen heidät myytiin orjiksi ja kastettiin kristinuskoon. Prinssi Henrik viipymättä pyysi paavilta apua oikean ristiretken alkamiseksi näillä rannoilla, jotta niin monta pakanasielua kuin suinkin pelastettaisiin kadotuksesta. Paavi ilolla suostui antamaan hänelle kaikkea mahdollista kannatusta. Kaikille, jotka ottivat osaa tähän sotaan, luvattiin synninpäästö. Portugalin kuninkaalta taas prinssi Henrik sai yksinoikeuden purjehtia näillä vesillä, ilman hänen luvattaan ei sinne saanut kenkään lähteä laivallaan.
Seuraavilla retkillä, joitten tarkotus oli vaihtaa osa etevimmistä vangeista neekereihin, saatiin maanasukkailta joku verta kultahiekkaa, joka oli tullut Rio de Ouron rannikolle maan poikki Guineasta, ja tämä löytö se varsinkin muutti Portugalissa yleisön mielen prinssi Henrikin pyrinnöille suosiolliseksi.
V. 1443 Nuno Tristam purjehti oikopäätä Kap Blancoon saakka ja saapui Arguinin mutkaan, jossa nähtiin yhä tummempia ihmisiä. Näistä saatiin kiinni neljätoista, jonka jälkeen ilomielin palattiin takaisin Lagokseen. Arguinin lahdesta sitten tuli tärkeä kauppapaikka, mutta aluksi sitä etupäässä pidettiin orjastusalueena. Lagoksen porvaritkin nyt päättivät lähteä retkeilemään, koska löydetyistä maista saatiin orjia ja kultaa ja prinssi mielellään antoi heille luvan lähteä, vieläpä purjehtia Kristuksen ritarikunnan lipulla. Kuusi alusta lähti v. 1444 matkaan. Siten alkoivat Afrikan rannalla nuo julmat orja-ajot, joita sitten jatkui vuosisatoja, joitten kautta niin monet maat valtameren takanakin sitten saivat mustat maanraatajansa. Prinssi Henrikin aikomus lienee etupäässä ollut kristinuskon levittäminen, mutta mitkään jalot aikomukset eivät pitäneet sen edun rinnalla, joka tästä orja-ajosta oli, sillä orjista maksettiin hyvät hinnat. Muutamassa vuosikymmenessä hävitettiin asutus tältä rannikolta melkein sukupuuttoon ja katkera viha kylvettiin maanasukkaihin. Löytöretket olisivat orjanajon rinnalla jääneet aivan syrjäasiaksi, ellei prinssi yhä edelleenkin olisi etupäässä niitä harrastanut. Ennen mainitut kuusi laivaa toivat tältä ensimäiseltä varsinaiselta orjastusretkeltä kolmattasataa orjaa ja ilo oli suuri, kun ne saapuivat Lagokseen. Prinssin elämäkerran kirjottaja, Azurara, siitä kertoo: »Sangen aikaisin aamulla alkoivat merimiehet kuljettaa maihin orjia, koska silloin oli viileämpi, ja nämä asetettiin kaikki rantasiltain ääressä olevalle kentälle ja se oli ihmeellinen näky. Sillä heidän joukossaan oli toisia, jotka olivat melkein valkoisia, kaunismuotoisia, kauniskasvoisia. Toiset olivat tummempia, toiset taas olivat mustia kuin myyrät ja niin rumia sekä kasvoiltaan että ruumiiltaan, että ne tosiaan näyttivät alemman maanpuoliskon asukkailta.
»Mutta kenellä olisi saattanut olla niin kova sydän», huudahtaa Azurara, »ettei hän olisi säälistä heltynyt tätä joukkoa nähdessään! Sillä toisien pää nuokkui ja he itkivät surkeasti, toiset vaihtoivat murheellisia katseita, toiset vaikeroivat sydäntä särkevästi, katsellen taivasta ja huutaen tuskasta, ikäänkuin rukoillen Luonnon isältä apua onnettomuuteensa. Toiset kiemurtelivat maassa, lyöden käsillään otsaansa, toiset taas ilmaisivat suruaan jonkinlaisilla hautauslauluilla. Vaikk’ei heidän sanojaan ollutkaan mahdollinen ymmärtää, niin ymmärrettiin kuitenkin hyvinkin niitten sisällys.
»Mutta kaikkein kamalin oli tuska, kun jako tapahtui ja jokainen omistaja otti omansa. Vaimoja erotettiin miehistään, isiä pojistaan, veljiä veljistään, ja jokaista kehotettiin lähtemään sinne, minne hänet oli kohtalo määrännyt. Vanhemmat ja lapset silloin syöksyivät toisiaan syleilemään, ikäänkuin ijäksi päiväksi erotessaan, äidit, joilla oli käsivarrellaan imeviä lapsia, heittäysivät maahan ja peittivät ne ruumiillaan.»