Näitä ensimäisiä orjia kuitenkin kohdeltiin leppeästi, eivät he olleet huonomman kohtelun alaisia kuin vapaatkaan palvelijat. Nuoremmille opetettiin kaikenlaisia ammatteja ja ne, joitten huomattiin voivan hoitaa omaisuutta, laskettiin vapaiksi ja naitettiin. Lesket kohtelivat ostamiaan tyttöjä kuin omia tyttäriään ja usein määräsivät heille osan omaisuudestaankin, niin että he voisivat vapaasti mennä naimisiin. Azurara ei sano huomanneensa, että näitä vankeja olisi milloinkaan rautoihin pantu, ja kaikki he kääntyivät kristinuskoon. Hän sanoo usein olleensa saapuvilla, kun heitä naitettiin taikka kastettiin, ja omistajat tavallisesti viettivät näitä toimituksia juhlallisilla menoilla, ikäänkuin he olisivat olleet heidän omia lapsiaan.

Mutta tätä suopeutta osotettiin vain alussa. Pian asiat muuttuivat, niinkuin kaikki tiedämme orjuuden kamalasta historiasta.

Vielä paljon syvemmän vaikutuksen kuin orjain saanti teki Portugalissa se tieto, että näiltä rannoilta oli saatu kultaa. Ensimäinen kourallinen kultahiekkaa, joka oli Saharan länsirannalta saatu — se oli sinne tullut maan poikki Guinean rannoilta, — herätti Portugalissa oikean kultakuumeen, ja kaikki olivat nyt yksimielisiä siitä, että löytöretkiä oli jatkettava. Saaliinhimo valtasi laivain johtajatkin siihen määrään, että prinssin oli vaikea saada heitä suorittamaan antamiaan tehtäviä, vaikka hän oli nimenomaan käskenyt heitä purjehtimaan niin kauas kuin mahdollista. Usein poikettiin välillä maihin, ajettiin orjia, ja kun oli saatu niitä riittävästi, niin palattiin takaisin sillä tiedolla, että matkan jatkaminen oli ollut mahdotonta.

Joan Fernandez.

Näiltä ajoilta on säilynyt kertomus Joan Fernandezista, portugalilaisesta aatelismiehestä, jota voimme pitää kaikkien Crusojen perikuvana. Hän tarjoutui jäämään yksikseen Arguinin lahteen, elääkseen sikäläisten raakain maanasukkaitten seurassa ja eräs vanha sen paikkakunnan mies vuorostaan lähti laivain keralla Portugaliin. Myöhemmin lähetettiin laiva tuomaan Fernandezia takaisin, ja hänet löydettiinkin hyvissä voimissa. Hän oli kerrassaan voittanut maanasukkaitten suosion ja tiesi heistä paljon. Prinssille hän sitten kertoi seikkailuistaan. Kun hän oli jäänyt yksinään rannalle, niin maanasukkaat olivat tulleet hänen luokseen ja riisuneet hänen vaatteensa, sekä pukeneet hänet uuteen, maassa käytettyyn pukuun. Sitten he veivät hänet maahansa, joka oli Saharan rannikon kuivaa karua aroa. Nämäkin maurit olivat muhamedinuskoisia, vaikka puhuivatkin toista kieltä kuin pohjoisemmat kansat. He pukeutuivat nahkavaatteisiin ja elivät paimentolaiselämää. Mutta suuria toiveita hyvästä kaupasta heidän kanssaan ei muka ollut, sillä sekä kultaa että orjia heillä oli vähän. Enimmät tavaransa he möivät karavaneille, jotka maan poikki veivät ne Välimeren rannalle. Fernandezia he olivat kohdelleet ystävällisesti, ja hän taas saattoi tehdä heille sen palveluksen, että totuuden mukaisesti Portugalissa vakuutti aivan turhaksi lähteä näitten maurien maahan vallotus- taikka löytöretkille. Fernandez itse oli vähällä kuolla janoon, matkustaessaan meren rannikolta maan sisään heimoruhtinaan leiriin.

Viheriä niemi.

Merkkitapaus oli rannikon tutkimisessa Nuno Tristamin kolmas matka v. 1445, hän kun tuli arorannan päähän purjehdittuaan seutuun, joka oli vihanta ja hedelmällinen, jossa kasvoi palmuja ja asui aivan pikimustia ihmisiä. Huomattiin nyt vääräksi se luulo, että maa muka muuttui yhä karummaksi, kuivemmaksi ja kuumemmaksi, kuta kauemmaksi etelää kohti kuljettiin; oli päin vastoin tultu niin uhkuvaan kasvullisuuteen, ettei kukaan retkikunnan jäsenistä ollut ennen nähnyt sen vertaa.

Diniz Diaz saapui vihdoin Senegal joen suuhun ja luuli löytäneensä läntisen Niilin (Nigerin, jonka itäänpäin juoksevasta yläosasta vain oli tietoa), eikä siis olevansa kaukana Egyptistä ja Intian tiestä. Diaz rohkeasti purjehti edelleen ja tuli suurelle vihannalle niemelle, joka pisti kaikkea muuta maata kauemmaksi mereen. Se oli niin täynnään puita ja vihantaa ruohoa ja kyliä, että hän nimitti sen Cap Verdeksi, s.o. Viheriäksi niemeksi. Sieltä hän palasi Portugaliin kertomaan prinssille löydöstään. Maanasukkaat olivat luulleet hänen laivaansa mikä kalaksi, mikä suureksi linnuksi, mikä merihirviöksi. Henrik Prinssi oli erinomaisen mielissään siitä, että vihdoinkin oli tultu varsinaisten neekerien maahan.

V. 1445 lähetettiin Portugalista näille rannoille laivasto, johon kuului kaikkiaan seitsemänkolmatta alusta. Se oli suurin laivasto, mitä oli siihen saakka matkaan lähtenyt. Retkikunnan tarkotus oli ensinnä käydä Arguinin lahdessa kostamassa erään portugalilaisen murha; kun tämä oli tapahtunut ja lähes sata mauria saatu vangiksi, niin osa laivoista palasi kotiin, mutta toiset jatkoivat omin päin matkaa etelää kohti. Käytiin Senegalin suussa ja tultiin yhä varmemmiksi siitä, ettei tämä suuri joki, joka sekotti veden mutaiseksi ja suolattomaksi kauas merelle, voinut olla muu kuin Läntinen Niili. Toiset laivat purjehtivat Viheriälle niemelle ja kappaleen matkaa sen ohikin, mutta maanasukkaat sillä puolella olivat niin sotaisia ja tekivät Portugalilaisille niin paljon hallaa myrkytetyillä nuolillaan, ettei näitten tehnyt mieli jatkaa matkaa kauemmaksi. V. 1446 urhea Nuno Tristam, joka niin monta kertaa ennen oli purjehtinut muita kauemmaksi, sai nuolesta kuolettavan haavan, kaatui yhdessä parhaitten miestensä kanssa, ja laiva töin tuskin pelastui takaisin Portugaliin kertomaan vahingosta. Yhtä huonolla menestyksellä tehtiin seuraavina aikoina toisiakin yrityksiä.

Prinssi Henrikin viimeisinä vuosina kiinnittivät levottomat valtiolliset olot suuressa määrin hänen huomiotaan, mutta siitä huolimatta tapahtuivat juuri silloin huomattavimmat löytöretket.