Maantiede ja löytöretket 1

by Into Konrad Inha

Cadamoston retket.

Etevimpiä prinssi Henrikin kapteeneista oli eräs Venezian mies, Cadamosto nimeltään. Hän oli purjehtinut Välimerellä laajalti ja kerran matkalla Ranskaan myrskyn ajamana joutunut St. Vincentin niemeen, jossa hän tutustui prinssiin ja päätti lähteä tämän palveluksessa onneaan yrittämään. Cadamoston tarkotus oli samalla uusien maitten löytäminen ja kauppavoitto. V. 1455 hän lähti Lagoksesta, purjehtien ensinnä Madeiraan, jonka uutisasutuksista hän kertoo. Hän muun muassa mainitsee saaren suurista metsäpaloista, jotka olivat raivonneet niin suurella voimalla, että siirtolaisten täytyi paeta jokiin ja olla vedessä niin kauan, kunnes pahin lieska oli asettunut. Zarco itse, Madeiran löytäjä, oli vaimonsa ja lastensa kanssa viettänyt kaksi päivää ja yötä eräässä purossa, ennenkuin uskalsivat taas nousta kuivalle maalle. Viiniköynnös oli saarella oivallisesti menestynyt, sokeriruoko niinikään. Madeirasta purjehdittiin Canarian saarille ja sieltä meren poikki Cap Blancoon, jonka luo Portugalilaiset olivat rakentaneet linnotuksen kauppansa suojaksi. Tällä paikalla oli nimittäin syntynyt säännöllinen kaupankäynti, ja aina oleskeli niemen seuduilla Arabeja, jotka olivat tuoneet myytäväksi hopeata, viljaa, kankaita ja etenkin kultaa ja orjia. Cadamosto antaa rannikon asukkaista ja heidän tavoistaan, maan luonteesta ynnä muista seikoista tarkkoja tietoja. Hänen kertomuksensa oli ensimäinen perusteellinen matkakertomus, mitä prinssin toimesta suoritetuista retkistä on olemassa. Hän sai tietoja etäisistä sisämaankin oloista, mainitsee muun muassa Timbuktun, tuon suuren ja varmaan vanhankin kauppakaupungin Nigerin rannoilla, ynnä sen harjottaman suuren kulta- ja suolakaupan. Mahtavin valtakunta oli Melli nimeltään.

Cadamosto purjehti sitten edelleen Senegalin suistamoon ja päätti nousta korkeammalle tätä virtaa pitkin kuin kukaan ennen häntä. Hän saapui Budomel nimiseen valtakuntaan, jota hallitsi samanniminen kuningas, ja huomasi tämän hallitsijan niin rehelliseksi, että hän olisi kelvannut vaikka kenelle kristitylle esimerkiksi. Syntyi vilkas kauppa. Budomelin rehellisyys viehätti Cadamostoa niin suuresti, että hän uskalsi lähteä hänen veljenpoikansa keralla monta kymmentä penikulmaa pitkälle maan sisään erääseen markkinapaikkaan, josta ostettiin mitä parhaita orjia, kaikki kahtatoista vuotta nuorempia. Onnellisesti Cadamosto palasi takaisin kauppa-asemalleen tältä rohkealta retkellä. Asemalla »neekerit tyhminä kokoontuivat ympärilleni, ihmetellen kristittyjä uskonmerkkejämme. Valkoinen ihovärimme, pukumme ja ruumiinmuotomme, aseemme, mustasta silkistä ja sinisestä verasta sekä värjätystä villasta kudotut vaatteeni ne heitä hämmästyttivät. Toiset väittivät kivenkovaan, ettei valkoinen ihovärimme ollut luonnollinen, vaan että se oli maalattu.» Vasta kun he saivat sylkeä Cadamoston käsivarteen ja hangata paikkaa rievulla, vasta silloin he uskoivat, ettei se ollutkaan valkoista maalia, vaan että se oli ihon luonnollinen väri, ja sitä enemmän he ihmettelivät. Laivoja ja niitten sotakoneita neekerit arvelivat pirun töiksi, torven töräystä luulivat kamalan pedon kiljunnaksi. Cadamosto antoi heille torven, jotta he itse saivat sitä tutkia ja huomata sen vain ihmiskäden teoksi, ja silloin he muuttivat mielensä ja päättivät, että Jumala oli itse sen tehnyt. Mutta sitä he enimmän ihmettelivät, että sillä sai niin monia erilaista ääntä ja huusivat meluten, etteivät he olleet milleinkään kuulleet mitään niin ihmeellistä. Ja vielä he ihmettelivät sitäkin, että laivat saattoivat kulkea missä halusivat ja aavalla merelläkin tiesivät, missä kulloinkin olivat. Se ei muka voinut tapahtua ilman noituutta. Naiset taas ihmettelivät varsinkin laivaväen vahakynttilöitä, ja kun Cadamosto käski heille näyttämään, miten heidän äsken myymästään vahasta valmistettiin kynttilöitä, niin he ihmeissään huutivat, että vieraat olivat kaikkitietäviä.

Vihamielisempi oli vastaanotto seuraavan rannikko-joen suistamossa, jonne Cadamosto sitten lähti. Viisastuneena edellisten purjehtijain kokemuksesta ei hän kuitenkaan lähtenyt maihin, vaan ensinnä valittiin muuan laivalla olevista orjista, ja hänet pakotettiin uimaan maalle, viemään rannalle kokoontuneille alkuasukkaille sanaa, että vieraat olivat tulleet kauppaa tekemään. Tuskin oli tämä raukka päässyt rantaan, paikalla alkuasukkaat ottivat hänet kiinni ja hakkasivat kappaleiksi. Cadamosto silloin purjehti eteläänpäin ja saapui Gambran eli Gambian suistamoon. Mutta siellä tulivat neekerit monella suurella sotiveneellä hyökkäämään muukalaisten laivain kimppuun ja syttyi suuri tappelu. Ampuma-aseillaan Portugalilaiset kuitenkin saivat hyökkäyksen torjutuksi ja alkuasukkaat menettivät paljon väkeä. Saatuaan voiton Cadamosto antoi tulkkinsa huutaa rannalla oleville villeille, että näitten oli paljon parempi ryhtyä rauhalliseen kaupankäyntiin, sillä muuta varten eivät he olleet tulleetkaan, sekä kehotti Gambran kuningasta tulemaan ottamaan veljensä Portugalin kuninkaan lähettämiä lahjoja. Neekerit huutivat takaisin, ettei mokomista vieraista saattanut olla mitään epäilystä, olivathan he kristittyjä. Mitä kristityt tekivät Gambran maassa, jossa varsin hyvin tiedettiin, kuinka he olivat kohdelleet Senegalin kuningasta? Ei kukaan kunnon ihminen voinut sietää kristittyjä, jotka söivät ihmisen lihaa. Mitä muuta varten he orjia ostivat? Kristityt sitä paitsi olivat rosvoja, jotka olivat tulleet heitäkin ryöstämään.

Nämä »todet totiset» kuultuaan Cadamosto ei muuta voinut kuin palata takaisin merelle ja purjehtia takaisin Portugaliin. Mutta hän pani merkille käyneensä niin kaukana etelässä, että vain yhden kerran Pohjantähti näkyi taivaanrannan yläpuolella, ja silloinkin se melkein näytti mereen koskevan. Mutta sen sijaan näkyi etelässä kuusi kirkasta tähteä, jotka muodostivat taivaalla kuin ristin — hän oli nähnyt eteläisen taivaan kauneimman tähtitarhan, »Etelän ristin».

Heti Portugaliin palattuaan Cadamosto alkoi valmistella uutta retkeä. Jo seuraavana vuonna hän sen vuoksi lähti jälleen merelle, purjehtien nytkin Canarian saarien ja Kap Blancon kautta, mutta Viheriän niemen niin kaukaa, että löysi lähimmät Viheriän niemen saarista. Niillä ei ollut asukkaita, ainoastaan villikyyhkysiä, jotka olivat niin kesyjä, että niitä saattoi ottaa käsin kiinni. Vaikka meren puolella näkyi etäisyydessä muitakin saaria, niin ei kuitenkaan joudettu lähteä niitä peräämään, sillä aiottiin koettaa, eikä saataisi gambian vihamielisten neekerien kanssa kauppaa aikaan. Heillä luultiin olevan paljon kultaa. Noustiin korkealle joen leveään suulahteen, eivätkä maanasukkaat tällä kerralla tehneetkään vastarintaa. He päinvastoin olivat taipuvaisia kauppaa tekemään. Sillä kohdalla, missä joki kapeni noin penikulmaa leveäksi, hallitsi Battimansa niminen vasalliruhtinas, jolle Cadamosto antoi lahjoja saaden kultaa ja orjia vastalahjaksi. Mutta huhu, joka oli kertonut tämän maan olevan erinomaisen rikasta kullasta, olikin väärä, jaloa metallia heillä oli vähän. Mutta portugalilaisten helyistä he kuitenkin olivat valmiit maksamaan vaikka mitä ne olivat heille niin uutukaisia ja ihmeellisiä. Joki oli täynään pitkiä haapioita, joita neekerit soutivat seisoaltaan, niinkuin heidän tapansa on kaikkialla Afrikassa. Seutu oli kuitenkin niin epäterveellistä, että Cadamoston laivaväki sairastui, jonka vuoksi hän jälleen laski joen suupuoleen. Täällä hän tutustui Gnumi nimiseen kuninkaaseen, joka otti hänet mukaansa elefantin metsästykseen ja antoi kaadetun otuksen hampaat ja nahkan Henrik prinssille lahjaksi. Etelään päin purjehdittuaan ja vaivoin vältettyään haaksirikon Cadamosto saapui Rio Grande nimisen joen suistamoon, jossa saakka ei vielä kukaan ollut sitä ennen käynyt. Laivaväki oli kuitenkin niin väsynyt ja tautien heikontama, ettei uskallettu yrittää kauemmaksi tähän suuntaan, vaan palattiin takaisin Portugaliin. Cadamosto, joka oli venezialaisena tottunut seurusteluun alemmalla kehitysasteella olevien kansojen kanssa, näyttää opettaneen Portugalilaisillekin viisaampaa menetelmää.

Diego Gomez.

Viimeisen matkan prinssi Henrikin eläissä suoritti hänen uskollinen palvelijansa Diego Gomez. Tämä oli saanut prinssiltä saman ohjeen kuin niin monet muutkin ennen häntä — hänen piti yrittää niin kauas kuin oli mahdollista päästä. Mutta kun oli tultu suuren joen ohi, joka oli vielä Rio Grandenkin takana, niin tavattiin meressä niin voimakkaita virtauksia, etteivät mitkään ankkurit tahtoneet pitää. Toiset kapteenit ja laivamiehet pelästyivät tästä kovasti. He luulivat meren loppuvan ja pyysivät Gomezia palaamaan takaisin. Mutta asukkaat soutivat laivain luo haapioilla ja toivat kaupan pumpulikangasta, norsunluuta ja pienen erän pippuria, joka herätti portugalilaisten kesken suurta iloa. Tältä kohdalta palattiin takaisin, mutta poikettiin kuitenkin Gambian suistamossa, josta saatiin 180 naulan arvo kultaa. Gomezin seurustelu maanasukkaitten kanssa on siksi kuvaava näille aikaisemmille yhtymyksille valkoisten ja mustien välillä vasta löydetyissä maissa, että kerromme siitä hänen omilla sanoillaan:

»Me nousimme jokea ylöspäin aina Kantoriin saakka, joka on suuri kaupunki lähellä sen rantaa. Sitä edemmäksi ei laivalla päässyt, koska metsät ja aluskasvisto ahdistivat jokea, mutta täällä annoin tiedoksi, että olin tullut tavaroita vaihtamaan, ja maanasukkaat silloin keräytyivät suurin joukoin paikalle. Kun oli levinnyt uutinen, että kristityt olivat Kantorissa, niin saapui ihmisiä aina Tambuktusta saakka, joka on pohjoisessa, Gelu vuorelta etelästä ja Quioquun nimisestä kaupungista, joka on suuri ja ympäröity savitiilistä rakennetulla muurilla. Sanottiin siellä olevan runsaasti kultaa ja kamelikaravanien saapuvan sinne maan poikki Karthagosta, Tunesista, Fezistä, Kairosta ja kaikista Sarasenien maista. Mutta kulta saadaan kaivoksista, jotka ovat Sierra Leonen toisella puolen. He sanoivat Sierra Leone vuoriston kulkevan etelää kohti, joka ilahutti minua suuresti, koska kaikki sieltä tulevat joet laskivat länttä kohti. Mutta sanottiin myös, että vuoriston toiselta puolelta juoksi hyvin suuria jokia vastakkaiseen suuntaan, itää kohti.

»Ja he sanoivat, että näitten vuorien itäpuolella oli kapea ja pitkä järvi, jolla kuljettiin laivan kokoisilla haapioilla. Järven kummallakin rannalla olevat kansat olivat keskenään ainaisessa sodassa. Ne jotka asuivat itäpuolella, olivat valkoisia. Kun kysyin, ken siinä osassa maailmaa hallitsi, niin sanottiin hallitsijan olevan neekerin, mutta idempänä oli vielä suurempi hallitsija, joka oli vähän ennen vallottanut neekerien maan.