Vanhimmat tiedot Kreikkalaisten maantuntemuksesta saamme Homeroksen runoista, jotka yleensäkin käsittävät kaikki tiedot, mitä Kreikkalaisilla itsellään oli esiajoistaan. Mutta Homeroksen runoissakin mainitaan löytöretkiä, jotka olivat vielä Iliadin ja Odysseian tapauksiakin varhaisemmat. Semmoinen oli varsinkin Argonautain retki, jota Odysseia mainitsee maailman kuuluksi. Kertomukseen tuosta retkestä liittyi vähitellen paljon tarumaisia aineksia, jotka sekottivat pois sen alkuperäistä sisällystä; mutta kuitenkin siitä käy selville, että Kreikkalaiset jo esiaikoinaan retkeilivät Mustanmeren rannoille, Kolkhiiseen. Toiset Kreikkalaisten vanhoista retkeilytaruista näyttävät olevan foinikkilaista juurta, ainakin Herakleen matkat Välimeren länsiosiin. Herakles itse oli alkuaan foinikialainen jumala Melkart, niinkuin jo mainitsimme. Välimeren länsiosista Kreikkalaiset siis näyttävät saaneen varhaisimmat tietonsa Foinikeilta. Hyvin tunnettu oli heille sitä vastoin jo vanhastaan ainakin se osa Vähän Aasian rannikosta, jossa Troia oli. Iliadi siitä sisältää tarkkoja, nykyisiin paikkoihin sopivia kuvauksia. Samoin tunnettiin Egean meren pohjoisrannikko, sitä todistaa kuvaus Hera jumalattaren lennosta, kun hän saapui Ida vuorelle kohtaamaan ylijumalaa Zeuta. Troian eteläpuoleltakin mainitaan Vähän Aasian rannikosta useita paikkoja, mutta ei sitä vastoin ole viittauksia siitä, että Vähän Aasian puolella jo silloin olisi ollut kreikkalaisia siirtokuntia. Troialaiset kuuluivat thraakialaisiin kansoihin, jotka melkoisesti erosivat Kreikkalaisista, vaikka luultavasti olivat heidän heimolaisiaan.
Kreikasta itsestään sisältävät runot tietoja, joista päättäen maan ulkopiirteistä oli saatu yleiskäsitys. Yhteistä nimeä ei maalla kuitenkaan silloin vielä ollut, nimi Hellas, jonka Kreikkalaiset myöhemmin sille antoivat, nimittäen sen mukaan itseään Helleeneiksi, tarkotti Homeroksen runoissa vain pientä aluetta Thessaliassa. Länsi-Kreikasta kuitenkin saamme vain hyvin vaillinaisia tietoja. Pientä Akhelous jokea mainitaan eepoksessa maan mahtavimmaksi joeksi, josta ainoastaan maailmaa kiertävä Okeano vei voiton. Ristiriitaisia nykyolojen kanssa ovat tiedot Joonian saarista, varsinkin Ithakasta, josta Odysseus oli kotoisin. Luultavasti on nimiä sen jälkeen vaihtunut. Odysseian kuvaukset sankarin kodista eivät mitenkään sovellu nykyiseen pieneen Ithakaan, yleensä otaksutaan nimen eepoksessa tarkottavan nykyistä Leukasta eli Santa Mauraa. Pohjoisimpana mainitaan Thraakian puolessa jo arokansoja, jotka joivat tamman maitoa. Etelässä oli Sidon ja arvatenkin muukin Foinikia tunnettu; Egyptin rikkaudesta ja suurenmoisista rakennuksista mainitaan niinikään, mutta Babyloniaa ja Assyriaa ei Iliadi tunne. Välimeren etelärannalla asuivat Etioppialaiset, joitten iho oli musta ja jotka olivat jumalain suosiossa, niin että he istuivat näitten keralla aterioimaankin. Odysseiassa, joka on Iliadia nuorempi, mainitaan Egypti useammin, ja siinä yleensäkin on Itämaista enemmän tietoja. Mutta lännessä ei Odysseiankaan näköpiiri ulotu Sisiliaa kauemmaksi; saarta mainitaan ikivanhalla Sikanian nimellä. Niitä maita, joissa Odysseus harhaillessaan kävi, ei voida varmuudella määrätä, ne näyttävät ainakin osaksi olleen kansan mielikuvituksia tai ehkä saaneen aiheensa Foinikkien kertomuksista. Ainoastaan kuvaukset lootoksen syöjäin maasta ja Skyllasta ja Kharybdiista perustuvat kaikesta päättäen tosiolojen tuntemiseen. Lootoksen syöjäin maahan Odysseus ajautui myrskyssä Peloponnesson eteläpäästä, Malcan niemestä. Kuvauksesta päättäen se oli Afrikan pohjoisrannalla, ja siellä tosiaan vielä roomalaisajallakin lootospensaan marjoja syötiin. Skylla ja Kharybdis taas selvään tarkettavat Messinan salmea ja sen virtauksia, sillä muualla ei Välimeren rannoilla ole seutua, joka olisi voinut antaa kuvaukseen aihetta.
Mutta vaikka Kreikkalaisten varhaisin maantuntemus olikin näin ahdas, niin näyttää heille kuitenkin saapuneen hämäriä maineita paljon etäisemmistäkin seuduista. Libyassa luultiin asuvan hyvin pientä kansaa, jota sanottiin Pygmeiksi. Nämä ihmiset eivät olleet kuin nyrkin kokoisia ja niitten vaarallisimpia vihollisia olivat kurjet, jotka syksyin etelään muuttaessaan hyökkäsivät Pygmeitten kimppuun ja söivät heitä kosolta. Mahdollista on, että tämä ikivanha tieto jo perustui tosioloihin, sillä myöhemmätkin kirjailijat puhuvat Libyan kääpiökansoista, ja viime vuosisadalla niitten ehkä viimeisiä jäännöksiä on tosiaan löydetty Keski-Afrikan aarniometsistä. Ehkä saapui tieto heistä Kreikkalaisille Egyptiläisten kautta, sillä Egyptiläiset saattoivat helpommin tutustua aarniometsäin omituisiin pieniin asukkaihin.
Muutamat kohdat Homeroksen runoelmissa viittaavat siihen, että Kreikkalaisilla jo oli jonkinlaisia hämäriä tietoja pohjolan ilmastollisista oloista. Odysseiassa kuvaillaan Laistrygonien maata, jossa aamu ja ilta melkein liittyivät yhteen, niin että siellä valon puolelta olisi voinut työskennellä lähes vuorokauden umpeensa.
Kimmerien maassa taas, joka muka oli uloinna Okeanon rannalla, vallitsi ainainen sumu ja pimeys. Runoissa mainitaan kaksi ikivanhaa kauppatavaraakin, jotka varmaan olivat pohjolasta kotoisin ja jo Troian sodan aikana olivat hyvin tunnetut Välimeren rannoilla, meripihka ja tina. Ne kulkivat vanhimpana aikana Välimeren rannalle maan poikki, ehkä kahtakin reittiä. Toinen kulki Saksan ja Pannonian kautta Adrian meren pohjukkaan, toinen Gallian kautta pitkin Rhônen laaksoa nykyisen Marseillen seuduille. Molemmatkin tiet lienevät ikivanhat. Itäistä tietä tuleva meripihka näyttää saapuneen Pon suussa olevaan kauppapaikkaan, josta se levisi edelleen.
Tähän viittaa kaunis satu, jonka Kreikkalaiset liittivät Eridanos virtaan, jolla nimellä he juuri Pota mainitsivat. Sadun mukaan oli Faeton, auringonjumalan poika, saanut eräänä päivänä ajaa aurinkovaunua taivaan poikki, mutta hän ei kyennytkään hillitsemään hevosia, vaan sytytti ensiksi taivaan tuleen ja häätyi sitten liian lähelle maata. Zeus julmistuneena iski häntä salamalla ja Faeton sortui lähelle Eridanoksen suuta. Hänen sisarensa, jotka siellä itkivät veljensä varhaista surmaa, muuttuivat poppeleiksi ja heidän kyyneleensä meripihkaksi. Sadusta näkyy, että Kreikkalaiset aivan oikein käsittivät meripihkan olevan puunpihkaa, vaikka he eivät osanneetkaan aavistaa sen oikeata luonnonhistoriaa. Meripihka on, kuten tiedämme, ennen jääkautta kasvaneissa suurissa havumetsissä vuotanutta pihkaa, joka lietteitten peitossa kovettui.
Kreikkalaisten vanhoja suhteita Itämaihin todistaa Homeroksen eepoksessa muun muassa kertomus palmusta, joka oli saatu Foinikkien kautta ja Kreikan saarille istutettu. Siitä palmun kreikkalainen nimikin oli »foinix». Ensimäinen palmu oli Delos saarella, ja siihen vertaa Odysseus Nausikaata. Foinikeilta olivat Kreikkalaiset niinikään saaneet granatin ja kypressin, joista varsinkin jälkimäinen nykyään on Välimerenmaitten varsinaisia luonnepuita. Molemmatkin olivat jo homerisella ajalla Kreikkalaisille tutut.
Kreikkalaiset siirtokunnat.
Noin kahdeksannella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua Kreikkalaiset alkoivat perustaa siirtokuntia Mustanmeren ja Välimeren rannoille. Tämä siirtolaisuus ja sen kanssa yhdessä elpyvä kauppa laajensi valtavasti heidän näköpiiriään, saattoipa koko heidän kultuurinsakin laajemmalle pohjalle. Se teki tuosta pienestä kansasta maailmankansan.
Tuohon suurisuuntaiseen siirtolaisuuteen oli useitakin syitä. Sen kautta vallattiin uusia aloja Kreikan kaupunkien nopeaan kasvavalle väestölle. Usein saivat kaupunkien sisälliset puolueriidat osan asukkaista lähtemään meren poikki etsimään uusia asunta-aloja. Vielä tehokkaampana syynä oli elpyvä kauppainto. Ei monta vuosisataa kulunut, ennenkuin Kreikkalaiset tunkivat tieltään Foinikit kaikilta pohjoisilta rannoilta. Siirtokuntien paikat valittiinkin etupäässä sitä silmällä pitäen, kuinka hyvin ne soveltuivat kauppakeskustoiksi. Ne rakennettiin semmoiselle rannalle, missä oli suojattu satama ja kaupungin vieressä jyrkkä linnavuori, jota helposti voitiin puolustaa. Lisäksi seudun tuli olla hedelmällisen ja tuli siitä olla helppo pääsy sisämaahan. Useimmat näistä siirtokunnista vaurastuivatkin nopeaan ja toiset kasvoivat mahtavammiksi yhteiskunniksi kuin emäkaupunki olikaan. Taiteitten ja loistavien rakennuksienkin kautta useat siirtokunnat veivät kotikaupungistaan voiton.