Suurkuninkaan armeija.
Jos Herodotos olisi voinut aavistaa, kuinka tärkeä lähdeteos hänen historiastaan tulisi vielä tuhansien vuosien kuluttua, niin hän epäilemättä olisi kertonut enemmän Persian valtakunnasta ja sen sisällisestä järjestyksestä. Mutta ehkä edellytti hän useimmat seikat maanmiehilleen tunnetuiksi ja kertoi etupäässä semmoisia, jotka olivat heille uusia, jotka olivat tarpeen historian valaisemiseksi tai muutoin heitä huvittivat.
Maantieteenkin kannalta on kuitenkin valaiseva se kuvaus, jonka hän antaa Persian armeijassa edustetuista kansoista ja niitten asestukscsta. Armeijan ytimenä olivat Persialaiset. Heidän pukunaan oli korkea suippolakki, »tiaara», pitkät housut, ruumiinmukainen kirjava takki ja sen päällä suomuinen rautapanssari, joka oli kalannahkan näköä. Aseina oli lyhyet keihäät, suuret kilvet, viinissä ruokonuolet ja oikealla puolella vyössä tikari. Assyrialaisilla oli, paitsi muita aseita, pellavaiset panssarit, vaskikypärit ja rautapiikkiset nuijat, Baktrien pääaseina olivat ruokojouset. Heidän naapureillaan Skyyteillä oli korkeat suipot kypärit ja kaksiteräiset kirveet. Intialaiset, joilla vaatetuksena oli puuvillaiset takit, taistelivat ruokojousilla ja nuolilla. Kaspialaisilla oli karvakauhtanat ja omituiset tikarit. Sarangit oli helppo tuntea kirjavasta puvustaan ja korkeista, vettä pitävistä saappaistaan. Erikoista huomiota herättivät Niilin yläjuoksulta tuodut kähärätukkaiset Etioppialaiset, joilla oli toisella olallaan jalopeuran tai pantterin nahka. Ruumiinsa he värittivät punaisella ja valkoisella. Aseina oli suuret jouset, jotka oli valmistettu palmun oksista, keihäät, joitten kärjessä oli antiloopin sarvi teränä, ynnä puunuijat. Aasian Etioppialaiset taas olivat sileätukkaisia, he erosivat kaikista muista varsinkin kypärinsä puolesta. Tämä oli nimittäin valmistettu hevosen päänahkasta, johon oli jätetty sekä korvat että harja. Ruumistaan he suojelivat kurjennahkaisella kilvellä. Moskeilla ja Kolkhislaisilla oli puukypärit, Thraakien kypäröissä oli ketunpää. Libyalaisilla oli vaatteina eläimennahkoja ja aseina puukeihäät, joitten kärki oli polttamalla karkaistu. — Monta muuta etäistä kansaa mainitaan siinä suunnattomassa armeijassa, jonka Xerxes oli koonnut ja jonka pieni Hellas eripuraisuudestaan huolimatta voitti ja tuhosi. Tämä armeija sinään todistaa, kuinka laajalle Persian valta ulottui sekä Aasiassa että Afrikassa, kuinka aina Keski-Aasian aroilta, etäisestä Intiasta ja Afrikan kuumista osista koottiin sotavoimia Europan kukistamiseksi. Monta omituisuutta huomaamme sekä vaatteissa että aseissa, jotka kultuurista etäisemmissä seuduissa ovat nykyaikoihin saakka säilyneet jotenkin samanlaisina.
Persia oli valtansa alle laskenut koko Etu-Aasian Mesopotamiasta Välimereen ja Egean mereen saakka ynnä lisäksi Egyptin. Se oli sitä paitsi valtavasti laajentanut näitten maitten yhteyksiä vallottamalla maat itään ja pohjoiseen päin aina Intiaa ja Keski-Aasian aroja myöten. Kyyros, valtakunnan varsinainen perustaja ja järjestäjä, kukisti lyhytikäisen Meedian ja laski valtansa alle koko nykyisen Iraanin. Kambyses vallotti Egyptin, Dareios Luoteis-Intian ja hän ynnä Xerxes yrittivät liittää Europankin valtakuntaansa. Vanha Persia oli laajin valtakunta, mitä historia siihen saakka tunsi.
Se oli sivistynytkin valtakunta, vaikka hallitsevan rodun sivistys oli enemmän lainattua kuin itse kehitettyä. Itämaisen despotismin nojalla oli koko valtiorakennus, itämaiset olivat Persialaisten katsantokannat, vaikka he, samoin kuin Meedialaisetkin, olivat aarialaista kansaa. Valtakunnan sisällinen järjestys oli hyvä, tehokkaana ulottui suurkuninkaan valta etäisimpiinkin osiin saakka, ja siinä siis saattoi kehittyä laaja yhdysliike. Persia vihdoin toteutti maayhteyden Intian kanssa, jota Assyria ja Babylonia turhaan olivat koettaneet. Suurkuninkaat rakensivat pääkaupunkeihinsa palatseja ja temppeleitä ja koristivat niitä kukilla ja veistoksilla Babyloniasta opittujen esikuvain johdolla. Kaksoisvirtain maasta Persialaiset saivat kiilakirjotuksenkin, jonka he muodostivat oman kielensä mukaiseksi. Mutta Vanhan Persian mahtiaika oli liian lyhyt, voidakseen runsaampaa kirjallisuutta luoda. Persialaiset eivät kehittäneet oppia eikä tiedettä, joka olisi ollut verrattava Kreikan tutkimukseen. Vähän sen vuoksi tiedämme tästä suuresta valtakunnasta Persialaisten omain kirjallisten muinaismuistojen kautta; niitä on vain säilynyt kuninkaitten muistotauluja. Kreikkalaisilta olemme saaneet siitä enimmät tietomme. Vähän on sen vuoksi maantietokin hyötynyt Persian valtakunnan laajuudesta. Vasta kun Aleksanteri Suuri sen maakunta maakunnalta vallotti, lankesi runsaammin valoa semmoisiinkin Aasian maihin, joista ei siihen saakka tiedetty muuta kuin hämäriä taruja.
Massagetit.
Herodotos kokosi kuitenkin, mitä tietoonsa sai. Hän koetti muun muassa saada selkoa Massageteista, jotka Kyyroksen voittamalla olivat saaneet niin paljon mainetta. Hän kertoo heidän olleen auringon palvelijoita, eläneen vaimoyhteydessä ja noudattaneen naisoikeutta (naisilla arvatenkin oli heidän kesken perintöoikeus). Massagetit olivat tunkeneet Skyytit edeltään länteen päin, Skyytit vuorostaan Kimmeriläiset Mustanmeren pohjoispuolisilta aroilta. Arvellaan Massagettien olleen turanilaista kansaa; nimi merkitsee »kalan syöjiä Gettejä». Kultaa ja vaskea Herodotos kertoo heidän omistaneen runsaasti, mutta ei rautaa eikä hopeaa ensinkään. Ehkä heidän metallinsa olivat kotoisin Altaista, jossa jo on hyvin ammoin malmia louhittu, niinkuin vanhat, toisin paikoin kolmeakinkymmentä metriä syvät kaivokset todistavat. Massagettien naapureina olivat Herodotoksen tietojen mukaan Issedonit. Missä näitten kansain asuinsijat olivat, ei käy Herodotoksen kuvauksesta täysin selville. Hän kertoo Kyyroksen ja Massagettien välisen taistelun tapahtuneen Araxes joen seuduilla. Tällä joella tarkotettiin Vanhalla ajalla Armeniasta Araratin sivu juoksevaa jokea, joka laskee Kaspian mereen länsipuolelta. Yleinen peritty käsitys sitä vastoin on, että taistelu tapahtui kaukana koillisessa, ehkä Jaxartes (Syr Darja) joen seuduilla, ja että Herodotos oli nämä molemmat nimet sekottanut. Mutta silläkin käsityksellä on hankaluutensa. Koska Massagetit olivat kalansyöjää kansaa ja yksi heidän jokensa suuhaaroista laski Kaspian mereen, niin lienevät he asuneet tämän meren rannoilla ja ehkä hallinneet sen etelärantaakin.
Herodotos Intiasta.
Herodotoksen mieltä näyttävät suuressa määrin kiinnittäneen ne tiedot, joita hän Persialaisten kautta sai Intiasta. Hän ylistää Intian rikkautta ja arvelee Intialaisten olleen lukuisin kaikista maailman kansoista. He maksoivat Persian suurkuninkaalle, jonka mahti ei kuitenkaan ulottunut paljon kauemmas Indos virtaa, verona suunnattoman määrän kultahiekkaa. Paljon edemmäksi Indosta eivät Herodotoksenkaan tiedot ulottuneet. Maata sen itäpuolella hän sanoo hiekkaerämaaksi, niinkuin se enimmäkseen onkin, ja asumattomaksi. Hän luettelee useita Intian kansoja, jotka puhuivat eri kieliä ja osaksi olivat paimentolaisia. Toisilla kansoilla hän sanoo olleen peräti raa'at tavat, ja tosiaan Intiassa yhä vieläkin on sivistyneitten Hindujen rinnalla mitä alimmalla kannalla eläviä luonnonkansoja. Toiset kansat söivät vain kasviaineita, eivätkä ottaneet mitään elävää hengeltä — se käy yhteen braamanoitten, Hindujen pappissäädyn vanhastaan noudattamien tapojen kanssa. Paitsi kultaa hän mainitsee maan tuottavan eräänlaista villaa (pumpulia), jota muka kasvoi puissa ja joka oli kauniimpaa ja parempaa vaatteiksi kuin lampaan villa. Hän oli niinikään kuullut, että Indos joessa oli krokotiileja, ja arveleekin sitä Niilin ohella ainoaksi joeksi, jossa niitä on. Mutta elefanteista hän, kumma kyllä, ei mainitse mitään. Herodotos luuli Intialaisia itäisimmäksi kansaksi. Heidän maansa oli niin kuuma, että ihmisten iho siellä paloi tummaksi.
Intian Paktyike, joka oli Turkestanissa asuvain Baktrien naapurimaa, ehkä tarkotti nykyistä Afghanistania. Paktyiken asukkaitten Herodotos kertoo koonneen arolta kultaa suurien muurahaisien luomista keoista ja paenneen sitten nopeilla kameleilla muurahaisten hyökätessä. Juttu oli nähtävästi vanha intialainen taru, joka oli tullut Herodotoksen korviin. Nämä muurahaiset kummittelivat kauan Länsimaitten mielikuvituksessa, samoin kuin Intiasta yleensä vielä Keskiajallakin kerrottiin jos minkälaisia ihmejuttuja. Myöhemmät kirjailijat kuvittelivat muurahaisten sijasta kamalia nelijalkaisia aarneja, joilla oli siivet ja jalopeuran kynnet. Vielä 16:nnen vuosisadan kertomuksissa Intian aarnit ja kultamuurahaiset kummittelivat. Alkuaan ne ehkä olivat vain aron vaarattomia murmeleita, jotka kaivavat maan pinnan täyteen kuoppia. Englantilaiset matkustajat kertovat, että kultaa Tibetissä sanotaan »pippilikaksi», joka sanan mukaan merkinnee muurahaisikultaa. Nimellä siis olisi vanhat juuret ja taru ollut laajalle levinnyt.