Seuraava pyhiinvaeltaja, jonka käynnistä on säilynyt kertomus, oli ylhäissukuinen englantilainen munkki Willibald, jonka isä lienee ollut joku maan silloisista pikkukuninkaista. Hänen matkansa päämäärä oli aluksi vain Rooma, mutta tie sinnekin oli vaarallinen. Maailman asiat olivat vielä huonommalla kannalla kuin Arculfin aikoina. Kristikunta oli heikompi, islam voimakkaampi. Sarasenit olivat toiselta puolen edenneet Bosporolle, toiselta puolen Espanjan kautta Garonne virralle Etelä-Ranskaan. Koko Välimeri oli täynnään muhamedilaisia merirosvoja. Kristikunnan asema näytti tosiaan vaaran alaiselta, kun samaan aikaan pakanalliset paimentolaisheimot pitkin aroja etenivät aina Tonavan ja Rheinin laaksoon saakka. Itä-Rooman pelastivat Isaurilaiset keisarit, jotka hallitsivat sitä voimallisesti ja torjuivat pahimman vaaran. Länsimaat alkoivat saada jonkun verran suojaa vahvistuvalta frankkilaiselta valtakunnalta, jota Kaarlo Martel jälkeläisineen järjesteli voimallisella kädellä.

Onnellisesti nuori englantilainen munkki isänsä ja veljensä kanssa pääsi Alppien poikki, joitten solat rosvojen vuoksi olivat vaaralliset. Niitä pitivät pyydyspaikkoinaan varsinkin Lombardian langobardilaiset ruhtinaat. Matkalla kuoli Willibaldin isä, mutta siitä huolimatta poika jatkoi matkaansa. Rooman piispa oli vielä Ravennan eksarkin ylivallan alainen, mutta Itä-Rooman vastustuksesta huolimatta hän alkoi vähitellen saada yhä enemmän valtaa ja muuttua siksi mahdiksi, jonka käskyjä Italiassa etupäässä toteltiin — milloin siellä ketään toteltiin.

Roomassa Willibald päätti ulottaa matkansa Pyhälle maalle saakka. V. 722 lähdettiin laivalla matkaan Syyriaan ja purjehdittiin ensinnä Moreaan, jota silloin sanottiin Slaviniaksi, koska sen olivat anastaneet Bulgaarit, autettuaan ensin Leo Isaurilaisen Konstantinopolin valtaistuimelle. Sieltä matka piti Khiokseen, Samokseen ja Efesokseen, jossa käytiin katsomassa varsinkin »seitsemän unikeon luolaa». Puutetta ja vilua kärsien jatkoivat pyhiinvaeltajat sieltä matkaa pitkin rannikkoa Lykiaan ja purjehtivat Kypron kautta Syyriaan. Täällä heidät vangittiin muka vakoojina, mutta erään espanjalaisen uskonluopion toimesta kalifi laski heidät vapaaksi, kuultuaan heidän tulleen »siitä maasta, joka on etäimpänä lännessä, jonka takana ei ole muuta kuin valtameri». Kalifin luvalla he sitten saivat matkustaa Pyhässä maassa niihin paikkoihin, jotka vielä olivat kristityille avoinna. Jerusalemissa oli Arculfin käynnin jälkeen keksitty useita uusia paikkoja, jotka liittyivät Vapahtajan ja pyhien miesten elämään. Mutta Taborin vuorella oli enää vain yksi kirkko, kaksi olivat arvatenkin Sarasenit hävittäneet. Pyhä maa ja sen lähimaat vaellettiin moneen kertaan ristiin rastiin ja vasta v. 726 Willibald näyttää lähteneen paluumatkalle. Paluumatkalla oli hänelle käydä huonosti. Hän oli ostanut Jerusalemissa kallisarvoista balsamia viedäkseen sitä salaa maasta pois. Sitä varten hän otti ruo’on, joka oli ontto ja pohjalla varustettu, täytti sen petrolilla, pisti sen kalebassipulloon, jossa balsami oli, ja leikkasi kalebassin suun ja ruovon poikki aivan tasan, niin että sitä mitä ruo'ossa oli, näytti koko kalebassikin sisältävän. Acren tullipaikassa ei petosta huomattukaan, mutta Tyyroksessa kansa otti pyhiinvaeltajat kiinni ja sitoi heidät ja alkoi etsiä, eivätkö he vieneet maasta kiellettyä tavaraa. Jos olisi jotain löydetty, »niin meistä olisi tehty marttyyrejä». Mutta kun etsijät avasivat kalebassin, niin pullon sisusta haisi vain petrolille, eivätkä he balsamia löytäneetkään. Sen vuoksi he antoivat heidän mennä. Tyyroksesta matkustettiin Konstantinopoliin, jossa viivyttiin kaksi vuotta. Paluumatkalla poikettiin Sisiliaan ja nähtiin Liparin saarien suitsuva tulivuori. Siihen oli Arculfin jälkeen liittynyt tarukin, sillä itse paavi Gregorius Suuri oli sanonut Itä-Goottien kuninkaan Theoderikin siellä kituvan tulisessa pätsissä, jonka vuoksi Volkanoa oli ruvettu yleiseen sanomaan »Theoderikin helvetiksi».

Willibaldin matkakertomus säilyi erään nunnan muistoon kirjottamana. Pyhiinvaeltaja itse matkalta palattuaan kutsua noudattaen lähti pakanallisten Germanien maahan auttamaan setäänsä Bonifaciusta käännytystyössä. Hän kuoli siellä Eichstättin piispana.

Pian sen jälkeen kun Willibald oli palannut matkaltaan, tapahtui Länsimaitten elämässä käänne, joka pysyvästi vaikutti seuraavien vuosisatain oloihin. Kaarlo Martel voitti v. 732 Sarasenit Länsi-Ranskassa Toursin tappelussa ja seisautti siten Espanjasta käsin uhkaavan muhamedilaisvaaran. Ennenkun muhamedin uskon levittäjät ennättivät hyökkäyksensä uudistaa, oli Pyreneitten pohjoispuolelle syntynyt valtakunta, joka kaikiksi ajoiksi pysäytti heidän etenemisensä ja pian uhkasi riistää heiltä Espanjankin. Frankkien kuningas Pipin oli vallottanut Lombardian ja Kaarlo Suuri vahvisti valtaansa Italiassa siihen määrään, että hän v. 800 saattoi Tiberin rannalla kruunauttaa itsensä Rooman keisariksi. Länsimaat olivat sen kautta saaneet uuden keskusmahdin, jolla oli Rooman yhä vielä mieliä hallitsevan valtioaatteen yhdistävä laillistus. Sarasenit ajettiin Pyreneitten niemimaalla Ebron taa, idästä tavan takaa hyökkäävät paimentolaiskansat voitettiin monessa verisessä taistelussa ja Tonavan laakso aina Unkaria myöten pakotettiin tottelemaan uuden Rooman keisarin käskyjä. Pohjoisessa pakanallisten Saksilaistenkin täytyi vihdoin kaataa pyhät puunsa ja tunnustaa Kaarlo Suuren ylivalta. Byzantilainen keisarikunta oli tähän uuteen valtakuntaan verraten heikko. Sen valta Balkanin niemellä ja Vähässä Aasiassa oli supistumistaan supistunut, Välimerellä se oli kokonaan mennyttä.

Karolingien ajalla tapahtuneista pyhiinvaelluksista on säilynyt tietoja ainakin kolmesta. Muuan Fidelis niminen munkki kävi kahdeksannen vuosisadan keskivaiheilla Palestinassa, poiketen matkalla Egyptiin, jossa pyramideja hänelle näytettiin »Joosepin vilja-aittoina». Hän kulki laivalla Hadrianuksen korjauttaman kanavaa Niilistä Punaiseen mereen. Amru nimisen kalifin sanotaan avauttaneen kanava uudelleen, voidakseen paremmin hallita Egyptiä. Mutta vuosikymmen myöhemmin se jälleen tukittiin, kun aljettiin pelätä, että päin vastoin kapinan tehneet Arabialaiset voisivat sitä myöten hyökätä Egyptin kimppuun.

Bernard.

Enemmän kuin sata vuotta myöhemmin, v. 868, lähti eräs Bernard niminen bretagnelainen, kaikesta päättäen ylhäinen mies ja ehkä Frankkien kuninkaan salainen asiamieskin, Pyhälle maalle. Hänen matkastaan on mieltäkiinnittävin osa menomatka, koska se osottaa Sarasenien silloista valtaa. Lähtö nimittäin tapahtui sarasenilaiselta alueelta, sillä muhamedilaiset olivat jo vallottaneet suuren osan. Etelä-Italiasta, Sisilian, Sardinian ja Korsihan ja Etelä-Ranskassakin saaneet jalansijaa. Näihin menestyksiin oli syynä Kaarlo Suuren valtakunnan jakaminen ja heikontuminen hänen kuoltuaan. Sarasenit olivat jo kaksi kertaa laskeneet itse Tiberinkin suuhun ja uhanneet Roomaa, jonka paavi sen jälkeen oli linnottanut. Laivaan Bernard astui Tarentossa, saatuaan sarasenilaiselta maaherralta passin. Tarenton satamasta lähti juuri yhdeksän laivaa, jotka veivät Aleksandriaan 9000 kristittyä orjaa. Niin surkeiksi olivat olot Länsimailla muodostuneet. Mutta ennenkun hän pääsi Aleksandriassa maihin, hänen täytyi maksaa suuret juomarahat, satoja markkoja, ja samoin edelleenkin, missä hän vain Egyptissä matkusti. Muuta vahinkoa ei hänelle kuitenkaan tapahtunut. Hänkin kävi katsomassa »Joosepin viljamakasineja» — pyramideja — ja kulki sitten Ala-Egyptistä erämaan kautta Palestinaan, tavaten pitkin matkaa, ja varsinkin Egyptissä, kristittyjä, jotka suurimmalla vierasvaraisuudella häntä kohtelivat.

Jerusalemissa Bernard sai asunnon majatalossa, joka Kaarlo Suuren toimesta oli sinne rakennettu. Tämä voimallinen ja ylevä hallitsija oli nimittäin saanut yhtä valistuneen kalifin Harun-al-Rashidin kanssa aikaan sopimuksen, joka takasi pyhiinvaeltajille paremman kohtelun Pyhässä maassa. Kalifi oli muun muassa lähettänyt Kaarlo Suurelle Pyhän haudan ja Jerusalemin avaimet ja Kaarlo Suuri oli tämän johdosta voinut rakennuttaa Jerusalemiin majatalon kaikkia latinalaisia pyhiinvaeltajia varten ja varustaa majatalonsa kirjastolla. Meritse palasi Bernard sitten Italiaan, josta hän valitellen mainitsee, että turvallisuus siellä oli paljon huonompi kuin voimakkaasti hallituissa Itämaissa. Roomaa tuskin saattoi rosvojen vuoksi lähestyä muuta kuin suuressa asestetussa seurassa. Sarasenien pelosta oli »ikuisen kaupungin» avaimet joka ilta tuotava paaville itselleen, niinkuin huolellisessa talossa perheenisälle. Mutta paavien valta vähitellen vahvistui, ja tarmokkaasti he ylläpitivät järjestystä, niin pitkältä kuin heidän sananvaltansa ulottui.

Samaan aikaan kun Bernard, kävi Pyhällä maalla pyhiinvaeltajana myös Frotmund niminen bretagnelainen, joka oli tehnyt veririkoksen ja sen vuoksi tuomittu erinomaiseen katumukseen. Avojaloin, tuhkaa päälaellaan, katumuksentekijän karkeaan pukuun puettuna, käsissään ja jaloissaan raskaat kahleet, hän v. 870 lähti pyhiinvaellukselle, josta ei ollut tulla koskaan loppua. Hänen tuli kulkea toisesta pyhästä paikasta toiseen, kunnes Jumala antaisi hänen syntinsä anteeksi ja hän sen kautta saisi heittää pois kahleensa ja katujan vaatteet. Frotmund kulki ensin Syyriaan ja oleskeli sitten jonkun aikaa Jerusalemissa. Egyptissä hän eli Theben munkkien parissa, sen jälkeen hänet tavattiin rukoilemassa Cyprianuksen haudalla Karthagossa. Sieltä hän palasi Roomaan ja koetti saada paavi Benedictus III:lta anteeksi annon, mutta tämä tuomitsi hänet jatkamaan katumuksen tekoa. Frotmund lähti uudelleen vaeltamaan, kävi Jerusalemissa, Galilean Kaanaassa, Punaisella merellä, Sinain vuorella, vieläpä Armeniassakin sillä paikalla, johon Noan arkki oli pysähtynyt, kärsien matkalla sanomattomia tuskia, milloin nääntymäisillään puutteesta, milloin uskottomien ruoskimana, milloin itse kiduttaen itseään melkein hengettömäksi. Vaelluksensa neljäntenä vuotena hän vihdoin Pyhän Marcellinuksen haudalla Redonin luostarissa Länsi-Ranskassa pääsi synneistään ja kahleistaan.