Samoihin aikoihin saapui Syyriaan paljon ihmisiä eri maista näkemään pylväspyhimystä, Simon Stylitestä. V. 553 tapahtui koko Foinikian rannikolla ja sisämaassa kauhea maanjäristys. Antoninus niminen pyhiinvaeltaja kävi Pyhässä maassa kymmenkunta vuotta myöhemmin ja antaa kaikista Idän pyhistä paikoista tavallista täydellisemmän selonteon. Hänen matkansa olikin viimeinen huomattavampi pyhiinvaelluskertomus ennen muhammedilaisteri tuloa. Hän matkusti Italiasta maata pitkin Konstantinopoliin, vaikka pohjoiset tiet epäilemättä olivat hyvin vaaralliset Langobardien, Avarien ja Gepidien rosvoretkien vuoksi. Foinikian kaupungeissa, varsinkin Beiruthissa, hän kaikkialla näki mainitun maanjäristyksen tuhoja, joita ei oltu vielä voitu korjata. Komeassa Beiruthissa oli maanjäristys muun muassa hävittänyt »koulun» ja »yliopiston» ja kolmekymmentätuhatta ihmistä oli saanut surmansa. Sidonissa Antoninus kertoo tavanneensa kehnoimmat kaikista ihmisistä. Sareptassa hän näki Eliaan pyhäinjäännöksiä, Tyyrosta hän moitti kovin syntiseksi ja niin ylelliseksi, että sitä oli mahdoton sanoin kertoakaan. Siellä käytiin silkissä ja kaikenlaisissa kalleissa vaatteissa, mutta mitä muuta voikaan odottaa kaupungilta, joka oli Venuksen palvelukselle pyhitetty. Ptolemais eli Acre sitä vastoin oli siivo kaupunki, jossa oli hyviä luostareita. Nazaretissa näytettiin sitä kirjaa, josta Jesus oli oppinut lukemaan, ja penkkiä, jolla hän oli istunut yhdessä muitten koululasten kanssa ja jota ainoastaan kristitty saattoi liikuttaa. Neitsyt Maarian talossa olivat Vapahtajan vaatteet säilyneet, ja ne tekivät monta ihmettä. Ja niin suuri oli paikan tenho, että viha, jota Juutalaiset tunsivat kaikkia kristittyjä kohtaan, siellä muuttui rakkaudeksi, ja Nazaretin vaimot olivat kaikkia muita kauniimmat, koska he väittivät polveutuvansa Pyhästä Maariasta. Mutta sitä kiukkuisempia olivat Sebasten juutalaiset. »Kautta avoimen maan ja Samarialaisten kylissä ja kaupungeissa juutalaiset seurasivat meitä, polttaen jalkamme jäljet oljilla. Ja niin suuresti he kristittyjä vihaavat, että tuskin vastaavat kristittyjen kysymykseen. Eivät edes rahaa he ota kädestänne, viskaamatta sitä ensin veteen likoomaan. Ja varokaa, ettette siinä maassa sylje, jos tahdotte heitä välttää.» Mutta mahdoton on luetella kaikkia niitä pyhiä muistopaikkoja ja ihmeitä, joita placentialainen pyhiinvaeltaja näki. Hän kävi Egyptissäkin, jossa Israelin lapset olivat olleet orjuudessa, ja näki muun muassa Suezin kannaksella Klysman kaupungissa Intiasta tulleita laivoja, täynnään Intian kauppatavaroita.

Valtiolliset tapaukset sitten sulkivat pyhiinvaeltajilta tiet, tai ainakin tekivät heidän matkansa entistä paljon vaarallisemmiksi ja vaikeammiksi. V. 615 j.Kr. Persian hallitsija Khosroes vallotti Jerusalemin ja persialaiset tulenpalvelijat silloin hävittivät suurimman osan niistä kauneista rakennuksista, joita Itä-Rooman kristityt keisarit olivat Pyhään kaupunkiin rakentaneet. Oikea risti vietiin kauas Tigriin taa. V. 627 keisari Heraclius vallotti Jerusalemin takaisin, mutta ainoastaan kymmenen vuotta sen enää oli suotu olla kristityn Itä-Rooman vallassa. V. 637 patriarkka Sofronius avasi Jerusalemin portit kalifi Omarille, ja muhamedilaisten hallussa Jerusalem sitten pysyi aina ristiretkiin saakka.

Seitsemännen vuosisadan lopulla, pahimpain sota-aikain päätyttyä, alkoi Jerusalemiin saapua pyhiinvaeltajia niitten germanilaistenkin kansojen keskuudesta, jotka olivat Länsi-Rooman provinsseihin asettuneet ja vähitellen ennättäneet sivistyä ja vakaantua kristillisyydessä. Tunnetuimmat näistä pyhiinvaeltajista olivat Englannista ja Ranskasta. Ensimäinen, josta on tietoja, oli Arculf.

Arculf.

Arculfin saapuessa Pyhään maahan v:n 680 vaiheilla olivat olot siellä perin pohjin muuttuneet. Muhamedin uskolaiset olivat anastaneet kaikki raamatulliset maat, pyhiinvaeltajat eivät enää kulkeneet viranomaisten suojeluksessa, vaan vieraan vihamielisen uskon tunnustajat hallitsivat niissä maissa, joissa kristinuskon kaikki juuret olivat. Koko Pohjois-Afrika oli joutunut sen valtoihin, Itä-Rooman rajat olivat taantuneet Vähään Aasiaan Tauro vuoriston rinteille, ja milloin tahansa oli pelättävä, että muhamedilaiset vallottajat ne murtaisivat ja etenisivät aina Bosporon rannoille. Italiaan heidän pelättiin hyökkäävän meren poikki Tunisiasta, Espanjaan Gibraltarin salmen poikki Mauretaniasta. Espanjan he saivatkin moneksi vuosisadaksi valtaansa ja siitä tuli yksi maurilaisen sivistyksen päämaita. Länsi-Europan valloista ainoastaan Frankkien perustama valtakunta osotti siksi suurta sisällistä vahvuutta, että se kykeni antamaan tukea laajemmaltakin.

Niin olivat olot muuttuneet, kun ranskalainen piispa Arculf teki pyhiinvaellusmatkansa Pyhälle maalle. Hänen kertomuksensa olisi ehkä jäänyt unohduksiin, ellei myrsky olisi paluumatkalla ajanut laivaa mukanaan aina Britannian pohjoisille rannoille, jossa Hebridien saarilla oli Iona niminen kuulu luostari. Tämän luostarin johtaja kirjotti muistoon Arculfin matkakertomuksen ja lyhennetty ote siitä säilyi Bedan kirjottamassa Englannin kirkkohistoriassa.

Arculfin tullessa Jerusalemiin seisoi Salomon temppelin tilalla jo Sarasenien rakentama moskea. Pyhiinvaeltajia siellä kävi edelleenkin, mutta ne olivat nyt muhamedilaisia, koska varhaisemmat kalifit kehottivat moslemilaisia käymään Jerusalemissa pyhiinvaelluksella. Syyskuun puolivälissä vietettiin suuret markkinat, joihin saapui suunnattomasti kansaa kamelineen, hevosineen ja aasineen. Markkinoita aina seurasivat rankat sateet, jotka sitten puhdistivat kadut, ja Arculf piti sitä Jumalan ihmeenä. Arculf kiittää Jerusalemia hyvin rakennetuksi ja tekee tarkkaan selkoa sen pyhistä paikoista. Hän piirusti niitten pohjakaavat vahatauluille, ja näitten pohjakaavain vuoksi matkakertomus on arvokkaimpia lähteitä Jerusalemin vanhain kristillisten rakennusten tuntemiseen. Arculf niinikään ensimäisenä mainitsee keskellä Jerusalemia olleen pylvään, joka muka samalla oli koko maailmankin keskusta, koska psalmissa sanotaan: »Mutta Jumala on vanhastaan meidän kuninkaamme, joka meidät vapahtaa maan keskellä». Kautta Keskiajan Jerusalem sen vuoksi piirrettiin kaikkien maailmankarttojen keskustaksi.

Jerusalemista Arculf matkusti Jordanille ja Galileaan, käyden muun muassa Genezaretin järven rannoilla, joilla kasvoi metsiä — nykyisin ne ovat aivan puutonta erämaanluontoista seutua. Taborin vuorella hän näki suuren luostarin ja kolme kirkkoa. Damaskon kautta kiertäen Arculf matkusti edelleen Tyyrokseen meren rannalle ja sieltä laivalla Egyptiin. Aleksandrian kauppa kukoisti silloin yhä vielä mitä vilkkaimmillaan ja majakassa sytytettiin joka ilta tuli merenkulkijoita opastamaan. Muhamedilainen valta ei siis vielä ollut saattanut Aleksandriaa rappiolle, eikä se ollut kristityille matkustajoillekaan niin vihamielinen kuin myöhemmin, koska Arculf näyttää saaneen jotenkin vapaasti liikkua kaikkialla, jota vastoin myöhemmät pyhiinvaeltajat joutuivat ainaisten rettelöitten alaisiksi. Niilin suistamossa oli hänen käydessään vielä vilisemällä krokotileja, joitten raatelevaisuus häntä kammotti.

Mutta kaikkia Itämaitten ja Länsimaittenkin kaupunkeja komeampi oli Konstantinopoli, johon Arculf sitten ohjasi matkansa. Hän palasi kotia Rooman kautta, kulkien Liparin saarien ohi, joista Volkano purki päivällä savua ja yöllä tulta niin suurella jyryllä, että vastapäätä oleva Sisilian ranta tärisi.

Willibald.