Länsimaat elivät koko Keskiajan tämän ainaisen vaaran alaisina ja niillä oli siten montakin kertaa tilaisuus tutustua arojen paimentolaisiin ja oppia lähemmin tuntemaan heidän elämänlaatuaan. Kun heitä ei voitu asevoimalla torjua, niin koetettiin muita keinoja. Heitä koetettiin kääntää kristinuskoon ja paavien toimesta lähetettiin sitä varten lähettiläitä tatarilaisten suurkaanin hoviin. Näitten lähetystöjen matkat ovat merkillisimpiä varsinaisia matkoja, mitä siihen saakka oli tapahtunut. Niitten kautta laajeni maantuntemus pitkin aroja kauas Aasian sydänosiin saakka. Samaa tietä sitten venezialaiset Polo veljekset kulkivat koko Aasian poikki Kiinaan, jonka ihmeteltävistä kehittyneistä oloista he toivat Länsimaille ensimäiset luotettavat tiedot. Heitä ennen oli siellä tosin käynyt nestoriolaisia lähetyssaarnaajoita, mutta tämän kirkon harjottama lähetystoimi ei sanottavassa määrin tullut Länsimailla tunnetuksi, eikä niiden maantietoa rikastuttanut.
Vaikka Itämaat vihamielisten valtiollisten ja uskonnollisten mahtien vaikutuksesta suljettiinkin kristikunnalta, niin tuli sieltä kuitenkin edelleenkin kauppatavaroita Intiasta saakka, vaikka ne matkalla välikäsien kautta kulkiessaan suuressa määrin kallistuivat. Vapaan meriyhteyden aikaan saaminen Intian kanssa kävi yhä tärkeämmäksi, kuta enemmän välillä olevat muhamedilaiset valtiot harjottivat kauppasortoa, ja sen toteuttaminen vihdoin sai aikaan ne suuret merimatkat, jotka avarsivat Europpalaisille koko maan piirin, tekivät kaikki meret heidän töikseen ja niitten varressa olevat maat heille alamaisiksi. Tietä Intiaan haettiin ensin Afrikan ympäri, sitten Lännen meren poikki. Edellisen tehtävän suorittivat Portugalilaiset. Jälkimäisen, paljon rohkeamman ja suuripiirteisemmän suunnitelman esitti ja toteutti Espanjan palvelukseen siirtynyt genovalainen Columbus, joka ei tosin itse ennättänyt Intiaan saakka, mutta sen sijaan löysi Lännen merestä Uuden maailman, tarujen kadotetun Atlantiin.
Kokonaan ei meidän kuitenkaan tule halveksia Keskiajan oppineitakaan maantieteellisiä saavutuksia. Uskonto tosin sitoi ajatuksen, mutta käytännöllisen maantutkimuksen alalla suoritettiin erittäin tärkeä lyö, kun merenkulkuohjeitten mukaan laadittiin Välimeren rantamaista kartat, joiden tarkkuus ja luotettavuus on omiaan hämmästyttämään. Ne jättivät kauas taakseen Ptolemaioksen kartan, vaikka tämä perustuikin yleispätöisemmälle tähtitieteelliselle paikanmääräykselle.
PIMEIDEN AIKAIN MATKOJA JA YHTEYKSIÄ.
Pyhiinvaeltajia.
Ne matkakertomukset, joita on Keskiajan »pimeiltä ajoilta» säilynyt, ovat enimmäkseen pyhiinvaeltajien selontekoja käynneistään Palestiinassa ja Idän pyhillä paikoilla.
Elämä jatkui Välimeren itäosissa yhtäjaksoisemmin kuin Länsimailla, niin kauan kun Byzantilainen keisarikunta kykeni maitaan koossa pitämään ja vihollisia päältään torjumaan. Kuudennella vuosisadalla Byzantilainen valtakunta melkoisesti vaurastuikin entisestään taitavain hallitsijain johdolla. Keisari Justinianukscn aikana elpyi kauppa Itämaitten kanssa melkoisesti. Abessinian kristittyjen kanssa ylläpidettiin vilkasta yhteyttä ja »roomalaiset» kauppiaat tunkeutuivat päiväntasaajalle saakka yhdessä abessinialaisten kanssa, hakemaan kultaa, smaragdeja ja maustimia. Matkustaminen oli silloin Itämailla vielä vapaata, joskaan ei aina turvallista, ja varsinkin Palestinassa kävi ahkerasti pyhiinvaeltajia kaikista nuoren kristikunnan maista. Kuta enemmän tämä pyhiinvaellus kehittyi, sitä enemmän lisääntyi niitten raamatullisten merkkipaikkain luku, joita siellä oli nähtävänä, ja niihin liittyi monenlaisia ihmetaruja, jotka näyttävät välittömästi versoneen uskon perustamisen ensi aikoina tapahtuneista ihmeistä. Kuudennen vuosisadan ensimäiseltä neljännekseltä on säilynyt eräs lyhyt selonteko, jossa muun muassa kerrotaan pyhästä ristinpuusta valmistetusta keihäästä, joka yöllä loisti niinkuin aurinko keskipäivällä, sarvesta, jolla David ja Salomo voideltiin, ambrasormuksesta, jota Salomo sinettinään käytti. Siinä vielä mainitaan nähtävyyksien joukossa multa, josta Aatami oli luotu, keihäs ja sieni, kuppi, josta Vapahtaja söi viimeisen illallisen, kivi, jolla Tapani kivitettiin, ruoska, jolla Vapahtaja ruoskittiin ja joka oli hopeiseen patsaaseen talletettu.
Theodosios.
Eräs Theodosios niminen kirkonmies julkaisi samaan aikaan kertomuksen Pyhästä maasta, arvatenkin pyhiinvaeltajain opastamiseksi. Se käsittää laajemmaltakin itämaisen kristikunnan maita. Se osottaa, että pyhiinvaelluspaikkain luku lisääntymistään lisääntyi. Vähitellen löytyi uskon kotiseuduilta kaikki, johon vain tavalla tai toisella liittyi joku raamatullinen muisto. Muun muassa tämä pyhiinvaeltaja kertoo Jordanin takana olevasta Liviada nimisestä paikasta, samasta, jossa Mooses löi sauvallaan kalliota ja jossa hän sitten kuoli. Siellä oli lämpöisiä lähteitä, joissa Mooses oli kylpenyt ja jotka vielä sinä päivänä paransivat pitaalitautia. Sodomin lakeudella oli Lotin emäntää esittävä suolapatsas, joka kasvoi ja hupeni sen mukaan, kun kuukin kasvoi ja väheni. Öljyvuorella voitiin nähdä eräässä paikassa kalliossa Vapahtajan hartiain painalmus, joka oli kiveen kuvautunut kuin pehmeään vahaan. Vielä merkillisempiä olivat ne pienet kukkulat, joita oli Jordanin suupuolessa, samat kukkulat, jotka Herran astuessa jokeen kastettavaksi »riemuiten astelivat hänen edellään», kuten David ennusti. »Vuoret hyppivät kuin oinaat ja pienet mäet kuin karitsaiset.» Ja vielä sinä päivänä ne pyhiinvaeltajan mielestä näyttivät siltä, »kuin olisivat juuri aikoneet hypätä».
Antoninus.