Maantiede ja löytöretket 1

by Into Konrad Inha

Valtiolliseen elämään oli tullut runsaasti aivan uusia aineksia. Vuosisatoja kului, ennenkun olot jälleen vakautuivat ja kirkko alkoi saada kaikissa Keski-Europankin maissa vahvat juuret, läänitys- ja ritarilaitos haahmoutua, ja siten muodostua ne molemmat mahdit, jotka olivat Keskiajan varsinainen tunnuspiirre ja hallitsivat sen elämää. Tämä kehitys sitoi Länsi-Europan voimia siihen määrään, ettei sen huomio kääntynyt ulospäin muuta kuin silloin, milloin joku ulkonainen vallottaja pakottamalla pakotti yhteistoimiin kotiliesien pelastamiseksi.

Itä-Rooma tosin valtakuntana säilyi, olipa jotenkin kauan verraten mahtavakin, mutta ei sekään voinut estää hävityksen aaltoja kerta toisensa jälkeen vyörymästä maittensa yli. Suurimman osan alueistaan se tosin säilytti, mutta ne olivat joutuneet perinpohjaisen hävityksen alaisiksi ja osasta saaneet aivan uusia asukkaita Balkanin niemimaasta, jonka vanhat illyrialais-thraakialaiset kansat jo olivat enimmäkseen kreikkalaistuneet, oli tullut melkein slaavilainen maa. Yksin Peloponnesokin, vanhan Spartan maa, oli siihen määrään slaavilaistunut, että sitä Keskiajan alkupuolella sanottiin »Slaviniaksi». Vaikeimmissa vuorimaissa vain olivat vanhat kansat pitäneet puoliaan ja sieltä ne myöhemmin taas valtasivat takaisin aluettaan. Kirkon ja kultuurinsa turvissa Kreikkalaiset saattoivat sen verran sulattaa itseensä uusia kansanaineksia, että ainakin Kreikka taas kreikkalaistui.

Vähitellen Itä-Rooma kuitenkin menetti maan toisensa jälkeen valtiollisestakin yhteydestään. Balkanin niemimaalla slaavilaiset kansat erosivat itsenäisiksi valtakunniksi, sen pohjois-osissa mellasti toinen paimentolaiskansa toisensa jälkeen, hävittäen sekä lyhytikäiset valtiot että niiden asukkaat. Aasian puolella Arabit, Turkkilaiset ja Mongoolit anastivat maan toisensa jälkeen ja suureksi osaksi surmasivat niiden asukkaat, niin että siellä sekä kansalliset että valtiolliset olot muodostuivat kokonaan uudelle pohjalle. Ja lisäksi uusi uskonto, Muhammedin perustama ja hänestä nimensä saanut, tulella ja miekalla hävitti kristinuskonkin melkein sukupuuttoon niistä maista, joissa se oli syntynyt ja joista se oli lähtenyt maailmaa vallottamaan siveellisillä voimillaan. Lopulta ei Byzantionin keisarikunnalle kuulunut juuri muuta kuin sen oma lähin ympäristö, mutta pääkaupunkinsa muurien suojassa se säilyi melkein Uuden ajan alkuun saakka, kunnes Turkkilaiset saivat senkin valtaansa ja Hagia Sofia, Justinianuksen kuulu kirkko, Itämaiden kristikunnan ylpeys, muutettiin muhamedilaiseksi moskeaksi.

Perinpohjaiset olivat siis ne mullistukset, joitten alaiseksi sivistynyt maailma Keskiajan kuluessa joutui. Uusia valtakuntia muodostui, nuoria kansoja tuli näyttämölle, sulautumisen kautta syntyi semmoisia kansoja ja kieliä, joita ei ollut ennen olemassakaan, ja kirkkojen määräävän vallan kautta muuttuivat sivistysolot sekä Itämailla että Länsimailla aivan toisiksi, kuin ne olivat olleet Vanhan ajan lopulla valtaan päässeen tieteellisen valistuksen vaikutuksesta.

Uskonnolla oli sekä Itämailla että Länsimailla kautta Keskiajan ratkaiseva vaikutusvalta tieteelliseen elämään, myöskin maantieteeseen. Kristityissä maissa kirkollinen ja maallinen mahti olivat toisistaan erotetut ja alkuaikoinaan keskenään ristiriidassakin, kunnes kirkko sai määräävän vallan, ja sen vuoksi tieteellinen elämä Länsimailla joutui rappiolle, kun kirkko oli sitä kohtaan vihamielinen. Muhamedilaisissa maissa oli asianlaita toinen. Kalifit yhdistivät käsiinsä sekä maallisen että hengellisen vallan ja maallisella vallalla oli sen vuoksi vapaammat kädet edistää tieteellistäkin valistusta. Kun islamin vallotusaikain suvaitsemattomuus oli jonkun verran asettunut, niin alkoi tiede valistuneitten hallitsijain suosimana erinomaisesti elpyä. Klassillisten tutkijain teokset kaivettiin esiin kätköistään, se mikä niitä oli säilynyt, niitä käännettiin arabian kielelle ja niitten pohjalla aljettiin työtä jatkaa. Arabit olivat sen vuoksi ennen ristiretkiä paljon edellä Länsimaista varsinkin tähtitieteen ja maantieteen aloilla ja heiltä saadun yllykkeen kautta nämä tieteet uudelleen elpyivät Länsimaillakin. Vasta Turkkilaisten aikana valistuselämä Itämailla joutui täydelliseen rappioon.

Länsimainen kirkko oli tieteellistä tutkimusta kohtaan suvaitsematon. Viisastuneena niistä ankarista opinriidoista, jotka alkuaikoina olivat raadelleet kristittyä kirkkoa, se oli koonnut voimansa niin kiinteihin muotoihin kuin mahdollista, eikä suvainnut mitään poikkeusta Raamatun kirjaimesta eikä kirkkoisien opista. Se oli kirkolle tarpeen, jotta se saattoi paremmin ylläpitää järjestystä pimeiden vuosisatain kuohuvassa elämässä. Kirkko ylläpiti ankaraa »isällistä kuria ja tukahutti säälimättä kaikki semmoiset opetukset, jotka uhkasivat käydä sen rauhalle vaarallisiksi. Ainoastaan vanhan kirjallisuuden säilyttäjänä se palveli vastaista tietopuolista valistusta. Kristinuskon perustavat kirjat ja sen alkuaikain dogmatiset teokset olivat kirjotetut vanhoilla klassillisilla kielillä ja näiden viljeleminen oli sen vuoksi jokaisen kirkonmiehen ensimäinen velvollisuus. Luostarien vahvojen seinien turvissa, munkkien uutteran jäljennystyön varassa säilyi suuri osa kreikkalaisten ja roomalaisten oppineitten ja kirjailijain teoksista, kunnes niistä ruvettiin muutakin hyötyä hakemaan ja kunnes keksittiin kirjapaino, joka runsaan monistuksen kautta pysyväisestä turvasi ne häviöltä.

Maantiede ja maailmanoppi muodostettiin siis Keskiajan alussa kirkon näköalojen mukaisiksi, s.o. palattiin niihin alkuperäisiin käsityksiin, jotka Juutalaisilla oli ollut Vanhan testamentin syntymäaikoina. Kovin verkalleen siitä jälleen edistyttiin. Lähes vuosituhannen luultiin maata litteäksi kiekoksi, jonka keskellä Jerusalem oli. Vasta ristiretkien jälkeen aljettiin vapautua näistä jäykistä kehyksistä. Vasta silloin alkoi Ptolemaioksen maantiede kantaa hedelmiä. Se mullisti käsitykset maan muodosta ja johti siihen ajatukseen, että maan ympäri ehkä oli mahdollinen purjehtia.

Mutta vaikka Keskiajan maantiede olikin palannut yhtä lapselliselle kannalle, kuin se oli ollut ennen Kreikkalaisia, vaikka se piirsi kartoilleen kaikenlaisia ihmeitä ja kummituksia semmoisille aloille, joista tietoja puuttui, niin ei Keskiaika kuitenkaan ollut tulokseton maantieteenkään kannalta katsoen. Se keräsi aineksia, vaikk’ei osannut niitä käsitellä. Näköpiiri sen kuluessa levisi suuresti joka suunnalle.

Etu-Aasiassa tosin aluksi palattiin melkein samalle kannalle, jolla sen tunteminen oli ennen Aleksanteri Suuren vallotuksia. Etu-Aasian kukoistava hellenistinen sivistys tuhottiin ja hävitetyn kultuurin raunioille perustetut muhamedilaiset valtakunnat asettuivat Länsimaita kohtaan niin leppymättömälle sotakannalle, että Lännen pääsö niihin melkein kokonaan suljettiin. Sitä myöten tiedot niistä ehtyivät. Sama oli Afrikan laita, jossa olot kävivät sitäkin vaikeammiksi, kun Välimeren pitkällä etelärannikolla merirosvous pääsi valtaan ja lopetti kaiken rauhallisen yhteyden näiden maiden kanssa, jotka Vanhan ajan lopulla olivat Rooman valtakunnan edistyneimpiä ja parhaiten järjestettyjä. Mutta vaikka Länsimaiden tieto Itämaista ehtyikin, niin Arabien kautta niiden tuntemus suuresti laajeni. Ristiretkien kautta Länsimaatkin pääsivät osallisiksi Arabien näköpiirin laajennuksesta. Ristiretkien kautta saadut vaikutukset olivat suurena syynä loistavaan renessansiaikaan, jonka kuluessa aljettiin jälleen entistä uutterammin tutkia klassillista kirjallisuutta ja tiedettä. Europan kauppakin niitten kautta suuresti vilkastui. Italian kaupungit, jotka vaikeissa oloissa olivat ylläpitäneet kauppaa Itämaiden kanssa, saivat siellä entistä varmemman jalansijan, jopa Mustanmeren rannikolla saakka, jossa ne asettuivat jo aikoja ennen hävitettyjen kreikkalaisten siirtokuntain tiloille. Pohjoista ja itää kohti tehdyt ristiretket saattoivat muun maailman yhteyteen Itämeren itäpuolella ja pohjoispuolella olevat maat, Suomen niitten mukana. Jonkun vuosisadan aikaisemmin olivat Skandinavian kansat heittäneet rosvoretkensä, suostuneet kasteeseen ja ruvenneet kristikunnan perheenjäseniksi. Byzantilainen keisarikunta oli välittänyt kristinuskoa ja sivistyksen alkeitten vientiä Venäjän sisäosiin.

Ne suuret, vaikkei pysyväiset, järkytykset, joitten alaisiksi Europan olot vielä Keskiajalla joutuivat, johtuivat suureksi osaksi eräästä niin sanoaksemme maantieteellisestä heikkoudesta sen rakenteessa. Keski-Aasiasta pistää Mustanmeren pohjoispuolitse, pitkin Tonavan laaksoa, yhtämittainen aroalue syvälle Europan sisäosiin saakka. Nämä arot ovat vanhastaan olleet sotaisien paimentolaiskansain temmellysaloina. Arojen paimentolaiselämä on itsessään sivistykselle vihamielistä, sen elinehtona kun on muuttelevainen elämä ja ainainen taistelu sekä luontoa että ihmisiä vastaan. Aroilta sen vuoksi saapuikin yhä uusia kansanaaltoja, jotka kiilan tavoin tunkeutuivat Europan sisäosiin saakka ja usean kerran uhkasivat kokonaan tuhota maanosamme aikoina, jolloin sen olot olivat ylen hajanaiset, puolustuskunto huono. Monen monta kansaa saapui sitä tietä vallottaen ja hävittäen Europpaan, indo-europpalaisten jälkeen turkkilais-tatarilaisia ja suomalaisia kansoja. Indo-europpalaiset olivat vakautuneet mikä mihinkin pysyväisiksi asujamiksi, jotkut suomensukuiset ja turkkilaisetkin kansat seurasivat Keskiajalla esimerkkiä, mutta varsinaiset Mongoolit pysyivät aroille uskollisina ja hallitsivat niitä ja niitten ympäristöjä kautta vuosisatain, kunnes Europan valtiot kehittyivät niin pitkälle, että saattoivat tehdä tästä hirmuvallasta lopun.