Foinikit olivat ensimäinen kansa, joka näki maailmaa laajemmaltakin. He tutustuivat ensimäisinä kaikkiin Välimeren maihin, ylläpitivät liikkeitä idänkin vesillä, mutta kauppaetujansa turvatakseen he pitivät tietonsa omana salaisuutenaan, eivätkä ne tulleet maantieteen hyväksi kuin välillisesti. Vasta Kreikkalaiset saattoivat maantuntemuksen kirjallisuuden kautta yhteiseksi omaisuudeksi.
Kreikkalaisten vanhimmat tiedot maista ja kansoista tapasimme Homeroksen runoissa. Laajan siirtolaisuuden kautta kahdeksannella ja seitsemännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua tulivat Egean meren ja Mustan meren seudut heille tunnetuiksi, lännessä Etelä-Italian, Sisilian ja Gallian rannikot. Persialaissotien kautta he entistä paremmin tutustuivat Itämaihin. Kaikkein suurimman ja vaikutuksiltaan tuntuvimman laajennuksen sai vanhan ajan maantuntemus neljännellä vuosisadalla e.Kr., jolloin Aleksanteri Suuri johti voitokkaat armeijansa koillisessa aina aina Baktriaan, idässä Intiaan saakka. Näköpiirin laajennusta seurasi pysyvä kultuurinkin leveneminen, kreikkalainen sivistys juurtui Itämaihin moneksi ajaksi ja sai siellä vallitsevan aseman. Karthagolaisen Hannon matka Luoteis-Afrikan rannikolle ja Pytheaan matka kohti hyistä Thulea olivat löytöretkinä merkillisiä, edistivät maantiedettä, mutta aikansa elämälle ne jäivät merkityksettömiksi.
Rooma astui näyttämölle. Roomalaiset sotilaat avasivat Armenian ja Kolkhiin, Pohjois-Afrika, Iberian niemimaa, Gallia ja Britannia vallotettiin ja liitettiin sivistysmaihin, Germanian kansoihin tutustuttiin sotain, Alppimaihin myös suurenmoisten tierakennusten kautta. Etäisistä pohjoismaista ja Kiinasta saakka saapuivat ensimäiset tiedot silloisen kultuurin polttopisteeseen.
Rinnan maitten laajenevan tuntemisen kanssa kehittyi tietojen järjestäminen ja aatteellinen käsitteleminen. Kreikkalaiset filosofit koettivat keksiä selityksiä luonnonilmiöille ja niitten johdolla laatia järjestelmiä maailmanrakennuksen selittämiseksi. Toisiin, kuten vuorovesi-ilmiöön, keksittiin oikeat syyt, toiset kuitenkin luonnontieteitten alkeellisuuden vuoksi olivat tuomitut pysymään vielä monia vuosisatoja selittämättä. Vähitellen huomattiin välttämättömäksi luopua vanhasta homerisesta maailmankäsityksestä, vaikka se Kreikkalaisille olikin niin rakas, ja tultiin siihen oikeaan johtopäätökseen, että maan täytyy olla pallon muotoinen. Tähtitieteilijät, jotka olivat keksineet keinoja paikkain määräämiseksi tai vaalia, siirsivät sieltä määräämiskeinonsa maan pinnalle ja miettivät ensimäiset asteverkot. Keksittiin aurinkokello, jonka avulla voitiin määritellä paikkain maantieteellinen pohjois-eteläasema, ja ryhdyttiin ensimäisiin kokeihin karttain piirtämiseksi. Eratosthenes mittasi havaintojen nojalla maapallon ympärystänkin ja arvioi siihen aikaan tunnetun asutun maailman laajuuden. Strabon kirjotti laajan, monipuolisen maantietoteoksensa. Ptolemaios vihdoin Vanhan ajan lopulla keksi entistä oikeamman asteverkon ja määräsi tarkemmin lukuisien paikkain asemat, sekä kokosi karttaansa ja siihen liittyvään selitykseen kaikki ne tiedot, mitä Vanha aika oli eri tahoilta saanut.
KESKIAIKA.
Tuskin historia tuntee toista niin valtavaa kultuurin sortumista kuin se, joka kansainvaelluksien kautta tapahtui. Roomalainen maailmanvaltakunta, jonka voimme sanoa perustuneen meriyhteyksille, joutui joka taholla vallotuksien ja anastuksien alaiseksi sen kautta, että laajat, raakalaisten hallussa olevat takamaat anastivat sivistyneet merenrannikot.
Germanilaiset heimot olivat kansainvaelluksien alkaessa melkoisesti edistyneet siitä, kun ne ensiksi joutuivat Roomalaisten kanssa tekemisiin, ja olivat laajalti tutustuneet Rooman valtakunnan eri osiin, palveltuaan loppuaikoina suurin joukoin palkkasotureina Rooman legiooneissa. Epäilemättä oli niiden mieslukukin Vanhan ajan viimeisinä vuosisatoina melkoisesti lisääntynyt, koska ne saattoivat tulvallaan peittää koko Länsi-Rooman ja perustaa uusia germanilaisia valtakuntia sen kaikkiin osiin.
Germanit valtasivat Gallian, Espanjan, Afrikan, Italian ja osia Balkanin niemimaastakin, vihdoin kauimpana pohjoisessa olevan Britanniankin. He anastivat näitten maitten varsinaisilta asukkailta kolmannen osan maasta ja asettuivat heidän keskuuteensa asumaan ylimyskuntana, joka oli alamaisiaan raaemmalla sivistyskannalla. Uusien germanilaisvaltakuntien rajat tosin alkuaikoina alituiseen vaihtelivat, mutta vähitellen ne kuitenkin alkoivat vakautua luonnollisiin maantieteellisiin puitteihin, ja Keskiajan kuluessa nykyiset kansalliset valtakunnat ja uudet kansat vähitellen kehittyivät vallottajain ja maanasukkaitten yhteen sulaessa. Ainoastaan Italiassa ja Afrikassa olivat germanien valtakunnat lyhytikäiset; näissä maissa Itä-Rooman sotapäälliköt kumosivat heidän perustamansa uudet valtiolliset olot. Mutta seurauksena siitä oli, että Afrika kokonaan menetettiin Arabeille ja Italia vuosituhanneksi jäi hajanaiseksi, pohjoisien naapurien riitamaaksi.
Kansainvaelluksia seuraavina »pimeinä aikoina» kuohui nuoria raakoja voimia kaikkialla ja niitten siveellinen hillitseminen ja ohjaaminen joutui niinikään nuoren voiman, kristillisen kirkon tehtäväksi. Ne vallottajat, jotka olivat asettuneet latinalaisiin ja keltiläisiin maihin, olivat jo osasta tullessaan kristittyjä, ja toiset nopeaan omistivat sen uskonnon, joka oli maanasukkaitten kesken jo Vanhan ajan lopulla vakaantunut koko Rooman valtakunnassa. Germanien kantamaihinkin kristinusko vähitellen levisi, vaikka pohjoisosiin ja metsäisiin vuorimaihin tosin hitaasti. Vasta Kaarlo Suuren aikana kaadettiin Pohjois-Saksan Saksilaisten pyhät tammet, kirkkoja rakennettiin, munkit perustivat erakkoloitaan ja luostareitaan yhä kauemmaksi sydänmaihin.
Nuo pimeät vuosisadat olivat ainaisten sotien, vainojen, hävityksen ja sorron aikoja, mutta kesken melskeitä alkoi kuitenkin uusi kehitys vähitellen päästä ladulleen, sillä germanilaiset vallottajat eivät vain hävittäneet, he myös osasivat rakentaa, päästyään sivistyksessä alulle, ja siellä missä he kansallisuutensa kadottivatkin, vuodattivat he kuitenkin entisiin kansoihin uusia voimia.