Kaiken matkaa purjehdittiin yhdessä, milloin oli toinen alus edellä, milloin toinen, pitkin Ruijan rantaa, Nordkapin ympäri ja edelleen pitkin Kuolan rantaa ja Vienan meren poikki Bjarmien maahan, jossa tehtiin hyvät kaupat. Thorir kauppapaikallaan osti turkiksia, majavannahkoja ja soopelin nahkoja ja Karli, jolla oli paljon rahoja, osti niinikään kaikenlaisia turkiksia. Kun kaupat oli tehty, niin pohjanmiehet laskivat takaisin Vienanjoen suuhun ja aikoivat lähteä paluumatkalle. Kauppapaikka ei nimittäin ollut virran suussa, vaan kappaleen matkaa maan sisässä, ehkä Holmogori nimisessä paikassa, joka myöhemmin oli niin kuulu, venäläisten saatua Vienan suistamossa jalansijaa. Sen ajan kun kauppaa tehtiin, vallitsi rauha, mutta kun asiat oli päätetty, niin oli väkivaltaan turvauduttava, jos mieli hankkia enemmän saalista. Kun siis oli tultu merelle, niin laivat laskivat rinnan ja Thorir kysyi, haluttiko ketään lähteä hänen kerallaan enemmän rikkautta hankkimaan. Sillä aarteita siellä oli, metsään kätkettyinä taikka kummuissa, niinkuin maan tapa oli. Thorir oli hyvin perehtynyt sen maan kalmistoihin ja tapoihin, arvatenkin hän oli siellä käynyt jo useankin kerran. Ja kaikki olivat valmiit lähtemään retkelle, jos oli saalista tiedossa. Thorir käski heitä olemaan valmiina yöllä. Ainoastaan muutamia miehiä jätettiin laivoihin, loput souti maihin ja lähti retkelle.

Ensin kuljettiin lakeata niittyä ja sitten taajan metsän läpi. Thorir astui edellä ja käski seuralaisiaan kulkemaan ääneti, veistäen itse matkalla puihin pilkat. Vihdoin tultiin suurelle metsässä olevalle aukiolle, jossa oli korkealla aidalla ympäröity aarrekumpu. Portti oli lujasti salvattu, mutta Thorir oli valinnut ajan viisaasti. Yhdet vartijat olivat juuri lähteneet, eivätkä toiset vielä tulleet. Norjalainen päällikkö iski kirveensä aidan yläreunaan ja kohotti itsensä sillä aidan päälle, jonka jälkeen hän sisäpuolelta avasi portin. Mutta hän varotti miehiään vain kaivamaan kultaa ja hopeaa ja jättämään rauhaan Bjarmien jumalankuvan, joka oli keskellä aukiota. Mutta kun kaikki olivat ottaneet kantamuksen saalista, niin Thorir juoksi jumalankuvan luo, otti hopeisen maljan, joka sen sylissä oli, kaatoi siitä kaikki hopearahat viittansa poimuun ja otti käsivarrelleen jousen, joka oli maljan päällä. Mutta Karli oli ulkopuolella huomannut, että Thorir olikin jäänyt jäljelle, kääntyi takaisin ja näki, että Thorir oli ottanut hopeamaljan. Karli silloin itsekin juoksi kuvan luo ja kirveellään iski sen niskaan katkaistakseen koristenauhan, joka kuvalla oli kaulassaan. Mutta isku olikin niin kova, että jumalan pää putosi maahan suurella ryskeellä. Ja paikalla kun tämä oli tapahtunut, tulivat uudet vartijat aukioon ja puhalsivat torviinsa. Ja samalla alkoi kuulua torventoitotusta joka puolelta. Pohjanmiehet pakenivat metsään, mutta kaiken aikaa he kuulivat takaa ajavien Bjarmien huutoja kintereillään. Rosvot olisivat olleet hukassa ilman Thoririn neuvokkuutta. Tämä suojeli joukon jälkipäätä erinomaisella taikataidollaan. Hänen edellään kulki kaksi miestä kantaen suurta laukkua, jossa näytti olevan tuhkaa. Siitä Thorir kylvi tielle ja joukonkin päälle, josta nämä kävivät näkymättömiksi. Näin riennettiin metsästä ulos niityille. Vaikka Bjarmeja oli takana ja sivuilla, niin eivät he voineet nähdä pohjanmiehiä. Karli miehineen ensin pääsi laivoihinsa ja lähti matkaan, sitten Thorir vuorostaan, ohjaten hänkin Vienan meren ulapalle.

Yöt olivat vielä valoisat ja pohjanmiehet purjehtivat vuorokaudet umpeensa, kunnes he eräänä iltana tulivat muutamille saarille. Siellä he kiinnittivät purjeet, laskivat ankkurit pohjaan ja odottivat luodevettä, koska edessä oli kova virtaus. Thorir silloin vaati Karlia antamaan hänelle jumalan kaulakoristeen, väittäen, että Karli oli saattanut kaikki vaaraan ja ettei siitä olisi ilman hänen avuttaan suoriuduttu. Mutta Karli vastasi, että koriste oli Olavi kuninkaan. Karli koetti päästä pakoon Thorirista, purjehtien niin nopeaan kuin mahdollista, mutta hän ei päässytkään, vaan molemmat tulivat samalla haavaa Geirsveriin, joka oli ensimäinen paikka pohjoisesta tullen, jossa oli rantasilta. Thorir laski satamaan ja Karli jäi ulkopuolelle. Vielä viimeisen kerran Thorir vaati, että saalis jaettaisiin, ja kun vastaus oli kieltävä, niin hän tappoi vastustajansa ja anasti kalliin kaulakoristeen. Hän olisi mielellään hukuttanut Gunsteininkin, mutta tämä pääsi miehineen pakoon, jätettyään laivansa tavaroineen Thoririn saaliiksi, ja tuli Olavi kuninkaan luo tapauksesta kertomaan. Ja siitä Thorirista tuli kuninkaan pahimpia vihamiehiä.

Myöhemmin Olavi kuningas lähetti miehiä käännyttämään Haalogalantia kristinuskoon ja silloin täytyi Thoririnkin luopua kaulakoristeesta ja maksaa sakkoa Karlin surmasta, mutta muut Vienasta saadut rikkaudet hän piti ja pakeni Tanskan kuninkaan luo, joka paraillaan juoni Olavi kuningasta vastaan, syöstäkseen hänet valtaistuimelta. Pian Thorir kuitenkin palasi takaisin entisille sijoilleen ja kokosi suunnattomat rikkaudet kaupallaan Lappalaisten kanssa. Kun myöhemmin Olavi sotajoukon kanssa tuli Thoriria vastaan, niin oli tämä niin voimakas, että hän muiden kapinallisten keralla Stiklestadin tappelussa voitti Olavin, etupäässä taikavoimallaan, kuten satu kertoo. Olavi kuningas kaatui tappelussa, ja Thorir oli sitten ensimäisiä vaatimaan, että hänet oli pyhäksi julistettava. Kun Olavin poika Maunu Hyvä tuli Norjan kuninkaaksi, niin lähti Thorir Hund pyhiinvaellusretkelle Pyhälle maalle, kuten satu mainitsee kerrotun, eikä hän liene siltä matkalta sen koommin palannut.

Jo yhdeksännen vuosisadan lopulla oli Novgorod levitellyt valtaansa Vienanjoen latvoille, ja pian se anasti kokomaan ja Holmogorista tuli rikas venäläinen kauppapaikka.

Pohjanmiehet lännen ja etelän vesillä.

Olemme tulleet niihin aikoihin, joina Skandinavian viikinkien eli »pohjanmiesten» ryöstöretket ja hävitykset pitivät Länsi-Europan rantamaita ainaisen turvattomuuden ja pelon alaisina. He saapuivat oivilla aluksillaan suurissa joukoissa, hävittivät kaupungit, tappoivat asukkaat, ryöstivät varsinkin kirkot ja luostarit, joista paras saalis oli saatavana, ja asettuivat vähitellen pysyväisestä semmoisiin seutuihin, joista heidän oli mukavin tätä hirmuvaltaa harjottaa. Lopulta he rupesivat vakinaisiksi asukkaiksi niihin maihin, joissa olivat jalansijaa saaneet, kääntyivät kristinuskoon ja sivistyivät, sulivat maanasukkaihin ja terästivät sen verta uudella tarmon ja yritteliäisyyden hengellä. He esiintyivät myös valtakuntien perustajina, sekä pohjoisessa, varsinkin Brittein saarilla, että etelässäkin Välimerellä, jossa he kristinuskoon käännyttyään saivat uutta alaa toimeliaisuudelleen taistelussa muhamedilaisia vastaan.

Seinen rannoille, nykyiseen Normandiaan, perustettiin pohjanmiesten yhteiskunta, joka tosin ranskalaistui, mutta kauan säilytti vanhana veriperintönään sotaista tarmoaan. Normandiasta käsin Gange Rolfin jälkeläiset sitten vallottivat Englannin valtaistuimen, josta pohjanmiehet jo häntä ennen olivat niin kauan taistelleet vaihtelevalla menestyksellä. Normandiasta käsin olivat sitä ennen lähteneet ne seikkailijat, jotka karkottivat Sarasenit sekä Etelä-Italiasta että Sisiliasta ja perustivat sinne normandilaisen valtakunnan, vieläpä joksikin aikaa saivat jalansijaa meren toisellakin puolella, Tunisiassa.

Britannian pohjoispuolella oleville saarille olivat viikingit jo varhaisemmin asettuneet ja perustaneet sinne itsenäisiä keskustoita, joista he hallitsivat alueita Skotlannissa ja Irlannissa. Näiltä teiltä he joutuivat Islantiin, asuttivat sen, purjehtivat edelleen Grönlantiin, perustivat sinne siirtokuntia ja löysivät vihdoin Pohjois-Amerikan puolta vuosituhatta ennen kuin Columbus, voimatta kuitenkaan saada jalansijaa tässä luonnonrikkaassa maassa, joka pohjoismaiselle siirtolaisuudelle olisi tarjonnut niin verrattoman toimialan.

Itäänpäin kuljettiin Itämeren poikki Suomen lahteen ja perustettiin Venäjän valtakunta, sekä Venäjän halki Mustalle merelle ja Konstantinopoliin saakka, jonne ensin saavuttiin rosvoina, sitten apusotureina. Ruijan pohjoispuolitse purjehdittiin Valkoiseen mereen, jossa tehtiin kauppaa ja taisteltiin Bjarmien kanssa.