V. 1107 Sigurd, joka oli Irlannin norjalaisen kuninkaan Maunon poika, lähti matkaan. Hän purjehti ensinnä kuudellakymmenellä laivalla Englantiin, viettäen siellä talvea normandilaisen Henrik kuninkaan hovissa. Seuraavana kevännä purjehdittiin pitkin Ranskan länsirannikkoa ja saavuttiin elonleikkuun aikaan Espanjan Galitsiaan, »Jaakopin maahan», jossa pohjanmiehet olivat ennen usein ryöstäneet. Siellä käytiin pyhiinvaelluksella Compostellan Pyhän Jaakon kirkolla, joka jo silloin oli suuressa maineessa. Pohjanmiehet viettivät Galitsiassa seuraavan talven, mutta vanhaan viikinkitapaan he pian riitaantuivat maakunnan hallitsijan eli »jaarlin» kanssa, joka muka ei antanut heille riittävää elatusta, »sillä se oli köyhä ja hedelmätön maa». Norjalaisten ristiretkeläisten ja pyhiinvaeltajain vierailu näytti siis olleen kylläkin pakkovierailua, vaikka he epäilemättä olivat maakunnan haltijalle hyvänä apuna Maureja vastaan. Täyttääkseen varastojaan he ryöstivät erään jaarlin linnoista ja lähtivät sitten Iberian niemimaan länsirantaa pitkin edelleen purjehtimaan, hakemaan parempia majapaikkoja. Lähellä Tajon suuta, nykyisen Lissabonin seuduilla, Sigurd kohtasi laivaston »pakanallisia viikinkejä» — luultavasti Maureja — ja anasti heiltä kahdeksan alusta. Pohjanmiehet olivatkin nyt tulleet sille rintamalle, jolla kristikunnan ja Maurien välillä siihen aikaan taisteltiin, ja rannoille, joilla tuon tuostakin kävi maurilaisia merirosvoja. Pohjois-Portugal oli vasta aivan hiljattain heidän ylivallastaan vapautettu. Henrik Burgundilainen, josta sittemmin tuli Portugalin hallitsijasuvun kantaisä, hallitsi Oportossa Castilian kuninkaan vasallina. Jotkut linnat ja maan eteläosa vielä olivat Maurien hallussa, varsinkin suuri Lissabon ja vahva Cintra, Portugalin kuninkaitten kuulu ulkolinna. Sigurd tarjosi apuaan Henrikille, vallotti Maureilta tämän lujan linnan kaikkine aarteineen ja hakkasi maahan kaikki sen puolustajat. Sitten hän hyökkäsi Lissabonin kimppuun, jossa silloin jo oli parisataatuhatta asukasta, puolet kristittyjä, puolet pakanoita, kuten norjalainen satu sanoo. Mutta vaikka Sigurd koko voimallaan sitä mereltä ahdisti ja »Portugal» maan puolelta, niin oli Lissabonia mahdoton vallottaa; neljäkymmentä vuotta vielä kului, ennenkun sen Portugal sai haltuunsa, tosin pohjanmiesten avulla silloinkin. Paremmalla menestyksellä taisteltiin etelämpänä Alcacer do Salin luona, joka vallotettiin.

Täältä kuningas Sigurd purjehti suoraan Norvan salmeen ja Välimereen, vaikka suuri maurilainen laivasto yritti häneltä tien sulkea. Sadussa vihollisia tosin sanotaan vain »pakanallisiksi viikingeiksi», mutta varmana voitanee pitää, että he olivat maurilaisia merirosvoja, taikka ehkä Andalusian maurilaisen hallitsijan säännöllistä sotaväkeä. Pohjanmiehet lähtivät nyt omin päin taistelemaan, alkaen tavanmukaisen viikinkirosvoilun, vaikka nyt ristin suojassa ja autuuttavana tekona uskottomain maassa. Pakanallinen usko oli heille ennen opettanut, että »soma oli sotahan kuolla», nyt sitä opetti kristinusko ainoastaan rajottaen toiminta-alueita. Hyökättiin Balearien saarille, jotka olivat Maurien eli Sinimiesten rosvolaivastojen pakopaikkoja. Pohjanmiehet vallottivat Minorcan. Ivican ja Forminterran, ajoivat asukkaat vuoriston luoliin, ryöstivät, polttivat, surmasivat, mitä eteen sattui. Forminterrassa oli suuri joukko vääräuskoisia paennut luolaan, jonka suun he olivat varustaneet kahdella kivimuurilla, ulommalla ja sisemmällä, niin että sitä oli tavattoman vaikea vallottaa taikka edes lähestyä. Sillä tämä luola oli, kuten satu sanoo, »sangen korkean ja jyrkän kallion syrjässä, mutta kallio luolan yläpuolella kallistui kuin räystääksi sen yli». Pakanat vartioivat sitä visusti eivätkä pelänneet pohjanmiehiä, vaan härnäsivät heitä ja sanoivat heitä pelkureiksi. Sigurd silloin kannatti maihin pari laivavenettä ja vei ne kalliolle, luolan suun yläpuolelle, ja kiinnitti vankat köydet kummankin veneen kokan, keskustan ja perän ympärille. Veneisiin sitten astui niin monta miestä, kuin suinkin mahtui, jonka jälkeen ne laskettiin köysillä alas luolan suulle. »Ja sitten pakanat lingoilla ja nuolilla karkotettiin muurilta. Sigurd miehineen kiipesi luolalle ja tunkeutui sen sisään, mutta vääräuskoiset pakenivat sisimmän varustuksensa taa. Ja tämän jälkeen kuningas kannatti suuria puita ja rakensi luolan suulle rovion, joka sytytettiin palamaan. Ja sitten hän joko surmasi taikka poltti kaikki, jotka luolassa olivat.» Maurilaisia kohdeltiin yhtä säälimättä, kuin hekin olivat kristittyjä kohdelleet ryöstäessään Välimeren pohjoisrantoja ja raastaessaan niitten asukkaita orjuuteen.

Seuraavana kevännä norjalainen laivasto saapui Sisiliaan, jossa oltiin enemmänkin aikaa vieraissa normandilaisen herttuan Roger II:n hovissa. Sadun mukaan Sigurd siellä suuressa juhlassa nimitti Rogerin kuninkaaksi. Historian mukaan kuitenkin vasta paavi parikymmentä vuotta myöhemmin antoi Sisilian normandilaiselle ruhtinaalle kuninkaan nimen. Roger oli Sigurdin käydessä vasta kolmentoista vuotias poika.

Kesällä pohjanmiehet jatkoivat matkaansa »Kreikan meren» poikki Palestinaan ja nousivat maihin joko Akressa tai Beirutissa, sekä jatkoivat sieltä matkaa Jerusalemiin, joka ensimäisen ristiretken jälkeen oli kristittyjen hallussa. Balduin kuningas otti heidät hyvin vastaan. Pohjanmiehistä oli hyvä apu taistelussa Saraseneja vastaan ja Balduin itse saatteli vierastaan muun muassa Jordan-virralle ja takaisin, pani hänen kunniakseen toimeen suuret pidot ja antoi hänelle monta pyhäinjäännöstä, vieläpä kappaleen oikeasta rististä. Mutta Sigurd ei ollut aivan unohtanut kansansa pakanallisiakaan peruja. Tultuaan pyhän virran rannalle hän ui sen poikki ja toisella rannalla köytti solmun ja puhui sen yli loitsun ja sanoi, ettei onni häntä hylkäisi, ennenkun se solmu avattaisiin. Samalla hän kuitenkin lupasi levittää kristinuskoa Norjaan, mikäli mahtoi, maksaa kymmenykset ja perustaa arkkihippakunnan, jos se olisi mahdollista. Ja pyhään sotaan hän miehineen otti urheasti osaa, ollen laivastoineen muun muassa avullisena Sidonin vallottamisessa (joulukuussa 1110). Koko syksyn ja talven viikingit yhdessä Frankkien kanssa taistelivat Saraseneja vastaan. Mutta seuraavan vuoden alussa, v. 1111, Sigurd lähti Palestinasta ja purjehti Kyproksen kautta Konstantinopoliin. Dardanelleissa odotettiin pari viikkoa suotuisaa tuulta. Kun se vihdoin saatiin, niin purjehdittiin juhlallisesti Kultaisen sarven satamaan. Pohjanmiehetkin, jotka olivat niin paljon nähneet, ihmettelivät Marmarameren rantojen taajaa asutusta ja rikkautta ja pääkaupungin suuruutta ja komeutta. »Kautta maan siellä oli kaupunkeja ja linnoja ja kyliä, ne seurasivat välittömästi toisiaan.» Ristiretkeläisten täydet purjeet olivat niin taajassa rintamassa, että näytti siltä, kuin ne olisivat olleet yksi seinä, taikka yksi alus. Ja kaikki seudun ihmiset tulivat katselemaan, kun Sigurd kuningas purjehti ohi. Alexios Komnenos vieraansa kunniaksi avasi »Kultaisen portin», jonka kautta hän itse kulki ainoastaan kauan poissa oltuaan, taikka voiton saatuaan. Kaupungin kaduille oli levitetty silkkikankaita »Kultaisesta portista» keisarin hienoimpaan palatsiin saakka ja hippodromolla pantiin toimeen juhlaleikkejä pohjanmiesten kunniaksi. Nämä olivatkin innokkaita urheilijoita, eikä heitä olisi voinut paremmin juhlia, kuin moisten juhlanäytännöitten kautta taiteilijain mestariteoksia, joista suurin osa kolmannellatoista ja viidennellätoista vuosisadalla kaupungin hävityksessä joutui tuhon omaksi. Pohjanmiehet niitä katselivat omalta kannaltaan, nimitellen vanhaan kreikkalaiseen mytologiaan kuuluvia kuvia oman pakanallisen jumaluustarustonsa nimillä. Heidän käsityksensä mukaan vanhat jumalat ja uroot ja Troijan sankarit olivat vain aasoja, giukingeja ja volsungeja. Mutta niiden taiteellisuus teki heihin syvän vaikutuksen; pronssista ja muista metalleista valetut kuvapatsaat »näyttivät kerrassaan elävän ja olevan juhlaleikeissä läsnä». Itse leikit olivat niin taidokkaasti järjestetyt, että miehet näyttivät kuin ilmassa ratsastavan. Saatiin nähdä »ampuvia tulia» — arvatenkin ilotulitusta — kuulla harpun soittoa, kaikenlaisia muita soittokoneita ja lauluja.

Kun nämä juhlat olivat päättyneet, niin pohjanmiehet kuninkaineen lähtivät paluumatkalle. Laivansa Sigurd lahjotti keisarille, ja tämä vastalahjaksi antoi hänelle hevosia, joilla ristiretkeläiset pääsivät maisin matkaa jatkamaan, ynnä oppaita Byzantionin maitten läpi. Mutta pohjanmiehet olivat niin ihastuneet Konstantinopoliin ja sen hallitsijaan ja kansaan, että moni erosi Sigurdin joukosta ja jäi sinne keisarin palvelukseen. Loput kuninkaan keralla marssi kotia Bulgarian, Unkarin, Itävallan ja Baijerin kautta Schwabiin, jossa »Rooman keisari Lothar» tuli palaavaa ristiretkeläistä vastaanottamaan ja tervehtimään. Juhannuksen aikaan saavuttiin Slesvigiin ja sieltä Tanskan kautta Norjaan. »Ja semmoinen puhe kävi miesten kesken, ettei koskaan ollut Norjasta tapahtunut komeampaa matkaa, kuin Sigurd kuninkaan matka oli.» Sigurd Jorsalfare (Jerusalemin kävijä) hallitsi sitten Norjassa kuninkaana aina vuoteen 1130.

Amerikan ensimäiset löytäjät.

Pohjanmiesten retket Lännen merellä alkoivat sen jälkeen, kun Harald Kaunotukka Norjassa ja Gorm Vanha Tanskassa olivat kukistaneet entisten seutupäälliköitten itsenäisyyden. Omavaltaiset, vapaan vaino-oikeutensa puolesta kateet viikingit lähtivät laivoineen, tavaroineen, asemiehineen merelle vallottamaan uusia maita pysyviksi asuinsijoiksi ja tulopaikoiksi ryöstöretkilleen. Färsaaret, Shetlannin saaret, Orkney-saaret, Hebridit ja Islanti saivat silloin norjalaisen asutuksen ja ainakin hallitsevan luokan. Talven nämä viikingit viettivät kotonaan, kesän vallottivat ja ryöstivät. Kävivätpä he Norjankin rannoilla ryöstämässä. Harald muutaman vuoden kuluttua vihastui näistä retkistä niin, että lähti heitä heidän uusissakin asuinpaikoissaan masentamaan. Hän karkotti heidät ajaksi Shetlannin saarilta, Orkney-saarilta ja Hebrideiltä, hävitti Skottlannin rantoja, sekä asetti näitä maita hallitsemaan jaarlin. Siten perustettiin v:n 920 vaiheilla Orkneyn norjalainen ruhtinaskunta, joka aina viidennelletoista vuosisadalle saakka pysyi voimassa, vaikka ainaisten taisteluitten ja vainojen temmellyskenttänä.

Islannin asutus.

Islannin löysi Nadodd niminen norjalainen viikinki, jonka myrsky oli ajanut merelle Fär-saarien seuduilta. Tuulen ajelemana hän vihdoin tuli suureen tuntemattomaan maahan ja nousi korkealle vuorelle katsomaan, näkyisikö miltään suunnalta savua, toisin sanoen, olisiko maa asuttu. Mutta ei mitään näkynyt. Ainoastaan pieneltä saarelta tämän suuren maan edustalta löydettiin kelloja, papinsauvoja ja muita merkkejä, joista saattoi päättää, että siellä ennen oli käynyt kristittyjä pappeja — irlantilaisia munkkeja — ja siitä saari nimitettiin Pappien saareksi, joka nimi sillä on vielä tänä päivänä. Se on Islannin lounaisrannikolla. Syksyllä Nadodd miehineen purjehti takaisin. Kun oli ulonnuttu kauemmaksi merelle, niin näkyi vuorilla paljon lunta, ja siitä kutsuttiin maa »Lumimaaksi».

Seuraava Islannin kävijä oli Gardar, ruotsalainen viikinki. Hän purjehti maan ympäri ja huomasi, että se oli suuri saari. Talven hän oleskeli eräässä vuonossa, johon rakensi majan, ja paikkaa yhä vielä sanotaan Husavikiksi (Majalahdeksi). Silloin oli tunturien ja rannan välillä vielä metsääkin.