Lounais-Norjassa eli Floke Vilgerdinpoika niminen suuri viikinki. Hän päätti lähteä tuohon nähtyyn lumimaahan. Sitä varten hän ensin toimitti suuren veriuhrin kolmelle korpille, jotka otettiin laivaan oppaiksi. Fär-saarien kautta purjehdittiin, ja kun nämä saaret olivat taakse jääneet, niin yksi korpeista päästettiin lentämään. Se kohosi ilmaan, mutta palasi takaisin Fär-saarille. Kun oli kotvanen purjehdittu, päästettiin toinen korppi lentämään, mutta se palasi takaisin laivaan. Vihdoin laskettiin kolmas korppi valloilleen ja se ilmaan kohottuaan lensi suoraan eteenpäin eikä enää palannut, ja sen perästä viilletti Floke. Lintu oli korkeammalla ilmassa nähnyt maan ja lensi suoraa päätä sinne. Floke saapui pian Islannin kaakkoisrannalle ja purjehti etelärantaa pitkin saaren läntiseen nokkaan, jonka jälkeen kuljettiin sen ympäri ja tultiin siihen lahteen, jossa nykyinen Reykjavik on. Faxavuono sai nimensä eräästä Floken miehestä. Sitten laskettiin edelleen pohjoista kohti ja tultiin Breidivuonoon, jossa oli paljon hylkeitä ja kaloja. Mutta pyydystyksessä kului sitten aika niin tarkoin, ettei muistettukaan heiniä korjata, jonka vuoksi Floken tuoma karja talvella nääntyi. Kun talvi oli kylmä ja vuonot olivat täynnään jykeätä ajojäätä, niin Floke kutsui saaren Islanniksi, jonka nimen se on saanut pitää. Sitten hän palasi Norjaan ja moitti kovasti löytämäänsä maata, mutta toiset mukana olleet sitä kiittivät, ja sen vuoksi saari pian sai runsaasti asukkaita, kun kuningasvalta sorti vanhaa viikinkivapautta.
Islannin asutuksesta on säilynyt seikkaperäinen kertomus islantilaisessa »Landnamabokissa» (maanottokirjassa), joka toisen vuosituhannen alkupuolella kirjotettiin muistoon säilyneitten perintätietojen mukaan. Siinä on seikkaperäisesti kerrottu, kuinka vähitellen kaikki Islannin vuonot ja rantamaat saivat asukkaansa — sisämaa on korkeutensa ja kylmyytensä vuoksi aivan asumatonta vielä tänä päivänä — ja maa siirtolaisten kesken jaettiin ja olot järjestettiin vanhalle viikinkiläispohjalle. Ne olivat rohkeita, vaaroihin tottuneita miehiä, jotka Islantiin tulivat, ja varakkaitakin, sillä useimmalla heistä oli aitat täynnä sotaretkillä ryöstettyä tavaraa. He olivat nähneet paljon maailmaa, omistivat suuria aluksia, joilla tuotiin kotoa Norjasta kaikki tavarat, karjat, jopa talotkin, koska Islannissa ei silloinkaan liene ollut kookasta metsää, vaikka saari olikin nykyistä metsäisempi. Tulella kiersivät ensiksi tulleet itselleen uudessa maassa laajan läänin, josta sitten jakelivat myöhemmin tulleille, saaden heistä aluekunnat, joita he itse päällikköinä hallitsivat. Hyvässä turvassa ulkonaisilta vaaroilta vaurastui tämä aito viikinkiläisyhteiskunta. Tosin riehui saarella ainaisia verikoston aiheuttamia sukutaisteluila, mutta tavallaan ylläpidettiin kuitenkin samalla jonkinlaista järjestystäkin ja kokoonnuttiin käräjiin ratkaisemaan riitoja ja määräämään verisakkoja. Mutta ellei tuomio ollut mieleen, niin otti omaa oikeutta, ken uskalsi. Kauan sen jälkeen, kun Norjassa kuningasvalta oli vakaantunut, elettiin Islannissa vielä vanhaan tapaan ja maan valionuorukaiset seuralaisineen kuljeskelivat Pohjoismainen ja Brittein saarien skandinavilaisten kuninkaitten ja jaarlien hoveissa, kuuluen heidän pöytäkuntiinsa asemiehinä ja runolaulajina. Toiset retkeilivät aina Konstantinopoliin saakka, jossa he aina olivat tervetulleita varangien joukkoon. Vihdoin kuitenkin muuttuivat olot Islannissakin, kristinusko kaikista vastusteluista huolimatta sai saarella jalansijan ja pian kuningasvaltakin. Islannista tuli Norjan alusmaa. Mutta yksi hyöty oli ollut siitä, että saarella niin kauan, ohi muun Pohjolan, oli säilynyt pakanallinen uskonto ja perimätieto. Kirjotustaito ja kirjalliset harrastukset ennättivät siellä kohdata vanhan muistotiedon ja pelastaa se unhotuksesta. Islantilaiset päälliköt, joista tuli pappeja ja piispoja, koska uhrintoimittajan virka ikivanhastaan kuului päälliköille, kirjottivat Eddan ja nuo monet merkilliset historialliset »sadut», joissa on säilynyt tietoja Pohjolan vanhoista toimista ja tavoista.
Islantiin saakka tultuaan pohjanmiehet halusivat nähdä, eikö olisi maita vielä kauempana samassa suunnassa. Melkoisilla aluksillaan, jotka olivat nopeakulkuiset ja merikuntoiset, vaikka enimmäkseen kannettomat, he myrskyisen, sumuisen Perä-Pohjan meren poikki purjehtivat Grönlantiin ja yhä edemmä haluten Amerikkaan.
Kalevalassa sanotaan Pohjan purtta satakaareksi ja satalaudaksi, jossa oli »sata miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa», ja semmoinen olikin viikinkilaiva. Se oli noin 25 metriä pitkä, 5 metriä leveä ja kulki 1,5 metriä syvässä. Keulassa seisoivat taistelussa parhaat uroot lyhyellä keulakannella, perässä oli päällikköä varten kajuutta. Masto, jossa oli suuri nelikulmainen raakapurje, oli keskellä venettä, melkein kuin Oulujoen tervaveneissä, vaikka suhteellisesti suurempi. Senlaisia olivat ne alukset, joilla he purjehtivat sekä Lännen meret hamaan Amerikkaan, että Etelän meret Palestinaan saakka. Väinämöisen vene ei tosin kyennyt moisen kanssa kilpaa kulkemaan, mutta kun se kulki matalammassa, niin se saattoi eksyttää Pohjan purren perässään karille, jonka yli se itse luisti.
Grönlannin löytö ja asutus.
Pari miesikää Islannin löydön jälkeen eli Lounais-islannissa Eerikki Punainen niminen ylhäissukuinen norjanmies, joka oli useitten muitten maanmiestensä keralla sinne paennut, tyytymättömänä kotimaan oloihin. Eerikki oli tarmokas, mutta huonossa maineessa väkivaltaisuudestaan. Kun hän murhain vuoksi oli ajettu Islannista maanpakoon kolmeksi vuodeksi, niin hän päätti etsiä etäämpää lännestä saaret, joihin oli kerrottu erään Gunnbjörn nimisen islantilaisen kerran ajautuneen; saarien takaa oli näkynyt vielä korkeampaa maata, jolla Gunnbjörn ei kuitenkaan käynyt.
V. 982 Eerikki lähti merelle ja laski aluksi suoraan länteen. Pian hän näkikin uutta maata, mutta sen rannoilla oli paljon ajojäitä. Grönlannin itärantaa kulkee eteläänpäin Jäämereltä tuleva virtaus, joka kuljettaa mukanaan niin paljon ajojäitä, että rantaa on aluksella melkein mahdoton lähestyä. Eerikki sen vuoksi purjehti etelää kohti ja saapui Grönlannin eteläkärkeen, jonka ohi kuljettuaan hän länsirantaa pitkin jatkoi matkaa pohjoiseen päin. Ensimäisen talven hän vietti Eerikin saarella ja teki sieltä useita rohkeita partioretkiä yhä kauemmaksi pohjoista kohti. Kolme vuotta tutkittuaan Grönlannin länsirantaa Eerikki palasi takaisin Islantiin, kertoen siellä merkillisestä löydöstään. Maan hän kutsui Grönlanniksi, »sillä ei mikään houkuttele siirtolaisia niin kuin hyvä nimi».
Jo v. 986 Eerikki lähtikin takaisin, kerallaan 25 laivaa. Näistä kuitenkin sanotaan ainoastaan 14 perille päässeen. Toiset vei Islännin ja Grönlannin välinen kova merivirta valtamerelle, taikka kärsivät ne ajojäissä haaksirikon.
Useimmat uutisasukkaat asettuivat länsirannan eteläisimpään osaan, n.s. österbygdiin (nykyisen Julianehaabin seuduille), toiset vähän pohjoisemmaksi Vesterbygdiin, nykyisen Godhaabin luo. Itse oli Eerikki jo ennen valinnut asuinpaikalleen Brattalidin Eerikin vuonon varrella, jossa luonto olikin vehmaampaa kuin muualla Grönlannin rannikolla, eikä ole vieläkään laitumiaan eikä karjojaan menettänyt.
Uusien siirtokuntien oli taisteltava kaikenlaisia vaikeuksia vastaan. Islannin vanhoissa saduissa valitetaan, etteivät asukkaat edes tienneet, oliko maa suuri, vaiko pieni, koska kaikki vuoret ja laaksot olivat jäätä täynnä. Grönlannin ilmasto ei siis liene silloin ollut paljoakaan suotuisempi nykyistään, vaikka sitä on luultu. Mutta Eerikin seuralaiset arvatenkin olivat Islannin levottomimpia aineksia, joitten minkä mistäkin syystä täytyi pysytellä seikkailuteillä. Grönlannin vanhan norjalaisasutuksen ollessa mahtavimmillaan lienee siirtokunnissa ollut noin 300 taloa ja ehkä enemmän kuin kymmenen sen vertaa asukkaita. Maine tästä pohjoisesta maasta levisi Europassa laajalti, varsinkin ihmeteltiin sen valkoisia karhuja, joita silloin tällöin lähetettiin ruhtinaille arvokkaina lahjoina. Kun kristinusko oli sielläkin saanut jalansijaa, niin maksettiin pietarinraha Rooman paaville mursunhampailla, jotka olivat vielä kalliimmassa hinnassa kuin norsunluu.