Atlantin merelle eivät Arabit uskaltaneet lähteä, vaikka olivatkin idässä niin laajalti liikkuneet. Massudi sanoo, että oli mahdoton kulkea laivoilla sitä merta, joka oli »kuparijumalien salmen» (Herkuleen patsaitten) takana. »Sillä ei ainoakaan laiva purjehdi tuolla merellä, se on ilman viljelystä ja asukkaita ja tuntematon on sekä sen päättymys että syvyys.» Eräät seikkailijat olivat kerran yrittäneet kulkea sen yli, mutta purjehdittuaan itätuulella jonkun aikaa he tulivat niin pimeään, matalaan ja vaikeaan mereen, että kääntyivätkin etelään ja tulivat saarelle, jossa oli kookkaita miehiä ja erinomaisen kauniita naisia. Täältä heidät kuitenkin lähetettiin kotia ja kehotettiin, etteivät toista kertaa yrittäisi. Saaren kuningas kertoi, että hänen isänsä oli kerran lähettänyt orjia yrittämään meren poikki, mutta kun he olivat purjehtineet kuukauden, niin valo loppui ja heidän täytyi palata takaisin. Vielä neljännentoista vuosisadan lopulla, vähää ennen kuin Portugalilaiset alkoivat Henrik Purjehtijan johdolla tutkia Afrikan länsirannikkoa, kirjotti eräs etevin silloin elävistä arabialaisista maantieteen tutkijoista: »Lännen meri on loppumaton, niin etteivät laivat uskalla sille lähteä sen etäämmäksi kuin rantoja näkyy, sillä vaikka purjehtijat olisivatkin tunteneet tuulien suunnan, niin he eivät olisi tienneet, minne nuo tuulet heitä veisivät, ja kun ei takana ole mitään asuttua maata, niin voisivat he menehtyä sumuihin, höyryihin ja autereihin. Lännen raja on Atlantin meri.»
Valtansa mahtavuuden ajalla, kahdeksannesta kolmanteentoista vuosisataan saakka, Arabit kaikella voimallaan jatkoivat vallotuksia, maitten tutkimista ja kauppaa. Maalla varsinkin moslemilaiset matkustajat ja kauppiaat laajensivat yhteyksiä ja maantuntemusta. Varhaisemmat kalifit uusia maita vallottaessaan samalla hankkivat niistä tietoja. Kun Tarik ja Musa olivat anastaneet Espanjan, niin Damaskon kalifi Valid käski heitä keräämään tietoja maasta ja sen varoista. Kalifien valta laajimmillaan ollessaan ulottui Intian rajoilta Pyreneihin saakka, ja niin saattoivat arabialaiset matkustajat esteettä kulkea idästä länteen melkein halki koko siihen saakka tunnetun maailman. Gangeen ja Jaxarteenkin tuonpuoliset, Bolortagin takaiset maat, joissa ei siihen saakka ollut kukaan käynyt, tulivat nyt Arabeille tunnetuiksi. Keski-Aasian ja Etelä-Venäjän aroilla he ensimäiseksi liikkuivat laajemmalta kauppiaina. Etelään päin tunkeuduttiin Saharan poikki Sudaniin ja saatettiin tämä tuntematon maa arabialaisen vaikutuksen alaiseksi.
Arabien karavaanireitit.
Kalifikunnan tärkeimmät kauppatiet kulkivat tietenkin Mesopotamian molempien virtain laaksoja, haaroen niistä eri suunnille. Valtakunnan kauppa samoin kuin valtiollinen mahtikin keskittyi Bagdadiin ja Bassraan.
Kaupan mukana muhamedin usko sai jalansijan monessakin paikoin Etu-Intian rannikolla, mutta lisäksi koettivat Arabit asevoimalla lannistaa ja käännyttää koko Intian, vieläpä Kiinankin. Kahdeksannen vuosisadan alussa kalifi lähetti kaksi sotapäällikköä, joitten piti eri teitä pyrkiä Kiinaa vallottamaan ja kilpailla, kumpi ennen ennättäisi perille. Voittajan piti saada silkkimaa hallitakseen. Pohjoinen armeija valtasi Bokharan ja Samarkandin ja samosi Jaxarteen yli Ferghanan kautta Kashgariin. Eteläinen armeija oli jo saapunut Intian Multaniin, kun kalifi äkkiä kuoli, ja molemmat yritykset jäivät kesken. »Taivaan poika» oli jo koettanut lahjoilla ja kauniilla lupauksilla torjua lännestä uhkaavaa myrskyä. Sen jälkeen ei yrityksiä uudistettu, muhamedilaisten vallotushimo lauhtui, ja eteneminen seuraavina aikoina tapahtui etupäässä rauhallisen kaupan kautta. Hindustanin sisäosat sen vuoksi pysyivät Arabeillekin jotenkin tuntemattomina. Pohjoisia teitä kuljettiin Tarimin syvänteen ja Mongolian kautta karavaneilla Kiinaan, mutta Arabien vallotukset eivät olleet niin pysyväisiä, että he niillä kulmilla olisivat kyenneet tätä maanpäällistä reittiä hallitsemaan. Turkkilaiset paimentolaisheimot tuon tuostakin sulkivat tien ja ryöstivät karavanit. Intiaan kuljettiin maisin kahtakin tietä, joko etelämpää Baludshistanin kautta Indos joen suuhun, tai pohjoisempaa Kabuliin ja sieltä Punjabiin. Mutta useimpia niistä tavaroista, joita idästä saatiin, tuottivat kalifikunnan maat itsekin. Mervissä ja Bokharassa oli silkinviljelys päässyt hyvään voimaan, helmiä ja kalliita kiviä saatiin Arabian rannoilta ja Persian vuorista, pumpulia, sokeriruokoa, myrrhaa ja savusteita, kudottuja ja kirjailtuja kankaita, kalliita ja hyvänhajuisia puita, norsunluuta ja kaikenlaisia metalleja varten ei myöskään tarvinnut lähteä valtakunnan rajan poikki, ei edes Harun-al-Rashidinkaan aikana, vaikka valtakunnan rajat silloin jo olivat suvenneet.
Pohjoista kohti kulki kalifikunnan rajoilta kauppa, jonka suuruus ajan oloihin nähden oli kerrassaan hämmästyttävä. Samarkandista ja Bokharasta kulki karavanireitti Asovin järven sivu, jonka Arabit ensiksi karttoihin piirsivät, Kaspian merelle ja Derbendin kautta Volgan laaksoon. Etelä-Venäjällä vallitsivat siihen aikaan Khazarit, jotka suvaitsivat muhamedilaisia, kristittyjä, juutalaisia ja pakanoita, kaikkia samalla tavalla. Tätä tietä saapuivat Pohjoismaihin ne arabialaiset rahat, joita täällä on niin paljon löydetty aina Vienan rannoilta saakka. Saksassa oli eräässä Mainzista löydetyssä aarteessa kokonaista 15,000 arabialaista rahaa. Näitä kauppateitä matkusti muun muassa kalifi Moktaderin lähettiläs Ibn Fozzlan Bulgarien pääkaupunkiin Volgan rannalle, ja hän on ensimäinen, joka antaa laajemman kuvauksen Venäjästä Keskiajan keskivaiheilla. Massudi maantietoteoksessaan kertoo näitten seutujen maantieteestä ja kansatieteellisistä oloista vielä tarkemmin. Kuvaavaa on, että Arabialaisten tiedot Keski-Europan maista olivat paljon vaillinaisemmat, niin että esim. Tonavan luultiin alkavan suuresta järvestä.
Arabien maantiede.
Arabeilla oli siis koolla aineksia maantiedon kirjottamiseksi runsaammin kuin ainoallakaan kansalla ennen heitä. Ja heillä oli työlleen kunnollinen perustakin, sillä Ptolemaioksen ja Strabonin maantiedeteokset olivat heille tunnetut vuosisatoja ennen kuin Länsimailla, he käsittivät niiden arvon ja koettivat rakentaa edelleen samalle pohjalle. Arabeissa vaan ei ollut Kreikkalaisten laajanäköistä nerokasta henkeä, ja siinä syy, miksi he eivät voineet runsaita aineksiaan paremmin eduksi käyttää.
Arabit olivat kuitenkin etevä sivistyskansa, vaikkei heidän perustamansa uskonto olekaan sivistykselle suosiollinen. He eivät saattaneet hallitsemiansa kehittyneitä maita rappiolle, niinkuin myöhemmin Turkkilaiset, vaan päin vastoin kohottivat ne uuteen kukoistukseen. Kalifit ensimäisen vallotuskiihkon asetuttua suosivat tieteitä ja taiteita ja varsinkin maantiedettä. Kalifi Almamun (813—833) varsinkin harrasti tätä tiedettä. Hän kutsui hoviinsa islamin etevimmät »matematikot» eli filosofit ja rakennutti kaksi tähtihavaintoasemaa, toisen Bagdadiin, toisen Damaskoon. Laadittiin kartta, johon piirrettiin Ptolemaioksen pituus- ja leveyspiirit ja kaikkien siihen aikaan tunnettujen paikkain maantieteellinen pituus ja leveys koetettiin määrätä. Ptolemaioksen maantiedettä lisättiin sanskritilaisilla tiedoilla ja käytettiin Intian trigonometrisiä menetelmiä. Alfergany niminen oppinut kirjotti ensimäisen arabialaisen teoksen astrolabista, koneesta, jonka avulla paikkain tähtitieteellinen asema määrättiin. Almamunin toimesta vielä suoritettiin uusi astemittaus, jotta saatiin tarkempi arvo asteen pituudelle. Hänen seuraajainsa aikana kirjotettiin useita teoksia, joissa Arabien maantuntemus, heidän laajat yhteytensä Itämaitten kanssa muistoon säilytettiin. Kymmenennen vuosisadan keskivaiheilla eli Massudi, joka oli matkustanut tavattoman laajalti ja samalla oli etevin varhaisemmista maantieteilijöistä.
Edrisi.