Maantiede ja löytöretket 1

by Into Konrad Inha

Kuinka tutut nämä Idän väylät olivat Arabeille aina kaukaiseen Kiinaan ja Japaniin saakka, käy täysin selville heidän kirjallisuudestaan ja saduistaan. Intian merestä, sen ilmiöistä ja eläimistä kerrotaan niin sattuvia havainnoita, että kertojat selvään olivat tuohon mereen hyvin perehtyneet. Kerrotaan sen delfineistä, haikaloista ja näitten leppymättömistä vihollisista imukaloista, kaloista, jotka osasivat lentää, ja semmoisista, jotka kykenivät kiipeämään puissa. Mutta kaikkein enimmän merenkulkijoita pelotti »allokhan» hirviö, joka nieli ihmisiä. »Allokhan» lienee tarkottanut vasarahaita, joka noissa vesissä on yleinen ja sekä ahneutensa että kamalan rumuutensa vuoksi on yhä pelätty. Kuvaillaan vesipatsaita ja pyörremyrskyjä, jotka Intian vesillä ovat niin tavallisia ilmiöitä, vaikka tietysti liiotellen, itämaalaiseen tapaan. Ceylonista, Malediveistä, Andamaneista, kaikkialta kerrotaan seikkoja, jotka yhä ovat noille seuduille luonteenomaisia.

Näiden tosiasiain valossa on huomattu, että »Tuhannen ja yksi yötä» nimiseen satukokoelmaan kuuluvat Sinbad Purjehtijan matkatkin perustuvat tositapauksiin, vaikka ne eivät olleetkaan yhden miehen, vaan useitten matkoja ja vaikka toteen sekotettiin vielä enemmän tarua kotolaisten huvittamiseksi kahvilain hämyhetkinä.

Sinbad Purjehtija.

Sinbad Purjehtijasta» kaikkiaan kerrotaan seitsemän matkaa. Ensimäisessä kerrotaan hänen lähteneen Wak-Wak saarille kauppaa tekemään. Nämä saaret luultavasti tarkottivat Japania. Hän purjehti sinne lukemattomien saarien välitse, jotka kuvauksesta päättäen tarkottivat Intian lounaisrannikon edustalla olevia Lakkadiveja. Vihdoin hän joutui eräälle, joka oli ihana kuin Paratiisin yrttitarha, mutta olikin valaan selkä. Valas heräsi, kun tuli sytytettiin sen selälle ja sukelsi mereen. Sinbad joutui veteen ja ajautui »Tammain saareen», joka luultavasti oli nykyinen »Hevossaari» lähellä Ceylonia. Kristityssä Pyhän Brandanin legendassa tapasimme samanlaisen valasjutun, sillä erotuksella vain, että Sinbadin valaan selässä kasvoi suuria metsiä ja juoksi puroja — niinkuin saattoi odottaakin päiväntasaajan seutujen sekä henkisesti että aineellisesti rehottavassa ilmanalassa. Kuningas Mihrajn palvelijat pelastivat Sinbadin toiseen saareen, jossa oli ylenpalttisesti kamferia ja pippuria — ehkä Molukeille, vanhain »Maustesaariin». Nimi Mihraj taas lienee sama sana kuin intialaisten ruhtinaitten yleinen nimi »maharaja». Mihrajn valtakunnassa Sinbad tapasi vanhan pursimiehensä, sai takaisin omaisuutensa ja lähti palaamaan Bassoraan. Matkalla hän tapasi Kasil nimisen ihmesaaren, josta kuului öisin ainaista rumpujen pärinää. Meressä oli kolmeasataa jalkaa pitkiä kaloja, jotka kuitenkin olivat niin arkoja, että ne pakenivat, kun löi kahta keppiä yhteen. Siinä uiskenteli linnun kaltaisia olennoita, joilla oli pöllön pää. Ne tietenkin olivat lentokaloja. Juttu »rumpusaaresta» oli Keskiajalla Länsimaillakin yleinen taru. Jättiläiskalat olivat valaita, joita Nearkhoskin niin vähällä vaivalla pelotteli pakoon.

Toisella matkallaan Sinbad näyttää olleen tiellä Sansibarin rannikolle, kun petolliset merimiehet jättävätkin hänet »saarelle nimettömälle». Siellä hän yksinäisenä ja hyljättynä löysi rokki linnun valtavan suuren munan. Hän asettui sen viereen odottamaan, kunnes lintu itse saapuisi. Eikä aikaakaan, ilma pimeni ja tuli lintu, joka ei tosin ollut »suuren suuri», mutta ei »pienen pienikään», kohottihan elefantin kummallakin kourallaan. Kun lintu oli nukkunut, niin Sinbad sitoi itsensä sen jalkaan kiinni, ja lintu kantoi hänet ilmojen halki Timanttilaaksoon, toisin sanoen Madagaskarista Intiaan. Kun rokki laskeutui laakson pohjalle poimiakseen käärmeen suupalakseen, niin Sinbad äkkiä päästi siteensä ja oli taas onnellisesti maassa. Mutta siitä ei ollut pitkää iloa, sillä laakso oli täynnään suuria käärmeitä ja sen reunat olivat summattoman korkeat ja äkkijyrkät. Istuessaan ja tilaansa aprikoidessaan hän äkkiä havahtui, kun hänen eteensä pudota tömähti suuri lihakappale. Hänen mieleensä välähti, että vanha taru Timanttilaaksosta (josta olemme Herodotoksen mukaan ennen kertoneet) perältäkin mahtoi olla totta, ja paikalla hän päätti käyttää hyväkseen älyämäänsä pelastuksen mahdollisuutta. Hän köytti itsensä lihapalaan kiinni. Tuli kokko, kohotti palan miehineen päivineen ilmaan ja kantoi pesäänsä. Timanttikauppiaat, jotka olivat lihakappaleen heittäneet, olivat siellä varalla, säikähyttivät kokon pois pesästä ja hyökkäsivät katsomaan, oliko liha tuonut mukanaan timantteja. Timantteja he eivät tosin löytäneet, mutta löysivät Sinbadin sen sijaan. He tietysti pettyivät pahasti, mutta Sinbad oli laaksossa täyttänyt kaikki vaatteensa timanteilla ja saattoi helposti lohduttaa heitä. Näin pelastuttuaan Sinbad teki kauppaa »Kamferisaarilla», joista hän aivan asian mukaisesti kertoo, kuinka maanasukkaat kalvoivat puuhun reiän ja antoivat kamferipihkan siitä valua astioihin. — Näissäkin seikkailuissa on keksitty tosipohjaa. Rokki lintu lienee tarkottanut Aepyornis lintua, jonka munankuoria ja luita on löydetty Madagaskarista. Lintu on jo ammoin sukupuuttoon kuollut, mutta sitä ehkä oli vielä Vanhalla ajalla jäljellä, samoin kuin Uudessa Seelannissa moa lintua, jonka maorit hävittivät sukupuuttoon. Aepyornis ei kuitenkaan ollut kotkan näköinen lintu, jommoiseksi sitä tavallisesti kuviteltiin, vaan samanlainen kuin kamelikurki, vaikka kuutta kertaa suurempi. Semmoinen lintu helpostikin saattoi antaa aihetta rokki-taruun, vaikka toiselta puolen tarut suurista kotkista ovat ikivanhaa mielikuvitelmaperua, joka on elänyt kautta aikain kaikkien kansain mielikuvituksessa. Kalevalassakin on semmoinen ihmelintu mitä komeimmin kuvattu. Ehkä se alkuaan perustuu hyvin vanhoihin muistoihin ihmiskunnan lapsuuden ajoilla vallinneista oloista. Timanttilaaksollakin luulevat jotkut olevan tosipohjaa, mutta varmaan tämä pohja oli hyvin paljon vanhempi Arabien keskiaikaisia purjehdusretkiä Intian vesillä. Yleiseen otaksutaan, että laakso tarkotti jotain Intian seutua, sillä Intia oli Vanhalla ajalla kuuluin jalokivimaa.

Kolmannella matkallaan Sinbad pyrki Kiinaan, mutta hänen laivansa ajautui Apinavuoren rannalle — ehkä Sumatraan, — ja siellä hän laivamiehineen joutui mustan hirviön valtaan, joka söi ihmislihaa. Kummituksella oli vain yksi silmä, ja samanlaisilla keinoilla kuin muinoin Odysseus Sinbadkin miehineen pelastui sen kynsistä. He joutuivat sitten maahan, jossa kasvoi runsaasti sandali-puuta — ehkä nykyiseen Timoriin. Sieltä ja Molukeilta taas otettiin suuri maustekuorma, nähtiin paljon uusia merikummituksia ja palattiin »rauhan majaan», Bagdadiin.

Paha himo tutkistella Luojan salattuja asioita sai Sinbadin yhä uudelleen merelle lähtemään. Hän kärsi nyt haaksirikon ihmissyöjäin saarilla, joilla kasvoi pippuria ja kookospähkinää — ehkä Andamaneilla. Siellä haaksirikkoutuneille syötettiin ruohoa, joka heitä lihotti, mutta vei järjen. Kun he olivat kylläksi lihoneet, niin heidät teurastettiin ja syötiin. Sinbad yksin vältti surman, sillä hän älysi vaaran eikä syönyt tuota ruohoa. Hän pääsi pakenemaan merenrannalle, josta pippuria keräävät valkoiset ihmiset hänet pelastivat ja veivät maahansa. Mentyään siellä naimisiin ja asetuttuaan sinne asumaan hän kuitenkin sai kokea sen kumman, että hänet maan tavan mukaan elävänä haudattiin vaimonsa kanssa tämän kuollessa. Mutta Sinbad ei olisi ollut Sinbad, ellei olisi nytkin pelastunut. Eräs eläin opasti hänet ulos vainajien luolasta.

Viidennellä matkallaan Sinbad joutui jumalattomien kumppanien seuraan. Nämä löysivät nimettömältä saarelta rokki linnun munan, mursivat sen ja söivät sisältä poikasen. Mutta heille kävi yhtä huonosti kuin Odysseun seuralaisille, kun nämä teurastivat ja söivät Apollon pyhän härän. Emorokki uroon keralla ajoi laivaa takaa pudotellen sen päälle niin suuria kiviä, että se hajosi ja upposi. Sinbad yksin taas pelastui saarelle, joka oli ihana kuin ihanin yrttitarha. Siellä hän tapasi »meren vanhuksen», jonka luullaan tarkottaneen erästä Sumatran suurta apinaa. Siihen viittaa kaikki, mitä Sinbad »meren vanhuksesta» kertoo: hän ei puhunut mitään, söi hedelmiä, iho oli karkeata kuin puhvelihärän ja vanhuksen sääret ja kiipeämiskyky olivat verrattomat. Ja hän matki kaikkea, samoin kuin apinatkin. Nähtyään kerran Sinbadin viinistä ilostuvan hänkin sitä joi, juopui, vaipui uneen ja Sinbad pääsi livistämään tiehensä. Sinbad lähti nyt tekemään pippurikauppaa Kamaree rannikolle, joka luultavasti oli sama kuin Etu-Intian nykyinen Koromandel rannikko. Siellä hän palkkasi helmenpyytäjiä, jotka nostivat merestä suunnattoman kalliita helmiä — Kap Komorinin ja Ceylonin helmisärkät ovat yhä vielä maineessa.

Kuudes matka liikkuu kokonaan tosipohjalla. Se varsinkin kuvailee Ceylonin saarta, jonka tiedetään olevan päiväntasaajan alla. Saaren koosta annetaan osapuilleen oikeita tietoja, kuvataan Aadamin vuorta, kiitetään saaren rubineja ja jalokiviä. Sinbad vei sen kuninkaalta kalliita lahjoja kalifi Harun-al-Rashidille, rubinimaljan, aloeta, kamferia y.m. Ceylonin tuotteita ja keltaiselle nahkalle kirjotetun kirjeen.

Seitsemäs ja viimeinen matka eroaa eräissä suhteissa kaikista edellisistä. Matka piti taas Ceyloniin ja onnellisesti Sinbad tällä kertaa sinne saapuikin. Hän tuli nyt kalifin lähettiläänä ja otettiin vastaan suurella kunnialla; mutta paluumatkalla hän joutui rosvojen käsiin. Oltuaan jonkun aikaa orjana hän joutui villielefanttien valtoihin, mutta nämä säästivät hänen henkensä ja vielä näyttivät hänelle suunnattoman salaisen norsunluuvarastonkin. Ne nimittäin älysivät, että jos Sinbadin surmaisivat, niin tulisi paljon muita miehiä niitä tappamaan ja ottamaan niitten hampaita. Paras keino ihmisten murhanhimon tyynnyttämiseksi oli muka hankkia heille riittävästi norsunluuta. Siitä syystä Sinbad tietoineen päästettiin menemään. Sinbad vakavana kuin ainakin kertoi salaisuuden kalifille ja tämä vastasi, että hän ehkei olisi uskonut juttua, jos sen olisi joku muu kertonut, mutta Sinbadia oli mahdoton olla uskomatta. Hän toisin sanoin leikillisesti huomautti, ettei kuulu seikkailija ensi kertaa lasketellut merimiesjuttuja.