Arabit Intian väylillä.
Ennen muhamedin uskon perustamista ja leviämistä oli etäisempien Itämaitten kauppa muutamia vuosisatoja ollut suureksi osaksi Kiinalaisten käsissä. Kiinan valtakunta oli Keskiajan alkupuolella kukkeimmillaan. Se ylläpiti lännen kanssa yhteyttä sekä vanhoja maan poikki kulkevia karavaniteitä pitkin, että meritsekin. Kiinalaiset tunsivat jo silloin kompassin ja purjehtivat sen johdolla aavainkin merien poikki. Kiinalaisia aluksia saapui Intian satamiin ja arabialaisten kirjottajain tietojen mukaan aina Ormukseen, Persian lahden suulle, ja joskus Kaksoisvirtainkin suistamoon saakka. Mutta kun Arabit alkoivat näillä merillä purjehtia, niin kiinalainen laivakulku sitä myöten taantui. Arabit vuorostaan alkoivat Intiasta ulottaa retkiään aina etäiseen silkkimaahan saakka.
Arabien kauppa Kiinaan näyttää alkaneen kahdeksannella vuosisadalla. Alussa oli nykyinen Kanton tärkein kauppapaikka, myöhemmin siltä vei voiton Khanfu, nykyinen Hongtshoufu. Mutta yhdeksännen vuosisadan lopulla syntyi Kiinassa suuri kapina, jonka kautta muun muassa silkkiteollisuus kärsi suuria vaurioita. Maassa olevat ulkomaalaiset surmattiin ja heidän siirtokuntansa hävitettiin. Tämän kapinan jälkeen arabialaiset laivat eivät enää uskaltaneet lähteä Kiinaan, eivätkä kiinalaisetkaan saapua Intiaan. Tavaranvaihtoa kuitenkin jatkettiin, mutta sen pääpaikaksi tuli nyt Ptolemaioksenkin tuntema »Kultainen Khersonnesos», nykyinen Malakan niemi, jossa oli Kaleh niminen tärkeä kauppapaikka. Tähän satamaan varmaan saapui aluksia Malaiji-saaristostakin, jonka asukkaat vanhastaan ovat olleet maailman rohkeimpia merenkulkijoita — hehän ovat kansoittaneet Tyynen meren saaretkin pienine mutta merikuntoisine pursineen. Malaiji-saaristosta, Sundasaarilta, Molukeilta, Filippineiltä, tuotiin nuo mausteet, jotka olivat sekä Itämailla että Länsimailla niin haluttua tavaraa. Kaleh oli niin ollen ensimäisen vuosituhannen lopulla Intian tärkeimpiä kauppapaikkoja. Se oli vielä Portugalilaisten saapuessa varsinkin maustekaupan keskusta.
Arabialaisilla aluksilla Intian ja Kiinan tavarat sitten saapuivat Punaiseen mereen, joko Kholsum nimiseen kauppapaikkaan, joka oli nykyisen Suezin seuduilla, taikka etelämmäksi rannikolle, josta ne karavaniteitä kulkivat joko Arabian rannikkoa Syyriaan, taikka Punaisen meren länsirannalta maan poikki Niilin laaksoon.
Abu Zeyd niminen arabialainen kirjailija, maantieteilijä Massudin ystävä, on säilyttänyt seuraavan kertomuksen erään tuttavansa käynnistä Kiinan keisarin hovissa. Tämä matkakertomus on omiaan kuvaamaan tuota Arabien aikaista yritteliäisyyttä ja samalla niitä käsityksiäkin, jotka siihen aikaan vallitsivat kaukaisessa idässä.
Ibn Vahab Kiinassa.
Bassoran kaupungissa asui, kertoo Abu Zeyd, Ibn Vahab niminen mies, joka v. 870, Sansibarin rannikolta tulleitten rosvojen hävitettyä kaupungin, pakeni Sirafiin ja siellä astui laivaan, joka juuri oli valmiina purjehtimaan Kiinaan. Häntä halutti käydä Kiinan keisarin hovissa. Onnellisesti hän saapuikin Khanfuun ja matkusti siellä Kumdamiin (Siganfuhun, silloiseen pääkaupunkiin) ja tällä matkalla hän viipyi kaksi kuukautta. Kumdamissa hän oleskeli kauan aikaa ja kirjotti keisarille useita anomuksia, joissa hän ilmotti olevansa Arabialaisten profeetan sukua. Vihdoin hän pääsikin keisarin puheille. Tämä häneltä kysyi monta kysymystä Arabeista ja varsinkin siitä, kuinka he olivat hävittäneet Persialaisten valtakunnan. Ibn Vahab vastasi, että he olivat sen tehneet Jumalan avulla, koska Persialaiset olivat epäjumalanpalvelijoita, rukoillen tähtiä, aurinkoa ja kuuta, eikä oikeata Jumalaa. Siihen keisari vastasi, että Arabit olivat vallottaneet maailman kaikkein kuuluimman, parhaiten viljellyn, rikkaimman, hienoimmasta puheenparresta tunnetun ja laajimmin kiitetyn valtakunnan. Sitten hän kysyi: »Mitäpä teidän maassanne puhutaan maan muista kuninkaista?» Arabialainen siihen vastasi, ettei hän tiennyt. Keisari silloin sanoi tulkille: »Sano, että me pidämme arvossa ainoastaan viittä kuningasta ja että se sama kuningas, jonka valtakunta on laajin, on se joka hallitsee Irakia (Babylonia); sillä se on maailman keskellä ja muitten kuninkaitten maan piirittämä ja me olemme huomanneet, että häntä sanotaan 'kuninkaitten kuninkaaksi'. Hänen jälkeensä on ensimäinen sija meidän keisarillamme, joka on tässä läsnä, ja me olemme huomanneet, että häntä sanotaan 'ihmiskunnan kuninkaaksi'. Sillä ei ole ainoatakaan toista kuningasta, jolla olisi alamaistensa yli täydellisempi valta. Eikä ole auringon alla kansaa, joka olisi hallitsijalleen uskollisempi ja alamaisempi kuin tämän maan kansa. Me olemme sen vuoksi tässä suhteessa 'ihmiskunnan kuningas'. Hänen jälkeensä on Turkkilaisten kuningas, jonka valtakunta rajottuu meidän maahamme, ja häntä me sanomme 'jalopeurain kuninkaaksi'. Sitten tulee 'elefanttien kuningas', joka hallitsee Intiaa, ja häntä me myös sanomme 'viisauden kuninkaaksi’, koska hän Intialaisista polveutuu. Ja viimeinen heistä on Kreikkalaisten kuningas, jota sanomme 'miesten kuninkaaksi'. Sillä ei ole missään maan päällä parempia tapoja eikä hienompaa ulkonäköä, kuin hänen alamaisillaan. Nämä ovat», hän sanoi, »kuuluimmat kaikista kuninkaista, eikä ketään voida heihin verrata.» Sitten, sanoi Ibn Vahab, hän käski tulkin kysyä minulta, tunsinko minä herraani ja mestariani, tarkottaen profeettaa, ja olinko minä hänet nähnyt? Minä siihen vastasin: »Kuinka olisin nähnyt häntä, joka on Jumalan luona?» Hän sanoi: »Sitä minä en tarkottanut, vaan sitä kysyn, minkä laatuinen mies hän oli muodoltaan?» Minä vastasin, että hän oli ylen kaunis. Sitten hän käski tuoda suuren lippaan ja sen avattuaan otti siitä toisen, jonka hän asetti eteensä ja sanoi tulkilleen: »Näytä hänelle hänen herransa ja mestarinsa.» Ja minä näin lippaassa profeettain kuvat, jonka vuoksi liikutin huuliani, rukoillen itsekseni heidän kunniakseen. Keisari ei luullut minun niitä tuntevan ja sanoi tulkille: »Kysy, miksi hän liikuttaa huuliaan?» Minä vastasin rukoilevani profeettain kunniaksi. »Mistä tunnet heidät?» Minä vastasin tuntevani heidät heidän elämästään. »Siellä on», minä sanoin, »lippaassa Noa, joka pelastui, kun Jumala lähetti maan päälle vedenpaisumuksen. Ja minä tavalliseen tapaan tervehdin Noaa ja hänen seuralaisiaan.» Keisari silloin nauroi ja sanoi: »Etpä erehtynytkään Noasta, ja oikein sanoit hänen nimensä. Mutta suuresta vedenpaisumuksesta me emme mitään tiedä. On kyllä totta, että vedenpaisumus peitti osan maasta, mutta se ei ulottunut meidän maahamme, eikä edes Intiaan saakka.» Minä vastasin tähän, jonka jälkeen taas sanoin hänelle: »Siellä on Mooses sauvoineen ja Israelin lapset, ja siellä on Jeesus, joka ratsastaa aasilla ja hänen apostolinsa hänen kanssaan.» »Ah», sanoi keisari, »hän (Jeesus) ei ollut kauaa maan päällä, sillä kaikki mitä hän teki, hän teki vähän enemmässä kuin kolmessakymmenessä kuukaudessa.» Sen jälkeen Ibn Vahab näki muitten profeettain vaiheet, jotka oli ilmaistu samalla tavalla, kuin olemme lyhyesti tässä selittäneet.
Sitten, kertoo edelleen Ibn Vahab, näin Muhamedin kuvan, ja profeetta ratsasti kamelilla, ja hänen ympärillään hänen seuralaisensa myös ratsastivat kameleilla, jaloissaan arabialaismalliset kengät ja vyötäys nahkavöillä vyötettynä. Silloin minä itkin ja keisari käski tulkkia kysymään, mikä oli syynä siihen, että vuodatin kyyneleitä? »Siinä on profeettamme ja herramme, joka myös on minun serkkuni.» Hän sanoi, että olin oikeassa ja huomautti, että hän ja hänen kansansa olivat anastaneet parhaan kaikista valtakunnista. Mutta hän (profeetta) ei itse saanut sitä tyydytystä, että olisi sen nähnyt, vaan vasta hänen seuraajansa. Myöhemmin näin suuren joukon muita profeettoja, joitten tulkki luuli olevan heidän omasta maastaan (Kiinasta) ja Intiasta.
Keisari sitten kysyi Ibn Vahabilta monta kysymystä kalifeista ja heidän vaateparrestaan ja monesta muhamedin uskon määräyksestä, ja arabialainen vastasi parhaan taitonsa mukaan. Sitten keisari sanoi: »Mikä on sinun mielipiteesi maailman iästä?» Minä vastasin, että mielipiteet siitä olivat erilaiset, että jotkut luulivat kuuttatuhatta vuotta, toiset enemmän tai vähemmän. Tämän kuultuaan keisari ja hänen ensimäinen ministerinsä, joka myös oli läsnä, alkoivat nauraa ja keisari keksi monta vastaväitettä siihen, mitä minä olin sanonut. Lopulta hän sanoi: »Mitä teidän profeettanne siitä asiasta opettaa? Sanooko hän samaa kuin sinä?» Minun muistoni petti ja minä vakuutin hänelle, että hän sanoi samaa. Mutta silloin huomasin pahottaneeni hänen mieltään, ja hänen mielipahansa näkyi hänen kasvoistaan. Hän käski sitten tulkin puhua minulle seuraavaan laatuun: »Pidä varasi, mitä puhut, sillä kuninkaat eivät milloinkaan puhu muutoin, kuin saadakseen kuulla totuuden siitä, mitä he tahtovat tietää. Miten voi teidän kesken olla eri mieliä maailman iästä? Jos niin on, niin olette myös eri mieltä siitä, mitä profeetta on sanonut, vaikkei saa olla mitään erimielisyyttä profeettain opetuksista, vaan on niitä kaikkia kunnioitettava varmoina ja erehtymättöminä. Varo sen vuoksi, kuinka tämän jälkeen puhut.» Lopuksi hän lausui: »Mistäs se tulee, että olet hylännyt kuninkaasi, jota lähempänä et ole ainoastaan asuinsijasi, vaan myös veresikin kautta, kuin meitä?» Vastaukseksi ilmotin hänelle Bassorassa tapahtuneesta melskeestä ja kuinka olin tullut Sirafiin ja siellä tavannut laivan, joka oli valmiina purjehtimaan Kiinaan, ja että minä, kuultuani hänen valtakuntansa maineesta ja rikkaudesta, olin ollut utelias tulemaan tähän maahan ja näkemään kaikki omin silmin. Ja minä sanoin, että piankin palaisin omaan maahani ja serkkuni kuningaskuntaan ja että minä uskollisesti kertoisin, mitä olin nähnyt Kiinan mahtavasta valtakunnasta ja sen laajoista maakunnista, ja että minä kiitollisesti ilmottaisin, kuinka hyvin minua oli siellä kohdeltu, kuinka suuret hyvät työt olivat osakseni tulleet.—ja tämä näytti häntä suuresti miellyttävän. Hän sitten antoi minulle runsaat lahjat ja määräsi, että minut vietäisiin Khanfuun postihevosilla. Kaupungin kuvernöörille hän kirjotti, käskien kohdella minua suurella kunnialla ja varustaa minulle samanlaisia suosituksia maakuntien muille maaherroille. Siten minua kaikkialla hyvin kohdeltiin ja sain runsaasti kaikkea, mitä ylläpidokseni tarvitsin, ja minua kunnioitettiin monilla lahjoilla, kunnes lähdin Kiinasta.
Ensimäisiä Arabien anastuksista Intian meressä lienee ollut Sokotran saari, Kap Guardafuin edustalla. Saari oli muhamedilaisten anastaessa vielä kristitty, sen asukkaat tunnustivat Nestorioksen oppia. Arabien vallassa saari muuttui muhamedilaiseksi ja vaaralliseksi rosvopesäksi. Sokotrasta edettiin etelää kohti Sansibarin rannikolle, jossa Arabeilla arvatenkin oli jo hyvin vanhoista ajoista siirtokuntia. Nyt toimia tällä puolella melkoisesti laajennettiin. Noin v. 742, jälkeen Toursin tappelun, jossa Kaarlo Martel voitti Espanjan Sarasenit, koettivat profeetan serkun ja vävyn Alin jälkeläiset, Emosaidien heimo, kohottaa päällikkönsä Saidin Damaskon valtaistuimelle, mutta yritys meni myttyyn ja koko heimo pakeni. Punaisella merellä hankittiin laivoja ja purjehdittiin pitkin Afrikan rannikkoa etelään päin. Ensinnä näyttää Sokotra olleen heimon pääpaikkana, mutta sieltä perustettiin siirtokuntia kauas etelään, aina Melindeen, Mombasaan ja Mosambikiin saakka. Luultavasti Emosaidit kävivät Madagaskarissakin, vaikkei tästä ole säilynyt selvää tietoa Arabien maantieteellisissä teoksissa. Sansibarin rannikosta niissä sanotaan, että neekerimaa, joka siitä alkoi, oli laaja. »Mutta sydämessään he kunnioittivat Arabeja, ja nähdessään yhden näistä lankesivat hänen edessään kasvoilleen ja huutivat: 'Tässä tulee yksi Taatelien maasta' — sillä he olivat hyvin ahnaat taateleille.»